maanantai 30. heinäkuuta 2012

Annelies Verbeke: Nuku!

Hollantilaisen kirjan jälkeen luin belgialaisen. Nuku! olikin mielenkiintoinen kirja. Maya ja Benoit, kaksi unetonta, syrjäytynyttä ihmistä kohtaavat. Joka toinen luku on Mayan ja joka toinen Benoitin kertomaa.

Molemmat kärsivät eksistentialismin tuskaa. Uimahallissa valvojana ollessaan Benoit luki ranskalaisia ja venäläisiä eksistentialisteja. Mayan unettomuus oli alkanut jo lapsuudessa, kun hän tajusi maailmakaikkeuden äärettömyyden. Sairaalassa onnettomuuden (oikeastaan itsemurhayrityksen) jälkeen hän yrittää olla hetken myönteinen.     
”Eivätkä hänen mietteensä enää koskaan kiertäisi kehää katoavaisuudessa, syyllisyydessä, perinnöllisessä painolastissa, sen tajuamisessa, että yksinäisyys ei ole mkään valinta, henkisessä tasapainottomuudessa ja ajatuksessa, että millään ei ole oikeastaan mitään väliä."
Unettomuuden vaikutuksesta vastakohdat sekoittuvat. Valoisuus ja pimeys, ääni ja hiljaisuus. Kumpikin päähenkilö kuvaa kokevansa sokeaa tai epätoivoista raivoa.

Benoit näkee Mayassa äitinsä kuvan. Hän kaipaa lapsuutensa merta ja mielikuvituskaskelottiaan. Lukija kehittelee omasta mielestään fiksuja freudilaisia tulkintoja, kunnes kirjailija huvittelee hänen kustannuksellaan: ” Ensimmäisessä televisioesiintymisessään klisee ilmensi halua palata kohtuun.”

Nuku! on kiehtova kirja, joka herätti halun tutustua Verbeken muuhun tuotantoon.

Unettomuutta ovat tutkailleet myös Hanna, Ina ja Villasukka kirjahyllyssä.

Kirjan on suomentanut Titia Schuurman, joka oli myös edellisen lukemani kirjan, Saskia Noortin Ruokakerhon suomentaja. Ruokakerhon arvion lopussa totesin, että kirjan teksti on heikkoa ja että se saattoi johtua myös suomennoksesta. Kirjan Nuku! luettuani tiedän, että suomennoksessa ei varmasti ollut vikaa, vaan Ruokakerhon tekstin heikkous johtuu alkuperäisteoksesta.

Annelies Verbeke: Nuku!
Suomentanut Titia Schuurman
Avain 2006. 156 s.
Hollanninkielinen alkuteos Slaap!, 2003

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Saskia Noort: Ruokakerho

Lähden kohta pienelle matkalle, jolla käyn Hollannissa ja Belgiassa, ja ajattelin, että olisi mukava lukea joku nykykirja molemmista maista ennen matkaa. Samalla saan pisteitä Karoliinan Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Saskia Noort on hollantilainen kirjailija.

Ruokakerho alkaa tulipalosta. Kertoja Karenin sanoin:
”Yksi meistä oli sytyttänyt tuleen oman talonsa, jonka sisällä oli hänen perheensä. Sellaista tapahtui slummilähiöissä, ongelmaperheissä, sosiaalisesti häiriintyneiden tai eristäytyneiden ihmisten keskuudessa, mutta ei kai sentään täällä meidän kylässämme, omakotialueella, kaikkien rakastamassa ja arvostamassa perheessä?”
Kerhoon kuuluu viisi naista perheistä, jotka ovat muuttaneet Amsterdamin lähellä sijaitsevaan kylään. Heidän miehensä ovat myös tutustuneet toisiinsa.  Kuten edellä olevasta katkelmasta voi päätellä, perheet ovat hyvätuloisia. Naiset ovat joko kotirouvia tai työskentelevät kotona. Tulipalossa kuolee mies, jota epäillään palon sytyttäjäksi. Pian tulipalon jälkeen tapahtuu jotakin muuta järkyttävää.

