maanantai 30. kesäkuuta 2014

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja

Kirjan koko nimi on Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Tyttökirjallisuuden tutkija Sara Kokkonen on kirjoittanut suomalaisten tyttökirjojen historiikin.

Kokkonen pyysi tyttökirjojen lukijoilta kertomuksia lukukokemuksistaan. Kirja perustuu näihin kertomuksiin. Niistä nousi esille lukijoille rakkaita kirjailijoita, joista kymmentä käsitellään kirjassa tarkasti ja muutamaa muuta lyhyemmin. Aikaskaala ulottuu Anni Swanista Tuija Lehtiseen. Tekstin rakenne on kunkin kirjailijan kohdalla sama: Ensin on Kokkosen kirjoittama muutaman sivun elämäkerta, sen jälkeen lyhyt luonnehdinta kirjailijan teoksista ja lopuksi ääneen pääsevät lukijat. Suurimman sivumäärän saavatkin lukijoiden kokemukset ja muistelut heille rakkaista kirjoista.

Entiselle tyttökirjojen lukijalle, jollainen minäkin olen, kirja on nostalginen kokemus. Minulle rakkaimmat tyttökirjat olivat L. M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-sarjat, mutta totta kai luin myös suomalaisten kirjailijoiden teoksia. Anni Swanin kirjoja luin, mutta vielä enemmän pidin Mary Marckin (Kersti Bergroth) Eeva-sarjan koululaisromaaneista. Omista luokkatovereista löytyi samoja piirteitä kuin Eevan luokan oppilaista, vaikka asuinkin maalla ja Eevan koulu oli Helsingissä.

Anni Polvan Tiina-kirjoista olen lukenut muutaman, mutta en koskaan oikein ihastunut niihin, vaikka olin sopivan ikäinen sarjan alkupuolen kirjojen ilmestyessä. Minulle läheisempi oli Rauha S. Virtasen Selja-sarja, jonka kirjoja on edelleen hyllyssäni, samoin kuin Virtasen Luumupuu kukkii.

Kirjassa mainituista teoksista tuorein, jonka olen lukenut, on Merja Otavan Kuuvuosi vuodelta 1969. Sain sen silloin lahjaksi, vaikka olinkin jo siirtynyt pääasiassa aikuisten kirjojen pariin. Merja Jalon ja Tuija Lehtisen kirjat ovat jo minun kokemuspiirini ulkopuolella.

Edellä mainitsemieni lisäksi Helga Nuorpuu, Rebekka Räsänen ja Marjatta Kurenniemi ovat saaneet kirjaan omat lukunsa.

Vaikka Rasavillejä ja romantikkoja onkin tietokirja, niin se on yhtä helppo lukea kuin tyttökirjat, joita se käsittelee. Luin kirjan muutamassa tunnissa. Niin mukavaa luettavaa se oli, että enköhän hanki kirjan myös omaan hyllyyni. Lukemani kappale oli kirjastosta.

Lopuksi: Kirjan kansi on aivan ihana, mikä ei ole ihme, sillä siinä on Martta Wendelinin piirtämä kuva.

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat
Avain 2013, 261 s.

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Kolme vuotta ja 303. postaus!

Blogini täyttää tänään kolme vuotta. Tein juhlan kunniaksi paistoksen kesäherkuista eli raparperista ja mansikoista. Maistuu hyvältä vaniljajäätelön kera.

Jatkan blogin kirjoittamista edelleen yhtä innokkaana kuin alussa. Sosiaalisen median väitetään eristävän ihmiset tietokoneen ääreen. Blogiharrastus on vaikuttanut minuun toisinpäin: sosiaalinen elämäni reaalimaailmassa on vain vilkastunut blogin ansiosta.

