Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Olen lukenut kaksi Pierre Lemaitren dekkaria, mutta ne olivat niin raakoja, etten aio lukea niitä lisää. Vuoden 2013 Goncourt-palkinnon voittanutta romaania Näkemiin taivaassa minulle on kehuttu niin paljon, että otin sen luettavaksi, kun se sattui olemaan kirjastossa näkyvillä.

Näkemiin taivaassa alkaa ensimmäisen maailmansodan viimeisestä päivästä ja jatkuu siitä jonkin aikaa eteenpäin. Albertin ja Édouardin elämät liittyvät toisiinsa, kun Édouard pelastaa Albertin kuolemasta, mutta haavoittuu itse kammottavalla tavalla kasvoihin. Albert tuntee olevansa vastuussa Édouardista. Heitä vainoaa Henri d’Alnay-Pradelle, upseeri, josta he eivät pääse eroon sodan jälkeenkään. Henri on yksi epämiellyttävimpiä tapaamiani kirjallisia hahmoja. Hänen appensa sanoo hänelle mielipiteensä päin naamaa:

”Olette läpikotaisin turmeltunut, täysin häikäilemätön ja loputtoman ahne, ja olen varma, että teidän tulee käymään todella huonosti.”

Muista henkilöistä tärkeitä ovat Édouardin upporikas ja poliittisesti vaikutusvaltainen isä, jonka välit poikaansa ovat poikki, sekä Albertin ja Édouardin vuokraemännän pikkutyttö Louise, joka ainoana suhtautuu luontevasti Édouardin vammaan.

Näkemiin taivaassa on jollain selittämättömällä tavalla epätodellisen tuntuinen, ei nyt ihan sadunomainen, mutta jotakin sinnepäin. Tämä siitä huolimatta, että siinä on brutaaleja tapahtumia ja tekoja, joista makaaberein perustuu kirjailijan jälkisanojen mukaan todellisuuteen. Kirjan mielikuvituksellisesta juonesta en halua paljastaa alkuun kirjoittamaani enempää. Sen voin sanoa, että aiheena on erilaisuuden hyväksyminen. On katkeraa, että siihen tarvitaan kuolema.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2014, 546 s.
Ranskankielinen alkuteos Au revoir là-haut 2013

Dekkareita: Lemaitre - Jokinen - Schepp

Olen kuunnellut pihatöitä tehdessäni muutaman dekkarin kirjaston Ellibs-palvelusta. Tässä niistä lyhyesti.

Pierre Lemaitre: Alex

Alex on Pierre Lemaitren Camille Verhoeven -sarjan toinen kirja, mutta sen voi hyvin lukea itsenäisenä teoksena.  Alex on nuori kaunis nainen. Hänet kaapataan kirjan alussa, ja ylikomisario Verhoeven saa jutun hoidettavakseen. Kirjan juoni on taitavasti kehitelty ja paljon kiemuraisempi kuin aluksi näyttää. Juonesta ei voi sanoa enempää, koska se on Alexissa parasta, ja sen tunteminen etukäteen pilaisi kirjan lukijalta. Pidin juonesta, mutta en pitänyt raakuudesta. Väkivaltaa kuvattiin liian yksityiskohtaisesti. Samaa valitin, kun kirjoitin edellisestä lukemastani Lemaitren kirjasta Camillesta. Lemaitren kehittelemät poliisit ovat aika erikoislaatuisia. Verhoeven on vain 145 senttiä pitkä, hänen lähimmistä työtovereistaan rikas perijä Louis pukeutuu kalleimpiin merkkivaatteisiin ja Armand on sairaalloisen saita. Kaikkien kolmen erikoisuuksia toistellaan enemmän kuin tarpeeksi. Valituksistani huolimatta pidin Alexista selvästi enemmän kuin Camillesta. Äänikirjan lukijalla oli välillä vaikeuksia ranskalaisten nimien ääntämisessä, mikä haittasi kuuntelemista.

Pierre Lemaitre: Alex
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2019
Ranskankielinen alkuteos Alex 2011
Äänikirjan kesto 12 h 10, lukija Markus Niemi

 

Seppo Jokinen: Rahtari

Rahtari on muutaman vuoden takainen Seppo Jokisen komisario Koskinen -dekkari. Hervannasta löytyy lähes samanaikaisesti kaksi surmattua miestä. Toista on lyöty lenkkipolulla ja toinen on jäänyt rekkaterminaalissa rekan alle. Tästä lähtökohdasta Jokinen on kehitellyt yllätyksellisen tarinan, jossa on mukana muun muassa pari hervantalaista yritystä, professori, IT-insinööri, töistä potkut saanut biokemisti, yksinhuoltajaäiti ja hänen poikansa – ja rahtari. Rahtarilla on kyydissään salainen kuorma, jota hän kuljettaa pohjoisesta Tamperetta kohti. Rahtarin juoni on yksi kekseliäimpiä, jonka olen Jokisen kirjoista tavannut. Sen sijaan varsinkin kuunneltuna Koskisen alaisten keskinäiset naljailut ja hänen ja työtoverista rakastetuksi muuttuneen Ulla Lundelinin keskustelut saivat toivomaan, että mennään jo asiassa eteenpäin. Samaa sanoi Koskinen itsekin jossain palaverissa.

