lauantai 23. toukokuuta 2015

Ferdinand von Schirach: Tabu

Sain Ferdinand von Schirachin Tabun lahjaksi saksalaisilta ystäviltäni. Kirja on ollut Saksassa myyntimenestys. Tietääkseni sitä ei ole suomennettu, vaikka muita von Schirachin kirjoja löytyy suomeksi Atenan kustantamina. En tiennyt kirjailijasta, enkä kirjasta mitään etukäteen. Lukiessani huomasin, että olin saanut hyvän kirjan.

Päähenkilö on Sebastian von Eschburg, köyhtyneen aatelissuvun viimeinen poika. Sebastianilla on synestesia, mutta sitä ei kukaan huomaa. Häntä pidetään vain määrittelemättömällä tavalla vähän outona. Sebastianin lapsuuden voimakkaimmat kokemukset ovat metsästysretki isän kanssa ja isän itsemurha. Nämä kaksi asiaa seuraavat häntä koko ajan. Sebastianista tulee kansainvälisesti tunnettu taidevalokuvaaja. Kaikki hänen valokuvansa ovat mustavalkoisia.

Kirjan alku on hyvin vaikuttava. Tyyli on selkeä, lauseet lyhyitä. Sebastianin tunteet kuvataan teoin, eikä sanoin, mikä on tehokasta.

Puolivälin jälkeen käykin ilmi, että Tabu on rikosromaani. Näkökulma vaihtuu Sebastianista kuuluisaan puolustusasianajajaan. Samalla kirjan intensiteetti valitettavasti laskee, siitä huolimatta että rikos, jos sitä tässä oikeastaan onkaan, on mielikuvituksellisesti kehitelty. Kysymys on siitä, mikä on taidetta. Ja vielä enemmän tästä:
”Sie haben in diesem Interview gesagt, Wahrheit und Wirklichkeit seien ganz verschiedene Dinge, - -”
(Olette sanonut tässä haastattelussa, että totuus ja todellisuus ovat aivan eri asioita, - -)

Vaikka kirjoitin edellä, että Tabu on rikosromaani, niin tämä on niillä rajoilla, että kannattaako kirjaa luokitella (ja tarvitseeko). Voimme puhua pelkästä romaanista.

Tabusta saan toisen merkinnän Kirjakaapin kummitus -blogin kesäiseen kirjankansibingoon.

Ferdinand von Schirach: Tabu
Piper 2015, 256 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2013

perjantai 15. toukokuuta 2015

Miguel Delibes: Señora de rojo sobre fondo gris

Kirjan nimi Señora de rojo sobre fondo gris (nainen punaisissa harmaalla pohjalla) kuulostaa taulun nimeltä, ja niin se onkin. Minäkertoja on maalari, joka luo kirjassa vaimostaan kuvan sanoin. Samannimisen taulun vaimosta on maalannut toinen maalari, heidän tuttavansa.

Maalari kirjoittaa tyttärelleen, joka on juuri päässyt vankilasta. Sinne tämä on joutunut miehensä kanssa varsin viattoman tuntuisesta poliittisesta toiminnasta, mutta kirjassa eletään Francon vallan viimeisiä aikoja. Tyttären vankeuden aikana hänen äitinsä Ana, taulun nainen, on sairastunut vakavasti ja kuollut. Maalari tekee surutyötä kertoessaan tyttärelleen äidin elämän viimeisistä vaiheista, mutta myös avioparin onnellisesta elämästä. Hänen kertomanaan vaimo on ollut täydellinen nainen, josta kaikki ovat pitäneet ja joka on aina osannut ja tehnyt, mitä on halunnut. Erityisesti vaimo on rakastanut kauneutta.

Maalari on ollut hyvin menestyksekäs ja arvostettu. Hän on jopa Espanjan kuninkaallisen akatemian jäsen. Nyt hän on kuitenkin joutunut tilaan, jossa ei pysty maalaamaan. Kyvyttömyys alkoi samaan aikaan kuin vaimon oireilu, vaikka silloin kukaan ei vielä ymmärtänyt, että kysymys on sairaudesta. Kirjassa on hienosti rinnastettu vaimon sairauden eteneminen taiteilijan luomiskyvyn katoamiseen.