Kuten aikaisempina synttäreinä laitan tähän listauksen viime vuoden suosituimmista kirjoituksistani:
  1. Siegfried Lenz: Kiusattu
  2. Yasunari Kawabata: Lumen maa
  3. Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat
  4. Thomas Mann: Buddenbrookit
  5. Jari Tervo: Ohrana
Kiusattua luetaan kouluissa, siinä lienee syy sen suosioon. Erityisen ilahtunut olen siitä, että vanha klassikko Buddenbrookit herättää vieläkin paljon kiinnostusta.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Markus Zusak: Kirjavaras

Äiti joutuu antamaan yhdeksänvuotiaan Lieselin kasvattitytöksi Hans ja Rosa Hubermannille. Vuosi on 1939 ja ollaan Saksassa lähellä Müncheniä. Alussa Liesel ei osaa edes lukea, mutta hän on siitä huolimatta kiinnostunut kirjoista. Muutaman vuoden kuluttua, kirjan lopussa, hän lukee pommisuojassa ääneen muille.

Tämän kirjan parasta antia ovat sympaattiset henkilöhahmot. Kirjavaras Liesel itse, hänen paras ystävänsä Rudy (Jesse Owensia ihaileva poika, joka yritetään viedä natsien eliittikouluun), piilotteleva juutalainen Max ja pormestarin vaimo, joka ymmärtää varasta. Ja ennen kaikkea kasvattivanhemmat, mama Rosa ja papa Hans. Mama on paha suustaan, mutta rakastava. Maalari ja haitarinsoittaja papa on ymmärtäväinen ja tietää alusta alkaen, miten Lieseliä pitää kohdella. Hans Hubermann on ”parasta lajia”. Hän on kunniantuntoinen ihminen, joka asettaa jopa oman henkensä vaaraan yhteiskunnassa, jota ei voi enää hyväksyä.

Kirjavaras on ollut maailmalla kovin menestynyt romaani. Toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia ei pitäisi koskaan unohtaa ja vaikka Kirjavaras on aika romantisoitu, niin ehkä se on tavoittanut ihmisiä, jotka eivät muuten olisi joutuneet ajattelemaan natseja ja juutalaisvainoja.

Kirjassa on tyylikeino, jonka koin välillä rasittavaksi. Vähän väliä viitataan tuleviin tapahtumiin vilauttamalla jotakin asiaa ja sanomalla, että tähän palataan myöhemmin. Kertoja tietää hyvin, että tapa voi ärsyttää, kun hän sanoo kirjan puolivälin paikkeilla:
”Tietenkin olen epäkohtelias. Pilaan lopun, en ainoastaan koko kirjalta vaan myös tältä nimenomaiselta jaksolta. Olen paljastanut sinulle kaksi tapahtumaa etukäteen, koska en erityisesti välitä pitää jännitystä yllä salamyhkäisyydellä. Salamyhkäisyys on minusta ikävää. Väsyttävää. Tiedän mitä aikanaan tapahtuu, ja niin tiedät sinäkin.”
Mitä kullekin kirjan henkilölle aikanaan tapahtuu on siis hyvin tiedossa. Kuolema on Kirjavarkaassa paljon läsnä, monellakin tavalla.

Markus Zusak: Kirjavaras
Otava, Seven-pokkari 2014, 556 s. (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 2008)
Suomentanut Pirkko Biström
Englanninkielinen alkuteos The Book Thief 2005

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kerstin Ekman: Grand final i skojarbranschen

Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin romaanin Grand final i skojarbranschen suomennos on ilmestynyt tänä vuonna Tammen Keltaisessa kirjastossa nimellä Huijareiden paraati. Tarkoitukseni oli lukea suomennos, mutta lähikirjaston kappale oli tietysti lainassa. Sen sijaan ruotsinkielinen alkuteos oli hyllyssä.

Grand final i skojarbranschen on autofiktiota. Se kertoo kirjailijasta Lillemor Troj (Kerstin Ekmanin toinen nimi on Lillemor). Troj aloitti dekkarikirjailijana (niin Ekmankin), siirtyi yhteiskunnallisesti painottuneeseen kirjallisuuteen (kuten Ekman), valittiin Ruotsin akatemiaan (harvinainen kunnianosoitus naiselle; Ekman oli kolmas akatemiaan valittu nainen), sai useita palkintoja, esimerkiksi August-palkinnon kahdesti (Ekman romaaneista Händelser vid vatten ja Skraplotter). Keräsin edellä olevat tiedot Wikipediasta, kun aloin epäillä, että kyse on autofiktiosta.