Ruokakerhossa ihmissuhteet ovat sekaisin. Rakastutaan ja pannaan (verbi on kirjasta) sikin sokin. Alkoholia käytetään hulvattomasti. Alun tulipalon jälkeen lukija odottaa vähän toisenlaista vakavan asian käsittelyä. Loppua kohti kirja kääntyy rikosromaaniksi.

Ruokakerho ei ole kovin hyvä kirja. Teksti on välillä heikkoa kuin jossakin viihdelukemistossa. Ellei sitten ole kysymys huonosta käännöksestä.

Saskia Noort: Ruokakerho
Suomentanut Titia Schuurman
WSOY 2006. 279 s.
Hollanninkielinen alkuteos: De eetclub, 2004

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa

Pirjo Hassinen on niitä suomalaisia nykykirjailijoita, joiden teoksia en ole aiemmin lukenut. Valitsin Mansikoita marraskuussa, koska kirjan nimi on kiehtova.

Mansikoita marraskuussa on Annan ja Lassen tarina. He tapaavat luennolla ja Anna haistaa Lassessa manhattanin. Annan manhattan on jotain samanlaista kuin menestys, mutta ei aivan sama asia. Anna alkaa muokata Lassesta näyttelijää, tähtinäyttelijää. Anna ei osaa itse näytellä, mutta hän osaa analysoida. Hän kerää kokemuksia ja havaintoja, jotka hän syöttää Lasselle tätä muovatessaan. Kaikki keinot ovat sallittuja, jotta Lasse menestyisi, mukaan luettuna puolustuskyvyttömien ihmisten hyväksikäyttäminen, mikä johtaa lopussa tragediaan näyttämöllä.

Mansikoita marraskuussa kertoo taiteesta ja rahasta (Anna suorittaa tutkinnon taloustieteessä). Se kertoo ihmisen identiteetistä. Mietin välillä jopa kaksoisolento -teemaa.
”Jos sinä jäät tuohon, vain tavanomaisen hyväksi näyttelijäksi, sinä et koskaan tunne sitä toista, joka katsoo sinua, haluaa sinut, on enemmän sinä kuin hän itse."
Mansikoita kirjassa on paljon. Anna on kesätyönään mansikkapakastamossa. Myöhemmin hän vertaa työtään sijoitusneuvojana pakastamoon. ”Ryhdyin pohtimaan työkseni miltä hihnalta asiakkaan laariin vierisi eniten pakastemansikoita.” Lassen varakkaat vanhemmat tarjoavat Annan valmistumisen kunniaksi illallisen kalliissa ravintolassa ja jälkiruuaksi tuoreita mansikoita, keskellä talvea.

Mansikoita marraskuussa on saanut Kiitos kirjasta -mitalin ja se on ollut ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirja on ehdottoman taitava, mutta minut se jätti jotenkin viileäksi.

Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa
Otavan Seven-pokkari 2011. 330 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2000

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Kingsolver: Myrkkypuun siemen (Ota riski ja...)


Kirjanainen haastoi minut Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen Barbara Kingsolverin Myrkkypuun siemenellä. Sekä kirjailija että kirja olivat minulle ennestään tuntemattomia.

Yhdysvaltalainen baptistisaarnaaja Nathan Price lähtee Kongoon pienelle lähetysasemalle. Vaimo ja neljä tytärtä kulkevat mukana. Tyttäristä vanhin, Rachel, on 15-vuotias itsekeskeinen vaaleahiuksinen kaunotar. Kaksoset Leah ja Adah ovat puolitoista vuotta nuorempia. Leah on isäänsä kiintynyt poikatyttö. Adahilla on synnynnäinen aivovaurio, jonka vuoksi hänen oikea puolensa on osittain halvaantunut, mutta hän on älykäs samalla tavalla kuin kaksoissisarensa. Nuorin tytär Ruth May on vasta viisivuotias.