Miguel Delibes (1920-2010) oli arvostettu espanjalainen kirjailija (hänkin muuten akatemian jäsen). Hänen kirjojaan ei ole suomennettu, kuten ei edellisen postaukseni Fernando Savaterinkaan kirjoja. Minusta on ikävää, että suomeksi käännetään lähinnä englanniksi kirjoitettuja kirjoja, joita monet voisivat lukea alkukielelläkin, mutta monet muut kielialueet jäävät muutaman bestsellerin varaan.

Miguel Delibes: Señora de rojo sobre fondo gris
Austral 2011, 152 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1991

maanantai 11. toukokuuta 2015

Fernando Savater: La Hermandad de la Buena Suerte

Fernando Savater on saanut Espanjan rahallisesti suurimman kirjallisuuspalkinnon Premio Planetan tästä kirjasta vuonna 2008. La Hermandad de la Buena Suerte (hyvän onnen veljeskunta) on näennäisesti jännityskirja, jossa etsitään kadonnutta jockeyta. Sisällöltään se on kuitenkin filosofinen ja esittää kysymyksen ”Mitä onni on?”

Tapahtumaympäristö on laukkakilpailujen maailma. Hevoset yleensä ja laukkakilpailut erityisesti eivät kiinnosta minua lainkaan, mutta ne pitää ottaa tässä vain taustana, jonka pohjalla voi käsitellä onnea, sattumaa ja todennäköisyyttä.

Hyvän onnen veljeskunta on epämääräinen joukko onnekkaita sattumia ihailevia, erään peliluolan ympärillä pyöriviä ihmisiä. Varsinaiset päähenkilöt ovat Prinssi, Komentaja, Tohtori ja Professori, jotka muodostavat Isännälle lain reunoilla tai sen ulkopuolella palveluksia tarjoavan ryhmän. Kadonnut jockey tarvitaan ratsastamaan tulossa olevassa suurkilpailussa Isännän hevosta, jota kukaan muu ei pysty hallitsemaan. Epäilyksenä on, että Isännän vihollinen Sulttaani on kaapannut jockeyn. Henkilöillä on oikeatkin nimet, mutta noin heitä yleensä kutsutaan.

Ihmehevonen, joka vaatii oikean ratsastajan, on nimeltään Espíritu Gentil. Nimi on viittaus Donizettin oopperaan La Favorita. Enemmän viittauksia on vanhoihin ajattelijoihin, kuten Vergiliukseen ja Descartesiin.  Lopussa on yksi ajatuksia herättävä vastaus kysymykseen onnen olemuksesta.

Fernando Savater: La Hermandad de la Buena Suerte
Booket 2009, 281 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2008

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Cervantesin (luiden) jäljillä Madridissa

Museo de historia de Madrid
Madridin historian museossa (Museo de historia de Madrid) on valokuvanäyttely, jossa kerrotaan projektista, joka johti Cervantesin jäännösten löytymiseen. Cervantesin hautapaikka on tiedetty aina: San Ildefonson luostari Madridin keskustassa. Sen sijaan haudan tarkka paikka oli tuntematon. Näyttelyssä kerrotaan kuvin ja tekstein (vain espanjaksi), miten projekti oli mahdollista toteuttaa nykytekniikkaa käyttäen.

Cervantesin kuolemasta tulee ensi vuonna kuluneeksi 400 vuotta.

Näyttelyn alku ja esittely

Luostarin kirkon kryptan skannaus

San Ildefonson luostari

Muistolaatta luostarin seinässä

perjantai 1. toukokuuta 2015

Kuukauden nobelisti Halldór Laxness: Maan valo


Maan valo on julkaistu Islannissa neljässä osassa vuosina 1937-1940. Osien nimet ovat Maan valo, Suvimaan linna, Runoilijan talo ja Taivaan kauneus. Osina julkaisemisesta huolimatta kirja on yksi kokonaisuus.