Valitettavasti en ole lukenut aikaisemmin mitään Ekmanilta. Hänen tuotantonsa tunteminen olisi antanut kirjalle lisäulottuvuutta. Muukin kirjallisuuden tuntemus on luettaessa hyödyksi. Kirjassa on paljon viittauksia maailmankirjallisuuteen, muun muassa Proustiin, Galsworthyyn ja Munroon, sekä ruotsalaisiin kirjailijoihin, joista osan tunnistin, osaa en.

Grand final i skojarbranschen on siis romaani kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Varsinkin kirjailijan julkisuuskuvan ja todellisen minän välinen ero korostuu. Sitä käsitellään kahden kertojan eli kauniin ja elegantin Lillemorin ja ruman ja tökerösti käyttäytyvän Babba Anderssonin kautta. Lillemorin ja Babban välinen suhde onkin kirjan varsinainen juju.
”Nog vet du att författare stjäl och luger. Lånar, påverkas, parafraserar, parodierar, alluderar eller vad fan det kallas för fint. Allt utom plagierar för det får man inte. Ivarje fall får man inte säga det. Men dom stjäl i alla fall. Litteratur lever av litteratur.”
Ajallisesti kuljetaan 1950-luvulta nykyaikaan. Taustalla häilyy Ruotsin poliittinen elämä ja yhteiskunnan muutokset. Kirja ei ole varsinaisesti hauska, ennemminkin siinä on paikoin kipeyttä. Ironiaa Ekman kyllä käyttää ja terävimmän ironian kohteena on Ruotsin akatemia.

Suomenkielisestä kirjasta on blogannut esimerkiksi Ulla, jonka tekstissä on enemmän kirjan sisällöstä.
  
Kerstin Ekman: Grand final i skojarbranschen
Albert Bonniers förlag 2011, 396 s.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Ole luonani aina alkaa paikasta nimeltä Hailsham, joka vaikuttaa englantilaiselta sisäoppilaitokselta. Kertoja ja laitoksen entinen oppilas Kathy kutsuu itseään valvojaksi, jonka tehtävänä on pitää huolta luovuttajista. Lukija ymmärtää heti, että Hailsham ei ollutkaan tavallinen koulu, eivätkä sen oppilaat ketä tahansa.

Kathyn kertomuksen edetessä tietoa tulee lisää vähitellen, aivan samoin kuin Hailshamin oppilaat saivat tietoa tulevaisuudestaan. Ole luonani aina on dystopia, vaikka sitä ei ole sijoitettu tulevaisuuteen, vaan lähimenneisyyteen. Kathy kertoo tarinaa 1990-luvulla. Kirjan maailma on outo ja samalla tuttu. Se voisi olla vaihtoehtoinen tulevaisuus, joka ei toteutunut, tai toinen todellisuus nykyisen sisällä tai jopa todellisuus, jota emme tunnista.
”Niinpä ihminen odottaa, ehkä tietämättäänkin, odottaa hetkeä, jolloin hän tajuaa olevansa aivan erilainen kuin muut ihmiset, tajuaa että ulkomaailmassa on madamen kaltaisia ihmisiä, jotka eivät vihaa häntä eivätkä tahdo hänelle pahaa, mutta joita yhtä kaikki puistattaa jo häntä ajatellessakin – ajatellessa, miten hänet on saatettu tähän maailmaan ja mitä varten, ihmisiä jotka kammoavat ajatusta, että hänen kätensä koskettaisi heidän kättään.”
Samalla Ole luonani aina on hienovireinen kolmiodraama. Kathy, Tommy ja Ruth olivat ystäviä Hailshamissa. Kirjassa kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti pieneltä tuntuvista tapahtumista, sanoista tai sanomatta jättämisistä, joilla on myöhemmin suuri vaikutus heidän keskinäisiin suhteisiinsa.

