Sininen
Linna on kirja, jota en osaa arvioida normaalisti. Luin sen lapsena vain
kerran, mutta sen on kirjoittanut rakkaiden Runotyttö- ja Anna-kirjojen tekijä.
Lukukokemus oli nostalginen. Varoitus: teksti sisältää juonipaljastuksia,
täysin tapojeni vastaisesti.
Valancyn
elämä on ollut ankeaa. 29-vuotiaana hän on toivottomaksi tapaukseksi leimattu
vanhapiika. Ankara äiti säätelee hänen elämäänsä. Valancy ei saa edes lukea
romaaneja! Ainoastaan John Fosterin luontokirjat ovat hyväksyttyjä. (Montgomeryn
omat luontokuvaukset ovat kirjassa suuressa osassa.) Valancy on pelännyt koko
ikänsä. Hän on pelännyt kaikkea mahdollista, äitinsä ja sukulaistensa
loukkaamisesta alkaen. Hänen ainoa ilonsa on kuvitelmien sininen linna, johon
hän pakenee surkeuttaan.
Muutos
tapahtuu, kun lääkäri toteaa Valancyn sydänvaivat parantumattomiksi ja antaa
hänelle korkeintaan vuoden elinaikaa. Valancy miettii entistä elämäänsä ja sen
nöyryytyksiä ja päättää alkaa elää. Ensimmäiseksi hän lopettaa pelkäämisen.
Vuoden aikana Valancy itse muuttuu ja hänen elämänsä mullistuu.
Sininen
linna on Tuhkimo-satu. Koska kirja on tarkoitettu aikuisille, pahan äitipuolen sijasta
siinä on äiti, jota Valancy ei rakasta. Ilkeiden sisarpuolten tilalla on
serkkuja. Hyviä haltijoita saavat esittää miehet eli potilaansa sekoittava
lääkäri ja eräänlainen kylähullu Karjuva Abel. Lopussa Valancy saa tietysti prinssin,
joka esiintyi valepuvussa. Tarinan lopun kiemurat ovat täysin epäuskottavia,
mutta juuri sellaisia kuin tällaisessa aikuisten sadussa pitääkin olla.
Seuraavassa
tekstikatkelmassa Valancy löytää kuvitelmiensa sinisen linnan tilalle oikean
linnan.
Valancy katsoi – ja katsoi – ja katsoi vielä kerran. Järvellä oli läpinäkyvää, sinipunertavaa sumua, joka verhosi saaren. Sen läpi häämöttivät tummien tornien tavoin ne kaksi valtavan isoa mäntyä, jotka ikään kuin tarttuivat toisiinsa kiinni Barneyn majan yläpuolella. Niiden takana oli taivas, joka oli vieläkin ruusunvärinen illan kajastuksessa, ja kalpea uusikuu.
Valancy värisi kuin puu, jota tuuli äkkiä liikuttaa. Hänen sieluunsa näytti tulvehtivan jotakin.
”Sininen linnani!” hän
sanoi. ”Voi, se on sininen linnani!”
L.
M. Montgomery: Sininen linna
Suomentanut
A. J. Salonen
Uusi
kirjakerho 1973. 280 s.
Englanninkielinen
alkuteos The Blue Castle, 1926