Maan valo on runoilijan kasvutarina, tai oikeastaan lapsuuteen ja nuoruuteen keskittyvä elämäntarina. Ensimmäisessä osassa pieni Ólafur Kárason on joutunut kunnan elätiksi, kun vanhemmat ovat hylänneet hänet. Poika on sijoitettu maataloon, jossa hänet pakotetaan tekemään liian raskasta työtä ja jossa häntä pahoinpidellään niin, että hän joutuu lopulta kahdeksi vuodeksi sänkypotilaaksi. Ankeista oloista huolimatta hän tuntee vetoa kirjoihin ja runouteen. Katkera suru on, kun häneltä viedään pois ja poltetaan kirja, jonka hän on saanut salaa hankituksi. 
”Silloin alkoi poika itkeä. Se oli ensimmäinen suuri suru jonka hän muisti. Hän oli varma siitä, että näin orpona hän ei ollut itkenyt koskaan sen jälkeen kun häntä vietiin säkissä pois äitinsä luota, eräänä talvipäivänä, niin kauan sitten ettei hän enää muistanutkaan. Tosin hän ei ollut kirjaa koskaan ymmärtänyt, mutta ei se mitään, tärkeintä oli että tämä oli hänelle salaisuus ja haave ja turvapaikka. Lyhyesti sanoen: se oli hänen kirjansa.”
Kun Ólafur pääsee pois tilalta, hän asettuu pieneen, vuonon pohjukassa sijaitsevaan kylään. Hän osoittautuu epäkäytännölliseksi haaveilijaksi, joka elää päivästä päivään suunnittelematta tulevaisuutta. Hän tekee satunnaisia töitä ja saa silloin tällöin muutaman lantin myös runoista, joita kirjoittaa hautajaisiin tai miehille, jotka kosiskelevat niiden avulla ihastustaan. Kaikki kutsuvat Ólafuria runoilijaksi, vaikka hän ei koskaan julkaise mitään. Naisiin hänen siniset silmänsä ja kullanhohtoinen punertava tukkansa vetoavat.

Jos vertaan Maan valoa Laxnessin kuuluisimpaan teokseen Salka Valkaan, niin yhtäläisyyksiä on. Molemmat ovat kasvutarinoita. Molemmissa on myös vahvasti läsnä islantilainen kyläyhteisö. Salka Valka on yhteiskunnallisempi, vaikka on tässäkin esimerkiksi työväenyhdistyksen ja Tosi Islantilaisten yhdistyksen välistä skismaa sekä paikallisten johtajien pilkallista kuvausta. Salka Valka on tiiviimpi. Maan valo on pitkä ja valitettavasti välillä myös pitkästyttävä. Salka Valka on positiivinen hahmo, lähtökohdistaan huolimatta itsenäinen ja yritteliäs nuori nainen. Sen sijaan Ólafur Kárason muuttuu koko ajan negatiivisemmaksi.

En tarkoita, että kirja voi olla hyvä vain, jos sen päähenkilö on sympaattinen. Tässä kuitenkin runoilijaksi sanotun miehen käytös alkoi häiritä lukemista. Ólafur halusi kirjoittaa, koska hän rakasti kauneutta, varsinkin luonnon kauneutta, taivasta ja jäätikköä. Usein hän vain makasi katselemassa taivaalle. Hänellä oli itseään huomattavasti vanhempi vaimo, joka joutui elättämään perhettä usein käytännössä kerjäämällä. Vaimon olemassaolo ei tietenkään estänyt runoilijaa rakastumasta muihin naisiin. Lapsiinsa Ólafur suhtautui välinpitämättömästi. Hänestä lapset olivat yhdentekeviä. No, hehän kuolivatkin pois.

Pahin juttu tapahtui viimeisessä osassa Taivaan kauneus, kun Ólafur makaa väkisin 14-vuotiaan tytön, jolle hänen on tarkoitus opettaa kristinoppia. Ólafur puolustautuu sanomalla, että se vain tapahtui ja että tyttökään ei vastustellut. Kyseessä oli yksinkertaisesti raiskaus. Siinä vaiheessa loputkin vähät sympatiani katosivat. Jos kirjailijan oli tarkoitus kertoa, että Ólafur oli elämänsä aallonpohjassa, niin valittu keino oli vastenmielinen.

Päähenkilöstä johtui, että en voinut pitää kirjasta, vaikka sen alku oli lupauksia herättävä.

Laxnessin kirjoista ilmeisesti ainoa, jota edelleen luetaan paljon, on Salka Valka. Hänen teoksiaan on suomennettu monta, mutta löysin vain muutamia blogikirjoituksia:

Salka Valka, Jokken kirjanurkka
Jäätikön jumalat, Kirjasampo
Pitäjänkertomus, Kanervala

Halldór Laxness: Maan valo
Ruotsin kielestä suomentanut Kristiina Kivivuori, runot suomentanut Kirsi Kunnas
WSOY 1953, 567 s.
Islanninkieliset alkuteokset I Ljós Heimsins 1937, II Höll sumarlandsins 1938, III Hús skáldsins 1939, IV Fegurd himinsins 1940