Ole luonani aina on hieno kirja. Siinä on aivan omanlaisensa tunnelma. Ishiguro kirjoittaa teoksensa täysin eri aiheista, mutta aina ne ovat vaikuttavia, kuten aiemmin lukemani Me orvot ja Pitkän päivän ilta.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
Tammi, Keltainen pokkari 2011, 10. painos, 394 s. (1. painos 2005)
Suomentanut Helene Bützow
Englanninkielinen alkuteos Never Let Me Go 2005

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

”Lukija ensin hämmästyi ja sitten loukkaantui, kun rikollinen nimeltä Raskolnikov äkkiä surmattiin hänen silmiensä edessä keskelle katua. Sonja, hyväsydäminen prostituoitu, ampui Raskolnikovia sydämeen. Se tapahtui Dostojevskin klassikkoa käsittelevän kirjallisuusesseen puolivälissä.”
Kirjan alku saa kaltaiseni Rikoksen ja rangaistuksen ihailijan mielenkiinnon heräämään. Sisältöään muuttavien kirjojen lisäksi on tulossa muutakin selittämätöntä.

Lainauksen lukija on Ella Milana, joka on palannut kotipaikkakunnalleen Jäniksenselälle työskennelläkseen äidinkielen opettajan sijaisena. Ella on tehnyt gradunsa paikkakunnan suuruuden, maailmankuulun lastenkirjailijan Laura Lumikon tuotannosta. Laura Lumikko on perustanut vuosia sitten Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran, johon hän valitsi yhdeksän lasta ja koulutti heistä kaikista kirjailijoita. Seuraan ei ole otettu uusia jäseniä ennen kuin nyt. Laura Lumikko valitsee Ellan seuraan tämän kirjoittaman novellin perusteella.

Kirjailija Lumikko järjestää kotonaan juhlat, joissa Ellan pitäisi tavata hänet, mutta tapahtuukin kummia. Juhlissa Laura Lumikko katoaa kuin lumen viemänä. Ella alkaa selvittää Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran saloja.

Tämän kirjan genreä on vaikea määritellä, eikä tietysti tarvitsekaan. Siinä on satua, fantasiaa ja rikosromaaniakin. Minä pidin yhdistelmästä. Pidin myös siitä, että joidenkin asioiden arvoituksellisuus säilyi.

Lumikko ja yhdeksän muuta on Pasi Ilmari Jääskeläisen ensimmäinen romaani. Vaikka hän oli julkaissut novelleja aikaisemmin, niin minusta on yllättävää, että hän on tehnyt tällaisen romaanin kirjoittamisesta. Voisi ajatella, että vasta kokenut kirjailija pystyisi siihen.

Poimin tämän kirjan jo viime talvena kirjaston kierrätyshyllystä ja nyt olen tyytyväinen, että tein niin. Uudet (tai uudehkot) suomalaiset kirjat ovat minulle usein pettymyksiä, mutta Lumikko ja yhdeksän muuta oli positiivinen yllätys.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena 2007, 2. painos, 324 s (1. painos 2006)

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Henning Mankell: Haudattu

Haudattu on Henning Mankellin Wallander-kirjoja, mutta se julkaistiin alun perin Hollannissa, jossa sitä jaettiin tietyn kuukauden aikana rikosromaanin ostaneille kylkiäisenä. Myöhemmin Mankell päätti julkaista kirjan uudelleen.

Wallander etsii tässä kirjassa omakotitaloa eläkepäiviensä asunnoksi ja kompastuu taloa katsoessaan maasta työntyvään käteen. Kaivausten jälkeen löytyy kauan sitten haudatun ihmisen luuranko. Oikeuslääkäri pystyy toteamaan tapauksen murhaksi.

Wallander on kirjassa oma itsensä, joskus äreä, mutta poliisina taitava. Siitä huolimatta Haudattu on selkeästi välityö, mihin viittaa alkuperäinen käyttötarkoitus sekä pieni sivumäärä.