Saarnaajalla ei ole mitään käsitystä siitä, mihin hän on tullut ja mitä hän tekee. Hän ei ymmärrä kongolaisten kulttuuria eikä uskomuksia. Hänen tavoitteenaan on käännyttää pakanat. Hän saarnaa synnistä, jota hänen mielestään ovat esimerkiksi naisten paljaat rinnat. Hänen totaalista ymmärtämättömyyttään kuvaa, että hän haluaisi kastaa lapset joessa. Joessa, jossa on krokotiileja ja johon vanhemmat eivät päästä lapsiaan. Omat lapsensa ja vaimonsa hän pitää kurissa jopa lyömällä. Tässä kohdassa huomasin lukeneeni aivan sattumalta lähes peräkkäin kaksi samantapaista kirjaa, joissa uskonnollisen isän vaikutus perheeseen on tuhoava. Edellinen oli Purppuranpunainen hibiskus.

Perhe saapuu Kongoon vuonna 1959 vähän ennen maan itsenäistymistä. Valkoiset lähtevät pois, jos pystyvät, mutta Nathan Price päättää jäädä. Hän pitää tehtäväänsä niin tärkeänä. Siitä hän ei välitä, että hän ei saa enää palkkaa, eikä pysty huolehtimaan perheestään. Ruuan hankkiminen jää pitkälti tyttöjen harteille. Olot ovat sellaiset, että lopulta yksi tytöistä kuolee. Tytöt ja heidän äitinsä alkavat vihata Nathania. Äidin ajatuksia:
”Ymmärrät, että se, mitä rakastat enemmän kuin tätä maailmaa, kasvoi paholaisen siemenestä. Ja sinä itse annoit hänen kylvää sen.”
Myrkkypuun siemenellä on muitakin merkityksiä. Myrkkypuu on oikea kasvi, joka aiheuttaa kivuliasta ihottumaa. Pastori Price ylistää saarnojensa lopuksi Jeesusta, mutta ääntää kikongon kielen sanan, joka tarkoittaa kallisarvoista ja rakasta siten, että se merkitseekin myrkkypuuta. ”Jeesus on myrkkypuu.”

Kirjan sanoma valkoisen miehen ja Afrikan suhteesta käy ilmi heti alussa.
"Tohtori Livingstone, luulisin, eikö hän ollutkin melkoinen lurjus! Hän ja kaikki muut riistäjät, jotka sittemmin ovat jättäneet Afrikan niin kuin mies jättää vaimonsa, jättäneet sen alastoman ruumiin sykkyrään tyhjäksi riistetyn kohdun kaivoksen ympärille. Minä tunnen ihmiset. Useimmilla ei ole minkään maailman aavistusta siitä, mitä lumenvalkoinen omatunto maksaa."
Myrkkypuun siemen on hyvä kirja. Sen ainoa heikkous on pituus. Olin ihmeissäni, kun kirja jatkui vielä yli sata sivua kohdasta, jossa se olisi kannattanut lopettaa. Kirjan intensiteetti kasvoi niin suureksi kaikkien koettelemusten ja yhden tytön kuoleman jälkeen, että loppu väljähtyi. Eri tavoin elämäänsä jatkaneiden sisarusten seuraaminen ei ollut enää niin kiinnostavaa, vaikka ymmärrän, että sillä tavoin kirjailija liitti mukaan Kongon (Zairen) historiaa, ja kertoi länsimaiden ja varsinkin Yhdysvaltojen osuudesta siihen.

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen
Suomentaneet Juha Ahokas ja Arvi Tamminen
Like 1999. 628 s.
Englanninkielinen alkuteos: The Poisonwood Bible, 1998

torstai 19. heinäkuuta 2012

Bargum: Syyspurjehdus (Ota riski ja...)


