Sofi Oksanen: Norma

Norma alkaa Norma Rossin äidin hautajaisista. Pian käy ilmi, että äiti on salannut Normalta tekemisiään. Norman ympärillä alkaa liikkua ihmisiä, jotka yrittävät saada häneltä tietoja, joita hänellä ei ole. Norma sotketaan äidiltä kesken jääneeseen juoneen, ja samalla hän selvittää oman salaisuutensa historiaa.

Normalla on nimittäin salaisuus, jonka tiesivät vain hän ja äiti. Salaisuus liittyy hiuksiin. Hiukset ja hiusten pidennykset johtavat kirjassa suurempiin ympyröihin.

”Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.”

Normassa on aineksia jopa rikosromaaniksi, ja ripaus mystiikkaa. Minä koin sen puhuvan tasa-arvosta ja erilaisuuden hyväksymisestä. Kirja oli minulle positiivinen yllätys, jotain aivan erilaista Oksasen synkkien lähihistoriakirjojen jälkeen (joista olen pitänyt myös). Tosin synkkiä aiheita oli tässäkin. Pidin erityisesti siitä, että lukiessa piti olla tarkkana, muuten ei tiennyt, miten asiat ja ihmiset liittyvät toisiinsa.

Norma ilmestyi viime vuonna ja siitä on kirjoitettu blogeissa paljon. P. S. Rakastan kirjoja -blogissa on sellaisen lukijan arvio, jolle Norma on ensimmäinen Oksasen kirja. Samassa blogissa on myös linkkejä muiden arvioihin.

Sofi Oksanen: Norma

Like 2015, 304 s.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Luin tätä kirjaa harvinaisen hitaasti. Alussa oli hankaluuksia hahmottaa, kuka oli kenenkin serkku/lapsi/äiti, mutta ihmisten suhteet toisiinsa selvisivät pikkuhiljaa. Toinen lukemista hidastanut seikka oli runsas historia-aineisto. Välillä tuntui, että luin kirjaa Viron historiasta, enkä kaunokirjallista teosta.

Edellä oleva ei ole moite. Pidin kirjasta loppua kohti aina enemmän.

Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla, 1940-luvulla saksalaisten vallattua Viron ja 1960-luvulla Viron neuvostotasavallassa. Kolmesta päähenkilöstä läheisimmäksi tuli Juudit. Hän oli naimisissa Edgarin kanssa ja Oksasen jälkisanojen mukaan Edgar on varsinainen päähenkilö. Edgar menestyi missä yhteiskuntajärjestelmässä tahansa, vaikka ei niin hyvin kuin olisi halunnut. Muita ihmisiä hän käytti omana materiaalinaan ja hänen ympärillään ihmisille kävi huonosti. Hänen serkkunsa Roland oli aivan toisenlainen. Roland ei ajatellut itseään, vaan toimi Viron puolesta.

Edgarin kaltaisia ihmisiä on aina olemassa. Osa Edgarin haaveista tuntuu tällä hetkellä hyvinkin ajankohtaisilta.

”‒ ‒ , hänellä olisi avaimet kaikkiin huoneisiin, viestintäkeskukseen, filmiarkistoon ja kellareihin. Jokaisen yötä myöten säksättävän kaukokirjoittimen sylkemä viesti olisi hänen. Kaikkien kansalaisten elämät. Jokainen puhelinkeskustelu. Jokainen kirje. Jokainen liike. Jokainen suhde. Jokainen ura. Jokainen elämä.”

En ollut lukenut kirjasta yhtään arvostelua tai blogikirjoitusta. Kuitenkaan en ollut voinut välttyä tiedolta, että kirjan nimi johtuu siitä, että saksalaiset söivät kyyhkysiä. Mutta Virosta hävisi muutakin kuin kyyhkyset. Ihmiset muuttuivat, kuten Juudit.

Kun Juuditilla oli vielä kaikki hyvin, kuvaus hänen rakkaudestaan on kovin kaunis, vaikka sen kertoo Edgar.

”Nainen nousee autoon, auton sisällä syttyy yksityisiin hetkiin kuuluva valo ja autossa odottava mies nostaa kätensä naisen olkapäille, kohottaa kämmenensä koskettaakseen naisen hiuksia, korvalehteä ja heidän autonsa valo pimentää kadulta päivän, siitä tulee majakka keskelle mustaa merta eivätkä he edes huomaa sitä, koska he eivät näe ympäröivää maailmaa, he eivät tarvitse sitä, vaan sytyttävät toisensa, mies koskettaa naisen korvalehteä, valo syttyy, heidän valonsa.”

(Kirjoitin juttuni ensin ja luin muiden blogikirjoituksia vasta sitten ja huomasin, että moni on lainannut juuri tuota samaa kohtaa kuin minäkin. Vaikuttavaa.)

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Like 2012, 366 s

Sofi Oksanen: Baby Jane

Minä en pitänyt tästä kirjasta. Olen lukenut Puhdistuksen, joka oli minusta hieno, ja Stalinin lehmät, joka oli myös OK, joistakin rönsyistä huolimatta. Mutta Baby Jane… Aiheena on rakkaustarina, jossa toinen rakastavainen on masentunut ja toinen on masentunut ja paniikkihäiriöinen. Pohdin, enkö pitänyt kirjasta sen aiheen vuoksi, mutta ei, aihe sinänsä ei ole syy. Se on vain vaikea: miten pitää yllä lukijan mielenkiinto. Minä ainakin kyllästyin jankkaamiseen, ryyppäämiseen ja pikkuhousubisneksiin hyvin pian ja menetin kiinnostukseni henkilöiden kohtaloihin. Kirja on kuitenkin nopealukuinen ja luin sen loppuun parilla istumalla. Aion myös lukea Oksasen kirjoja jatkossa, mutta toivon hänen pysyttelevän Suomen ja Viron lähihistorian linjoilla.

Edellä kirjoittamani jälkeen valitsen otteen kohdasta, josta pidin. Kirjan alussa minäkertoja kuvailee kauniisti rakastettunsa ääntä.

”Sen kuunteleminen tuntui siltä kuin laskisi päänsä tyynylle, joka on täytetty ruusun ja liljojen terälehdillä. Hänen äänensä kuulosti samalta kuin kardemumma tuoksui. Ja kaneli. Mustarastas, jonka kurkku oli tehty kanelista ja kardemummasta."

Sofi Oksanen: Baby Jane

Silberfeldt 2011. 220 s. Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2005.