Kirjassa on mukana Mankellin lyhyt kirjoitus Wallander-hahmon synnystä. Hän huolestui Ruotsissa lisääntyneestä rasismista ja halusi kirjoittaa siitä. Hän valitsi muodoksi rikosromaanin, koska rasismi on rikos. Tarkoitus ei ollut aloittaa kirjasarjaa, mutta sellainenhan siitä tuli. Mankellille aihe, joku tärkeä asia, on ollut aina kirjojen lähtökohta. Haudatussa se on vanhuus ja vanhuudessa uhkaava yksinäisyys.
”Minusta on tulossa liian vanha itselleni, hän ajatteli. Liian vanha itselleni ja liian vanha ammattiini.”

Henning Mankell: Haudattu
Otava 2013, 174 s
Suomentanut Kari Koski
Kannen suunnittelu Timo Numminen
Ruotsinkielinen alkuteos Handen 2004/2013

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Martin Walker: The Resistance Man

Tämä kirja on lentokenttäostos. Olin lukenut matkalle varaamani kirjat ja tarvitsin luettavaa paluulennolle.

Martin Walker on britti, joka kirjoittaa Ranskaan sijoitettuja dekkareita. Hänen päähenkilönsä on kuvitteellisen pikkukaupungin St Denisin poliisimestari Bruno. The Resistance Man on kirjasarjan kuudes osa. Sen pystyi lukemaan hyvin ilman aikaisempien kirjojen lukemista. Martin Walker oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, vaikka luen paljon dekkareita ja vaikka Brunosta kertovan sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa on suomennettu. Huomasin tuon myöhemmin Fennicasta. Oksan hyllyltä -blogista löytyy arvio molemmista suomennetuista, Poliisimestari Bruno ja Poliisimestari Bruno ja viinitarha.

Nimi The Resistance Man on hieman hämäävä. Juonen yhteys II maailmansodan vastarintaliikkeeseen on pieni, vaikka kirjassa puhutaankin paljon Neuvicin junaryöstöstä, joka tehtiin vuonna 1944. Kirja alkaa antiikkiesineiden varkauksista, ja pian tapahtuu myös murha. Tutkimukset laajenevat niin, että lopulta päädytään Ranskan sisä- ja ulkopolitiikkaan.
’I wish I could identify for you one election when nobody in the state apparatus tried to put his thumb on the scales,’ the Mayor said. ‘It’s what they do, part of the price we have to pay for the existence of an intelligence service. We expect them to keep us safe from terrorists, but we’ve never been very good at defining the lines they should not cross.’
Varsinaisesta arvoitusdekkarista ei ole kysymys. Murhan tekijäksi on ehdokkaita vähän ja tekijä on helppo arvata. Enemmänkin painopiste on pikkukaupungin elämän - melkein maalaiselämän - kuvaamisessa. Ruokapöydässä istutaan paljon. Brunon kokkaamista kuvataan välillä niin tarkasti, että kirjan mukaan voisi valmistaa ruokaa. Brunon nykyinen ja entinen naisystävä ovat mukana, ja melkein pääosaan nousee Brunon koiranpentu, rodultaan basset ja nimeltään Balzac.

Varsin leppoisa ja välillä hidas kirja on kyseessä, vaikka lopussa on pätkä vaaraa ja toimintaa. Dekkareita ilmestyy nykyisin paljon, eikä The Resistance Man noussut terävimpään kärkeen, vaikka tarinan miljöössä onkin omaperäisyyttä ja viehätystä.

Martin Walker: The Resistance Man
Quercus 2013, 337 s

torstai 5. kesäkuuta 2014

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Tuulisen saaren kirjakauppias on tarina A. J. Fikrystä, joka oli jäänyt leskeksi ja jonka elämä oli menossa alamäkeen. Kaikki muuttui, kun hänen kirjakauppaansa jätettiin parivuotias tyttö, Maya. Mayan hoivaaminen ja hänen isäkseen ryhtyminen pelasti Fikryn elämän.