Seppo Jokinen: Rahtari
Crime Time 2016
Äänikirjan kesto 10 h 42, lukija Jukka Pitkänen

 

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Ruotsalaisen Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty aloittaa dekkarisarjan, jonka päähenkilö on Norrköpingissä toimiva syyttäjä Jana Berzelius. Janan kanssa työskentelevät poliisit ovat kirjan henkilöinä lähes yhtä vahvasti esillä kuin Jana. Lähtökohtana on maahanmuuttoviraston johtajan murha. Se vie ensin ajatukset tiettyyn suuntaan, mutta pian tutkimuksista selviää, että murhan on todennäköisesti tehnyt lapsi. Se aiheuttaa tietysti hämmennystä. Lukija saa tietoa, jota poliiseilla ei ole, ja on siksi askeleen edellä tutkimuksissa. Ikuisesti merkityssä tulee minun makuuni aivan liikaa ruumiita. Lisäksi tarina on yhden henkilön osalta täysin epäuskottava. Eiväthän dekkarit yleensäkään ole kaikin puolin uskottavia, mutta mahdottomuuksiin ei pitäisi mennä. Tätä sarjaa tuskin luen enempää.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty
Suomentanut Hanna Arvonen
HarperCollins Nordic 2017
Ruotsinkielinen alkuteos Märkta för livet 2013
Äänikirjan kesto 12 h 01, lukija Jukka Pitkänen

Lemaitre − Lehtolainen − Ohlsson

Pierre Lemaitren dekkareita on kehuttu kovasti, joten lainasin Camillen, kun se sattui olemaan kirjastossa. On tietysti väärin lukea ensimmäisenä kolmen kirjan sarjasta viimeinen, mutta minusta Camillen pystyi lukemaan itsenäisenä teoksena. Kirja tuotti minulle pettymyksen. Ensinnäkin siinä oli aivan liian raakoja kuvauksia. Tunsin vastenmielisyyttä heti alussa, kun ryöstäjät raa’asti pahoinpitelevät ja sen jälkeen kiskovat verilammikossa Annea, joka on ylikomisario Camille Verhoevenin naisystävä. Tunne jäi häiritsemään lukemista. Toiseksi Camillessa niputetaan puolalaiset, serbit ym. itäeurooppalaiset yhdeksi epäilyttäväksi ryhmäksi, joten koin kirjan rasistiseksi, vaikka poliisipäällikkö varoittaakin Camillea etnisestä profiloinnista. Kolmanneksi näennäinen huumori minämuotoisissa roiston osuuksissa oli minusta keinotekoista. Taidanpa palata kotimaisten ja muiden pohjoismaalaisten, mielellään jonkinverran yhteiskunnallisten dekkareiden pariin.

Leena Lehtolaisen Viattomuuden lopun aihe on vakava: lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Lehtolaisesta kun on kysymys ei tarvitse pelätä mitään raakoja tai  mieltä kuohuttavia kuvauksia. Tavanomaisesta poikkeavasti hyväksikäyttäjä on nainen. Hän vapautuu kirjan alussa vankilasta ja hänet murhataan heti ensimmäisenä päivänä vapaudessa. Maria Kallio ryhmineen saa jutun tutkittavakseen. Kallio on uuden lapsiin ja nuoriin kohdistuvia rikoksia tutkivan osaston päällikkö. Hänen tiimissään on vanhan tutun Puupposen lisäksi kaksi uutta tutkijaa. Heistä toinen on komea tv:stä tuttu julkkispoliisi. Viattomuuden loppu on hyvätasoista Lehtolaista. Aihe on koskettava ja dekkarin juoni laajenee alun rikoksesta moneen suuntaan. Lopussa on melkoinen toimintakohtauskin.

Olen lukenut monta Kristina Ohlssonin dekkaria ja yleensä pitänyt niistä. Edellinen lukemani eli Daavidintähdet oli erinomainen. Lotus blues ei noussut samalle tasolle. Sen minäkertoja on rikosasianajaja Martin Benner. Benner houkutellaan perehtymään sarjamurhaajajuttuun, joka on jo ratkennut, sillä murhat tunnustanut nainen on tehnyt itsemurhan ennen oikeuskäsittelyä. Naisen veli haluaa Bennerin puhdistavan siskonsa maineen. Tässä jutussa kaikki ei ole sitä, miltä ensin näyttää. Benner ja hänen läheisensä joutuvat itsekin vaaraan. En pitänyt Benneristä, joka oli rikas naisiin menevä pintaliitäjä. Hänen ainoa positiivinen puolensa oli, että hän oli ryhtynyt orvoksi jääneen  pienen sisarentyttärensä huoltajaksi. Kirjan päähenkilön ei tarvitse olla miellyttävä. Bennerissä häiritsi se, että hän ei ollut uskottava. Muutenkin koko juoni oli turhan kiemurainen ja sitäkin vaivasi epäuskottavuus. Tutkimukset veivät Bennerin Yhdysvaltoihin ja siellä hän sai asioita selville kummallisen helposti. Monet juonihaarat jäivät kesken, mutta sen lukija tiesi etukäteen, koska kirjassa sanotaan selvästi, että se on kaksiosaisen jännitystarinan ensimmäinen osa. Minunkin täytynee lukea jatko-osa Mion blues, jotta saisin koko jutun selville. Harmi, että juuri tällä kertaa kirja ei ollut kovin vetävä.

Pierre Lemaitre: Camille

Suomentanut Sirkka Aulanko

Minerva 2016, 335 s.

Ranskankielinen alkuteos Sacrifices 2012

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Tammi 2017, 455 s.

Kristina Ohlsson: Lotus blues

Suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki

WSOY 2016, 415 s.

Ruotsinkielinen alkuteos Lotus blues 2014

Helmet-haasteessa sijoitan Lotus bluesin kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan (Ruotsi ja USA). Kaksi muuta kirjaa luin jo viime vuoden puolella, joten ne eivät sovi tämän vuoden haasteeseen.