Tämä on 100. dekkaripostaukseni. Haluan tässä
kunnioittaa viime vuonna edesmennyttä Henning Mankellia ja luin hänen
ensimmäisen Kurt Wallander -kirjansa Mördare
utan ansikte. Olen toki lukenut sen aiemmin, mutta vuosia sitten, ja
muistikuvani kirjasta olivat hämäriä.
Mankellin dekkareissa rikokset ovat yleensä
julmia. Niin tässä ensimmäisessäkin. Vanha maanviljelijäpariskunta murhataan
raa’asti. Vuonna 1991 ilmestynyt kirja tuntui tällä lukukerralla
suomalaisittain ajankohtaiselta. Kun lähtee liikkeelle pieni huhu, että tekijät
voisivat olla ulkomaalaisia, alkaa turvapaikanhakijoihin kohdistua uhkauksia,
pientä ilkivaltaa, vakavaa häirintää ja lopulta yksi todella paha teko. Wallander
työtovereineen joutuu välillä lähes keskeyttämään kaksoismurhan tutkimukset
selvittääkseen ruotsalaisten ääriryhmien tekoja.
Mankell tuo Kurt Wallanderin heti esille
samanlaisena kuin hän esiintyy myöhemmissä kirjoissa. Wallanderin vaimo on
juuri jättänyt hänet, tytär Linda kulkee omia teitään ja vanha isä sekoilee
välillä. Wallander on hyvä poliisi, sanoo kollega Rydberg, joka tässä kirjassa
on vielä töissä. Myöhemminhän Wallander muistelee Rydbergiä eräänlaisena
oppi-isänään.
Wallander tuskailee paino-ongelmien ja
liiallisen alkoholinkäytön kanssa, ja tuntee itsensä yksinäiseksi.
Henkilökohtaisen elämän ongelmista huolimatta hän on ennen kaikkea poliisi,
joka omistautuu työlleen. Samalla häntä vaivaavat omantunnonkysymykset ja
Ruotsin yhteiskunnan kehitys. Tiedän, että kaikki eivät pidä ruotsalaisista
yhteiskunnallisista rikosromaaneista, mutta minusta Mankell oli niiden
ylittämätön mestari.
Henning
Mankell: Mördare utan ansikte
Leopard 2006, 308 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran
1991