Kirjakauppiaasta kertovassa kirjassa puhutaan tietysti paljon lukemisesta ja kirjallisuuden merkityksestä. Muutkin henkilöt kuin Fikry liittyvät jotenkin kirjallisuuteen. Pidin erityisesti komisario Lambiasesta, joka alkoi lukea Fikryn opastuksella ja päätyi pitämään poliisien lukupiiriä.

Kaikkien lukujen alussa on Fikryn kommentti jostakin novellista. Lukujen nimetkin tulevat noista novelleista. Lukemiseen olisi varmaan tullut lisää syvyyttä, jos olisi tuntenut Fikryn kommentoimat novellit, mutta valitettavasti en ollut lukenut niistä ainoatakaan. Sen sijaan seuraavassa katkelmassa on tuttuja nimiä. Lainauksen Amelia on kirjaedustaja, tämän kirjan tärkeitä henkilöitä.
”Hänen äitinsä on sanonut monta kertaa, että romaanit ovat pilanneet Amelian mahdollisuudet miesmarkkinoilla. Väite loukkaa Ameliaa, koska se antaa ymmärtää hänen lukevan vain kirjoja, joissa on klassisen romanttisia sankareita. Hän kyllä lukee silloin tällöin niitäkin, mutta yleisesti hänen makunsa on paljon laajempi. Lisäksi hän suorastaan rakastaa Humbert Humbertia henkilöhahmona, muttei silti haluaisi tätä elämänkumppaniksi, poikaystäväksi tai edes satunnaiseksi tuttavaksi. Hänen tunteensa Holden Caulfieldiä sekä Rochester- ja Darcy-herroja kohtaan ovat samat.”
Tuulisen saaren kirjakauppias on pieni sympaattinen kirja lukemisen ystäville. Se on ennalta-arvattava ja jonkin verran sentimentaalinen, mutta ei onneksi liikaa. Minulla oli kirja matkalukemisena ja helppolukuisuutensa vuoksi kirja sopi hyvin siihen tarkoitukseen.

Tästä kirjasta ovat jo kirjoittaneet ”kaikki”. Googlaamalla löytyy paljon arvioita.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Gummerus 2014, 239 s
Suomentanut Tero Valkonen
Englanninkielinen alkuteos The Storied Life of A. J. Fikry 2014
Kustantajalta saatu arvostelukappale

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Martin Suter: Der Koch

Sveitsiläisen Martin Suterin kokki (Der Koch) on tamilipakolainen Maravan. Hän yrittää selvitä elämästään Sveitsissä ja samalla auttaa Sri Lankaan sodan jalkoihin jääneitä sukulaisiaan.

Maravan on intohimoinen kokki. Hän oppi kokkaamaan jo lapsena isotätinsä opastuksella. Hän kaipaa lapsuutensa tuoksua ja keittää siksi usein kookosöljyssä curryn lehtiä ja kanelia. Vaikka Maravan olisi pätevä kokki mihin tahansa ravintolaan, hän joutuu tekemään hanttihommia pakolaisstatuksensa vuoksi. Erinäisten sattumusten johdosta hän joutuu mukaan myös pimeään catering-bisnekseen ja tekemään asioita, joita hän vakaumuksellisena hinduna kutsuu likaisiksi. Mutta hän tarvitsee rahaa sukulaisiaan varten.

Pidin kirjassa siitä, miten siihen on tuotu yhden pienen ihmisen kautta suuria historiallisia tapahtumia eli 2000-luvun talouskriisi ja Sri Lankan sisällissota. Maravanin elämä hipaisee välillä sveitsiläisiä harmaan talouden ja puolilaillisten operaatioiden toimijoita. Sri Lankan sisällissota puolestaan oli "kolmannen maailman sota", jollaisella ei ole länsimaissa paljonkaan uutisarvoa. Itse kukin voi lukiessaan miettiä, mitä tietää tuosta ei niinkään kaukaisesta sodasta.

Olen kirjoittanut aikaisemmin Suterin kirjasta Ein perfekter Freund ja siinä, samoin kuin tässä, hän kritisoi talouselämän johtohenkilöitä. Tuo lienee hänen suosikkiaiheitaan, sillä romaanien lisäksi hän on kirjoittanut (Wikipedian mukaan) satiirisia talousaiheisia kolumneja lehtiin.

Martin Suter: Der Koch
Diogenes Taschenbuch 2011, 291 s. & reseptiliite 17 s.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kuukauden nobelisti Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

En ole käynyt Irlannissa, enkä ole nytkään menossa sinne, mutta valitsin siitä huolimatta nobelistisarjaani Heinrich Bölliltä hänen päiväkirjansa Irlannista. Olen lukenut Böllin teoksista aikaisemmin kolme: Nainen ryhmäkuvassa, Tohtori Murken kootut tauot ja Katharina Blumin menetetty maine.

Böllin Irlannissa on paljon sellaista, jonka Irlannissa käymätönkin yhdistää maahan. Ensinnäkin vihreys, johon tuovat oman lisänsä sammalet ja home. Seuraavaksi sade.
”Sade on tässä maassa absoluuttinen, suurenmoinen ja pelottava. Tämän sateen nimittäminen huonoksi sääksi on yhtä asiatonta kuin hehkuvan auringonpaahteen luonnehtiminen kauniiksi ilmaksi.”
Mitä muuta Irlanti tuo mieleen? Olutta ja viskiä tietysti. Böllin kirja on 1950-luvulta ja se kannattaa pitää mielessä. Tuolloiset omituiset pubien aukioloajat ja tarjoilusäännöt johtivat kummallisiin tilanteisiin, kun miehet joutuivat menemään sunnuntaisin naapurikylään saadakseen olutta ja tapasivat matkalla naapurikylän miehet menossa toiseen suuntaan samalla asialla.

Böll kiertelee autioituneissa kylissä, joista asukkaat ovat lähteneet siirtolaisiksi. Hän näkee bussipysäkeillä ja rautatieasemilla, kuinka äidit hyvästelevät ties kuinka monennen lapsensa, joka lähtee Englantiin, Yhdysvaltoihin tai Australiaan.

Irlantilaisia Böll pitää hurskaina, ainakin siinä mielessä, että kirkot ovat täynnä. Irlantilaisten aikakäsitys saa Böllin pohdiskelemaan aikaa muutenkin.
”Ajan käytössä esiintyy tietysti sekä tuhlausta että säästäväisyyttä ja paradoksimaisesti tuhlarit ovat samalla säästäjiä, sillä heillä on aina aikaa, kun sitä pyydetään jonkun viemiseksi nopeasti asemalle tai sairaalaan, samoin kuin rahantuhlareilta aina voi pyytää vippiä, ajan tuhlarit ovat säästökassoja, joihin Jumala kätkee aikansa ja pitää sitä reservissä sellaisen tapauksen varalta, että sitä äkkiä tarvitaan, milloin joku ajan niukkuutta poteva on käyttänyt sitä väärässä paikassa.”
Tässä kirjassa teksti on lempeää. Aikaisemmin lukemissani Böllin teoksissa oli paljon satiiria, ironiaa ja kritiikkiä. Irlantia ja irlantilaisia hän kuvaa välillä ihmetellen, mutta koko ajan myötätuntoisesti.

Böllin kirjoja on suomennettu paljon. Listaan seuraavassa löytämiäni blogikirjoituksia. Tohtori Murken kootuista tauoista olen kirjoittanut itse, muihin merkitsin, mistä arvio on.

Ei sanonut sanaakaan, Elämäni lukulista
Katharina Blumin menetetty maine, Kirjainten virrassa
Suojaverkko, Hyönteisdokumentti
Naisia joen maisemassa, Leevi levitoi

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta
Otava 2000, 146 s (+ Jyrki Vainosen saatesanat)
Suomennos on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1975
Suomentanut Kai Kaila
Saksankielinen alkuteos Irisches Tagebuch 1957