Sain Syyspurjehduksen luettavaksi Kujerruksia-blogin Linnealta, jonka haastoin Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen. Ilman haastetta tämä kirja olisi jäänyt minulta lukematta, vaikka toki olin huomannut, että siitä oli kirjoitettu monessa blogissa.

Meri ja vene, purjehdus, syyspurjehdus, viimeinen purjehdus – saattaisi olla kliseistä, mutta Bargum selviää tästä taitavasti. Seuraava teksti on kirjassa kahteen kertaan, joten se on tärkeä.
"Lähteä merelle, irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia, laskea satamaan, istua joutilaana istuinkaukalossa hiljaisella lahdella hämärän laskeutuessa ja tähtien syttyessä, nukahtaa veden liplatukseen veneen runkoa vasten, herätä kalalokkien pajatukseen, nostaa purjeet ja palata kotiin."
Purjehdukselle lähtee kaksi miestä, jotka ovat olleet naimisissa saman naisen kanssa. Kaksi miestä ja yksi nainen, kolmiodraama siis. Tai tässä draamassa on neljäskin osapuoli eli roomalaiskatolisten Jumala.

Lyhyessä kirjassa on kaksi osaa, joissa kertojina ovat tarinan miehet. Kuka kostaa, vai kostaako kukaan? Loppu jää auki. Lukija saa päättää.

Lopuksi pari kevyttä huomiota. Toisen miehen Rufus-koira oli aivan ihana. Tunnen yhden samanlaisen pelokkaan, mutta lapsia rakastavan otuksen. Harvoin olen suomenkielistä kirjaa lukiessani joutunut toteamaan, että en ymmärrä, mitä sanotaan. En tiedä purjehduksesta mitään, joten seuraava virke on käsittämätön.    
"Tällaisena päivänä ei tarvinnut miettiä, pitäisikö genuaa ehkä skuutata tai pitäisikö levankia siirtää hiukan luuvarttiin."
Syyspurjehdus on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kiitos Linnealle! Samalla sain toisen pisteen Karoliinan Underbara finlandssveskar vid papper -haasteeseen. Lisäksi osallistun Syyspurjehduksella Ainon Meren äärellä -haasteeseen. Syyspurjehduksesta on kirjoitettu niin paljon, että linkitän vain Linnean arvioon.

Johan Bargum: Syyspurjehdus
Suomentanut Marja Kyrö
Tammi 2012. 120 s.
Ruotsinkielinen alkuteos: Seglats i september, 2011

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Anita Brookner: Rantahotelli


Pidän Anita Brooknerin kirjoista. Olen aiemmin kirjoittanut Päivistä Pariisissa. Ennen blogiaikaani luin muutaman hänen kirjansa ja nyt Rantahotellin. Rantahotellista Brookner sai Booker-palkinnon vuonna 1984. Kirjan kansikuvan sijasta liitin kirjoitukseen Alpeilta ottamani kuvan, joka kuvaa mielestäni hyvin kirjan usvaista tunnelmaa.

Brooknerin kirjoissa ei näytä tapahtuvan paljon mitään. Ne ovat enemmänkin tunnetiloja, täynnä pohdintoja. Rantahotellissa kirjailija Edith Hopen ystävät ja agentti ovat toimittaneet hänet skandaalin jälkeen Sveitsiin, jotta tilanne rauhoittuisi. Mistä skandaalissa on ollut kysymys, selviää lukijalle kirjan loppupuolella. On myöhäinen syksy, lomakausi on lopuillaan, hotelli suljetaan pian. Asukkaita on vain muutama. Heitä Edith tarkkailee, samalla kun miettii omaa elämäänsä ja kirjoittaa rakastetulleen Davidille kirjeitä, joita ei lähetä.

Edithin kirjallisuuslaji on romantiikka. Omasta mielestään hän käsittelee kirjoissaan sitä, ”millainen käytös parhaiten sopii naiselle”. Rantahotellissa lienee kysymys samasta. Edith itse on käyttäytynyt tavalla, jota pidetään sopimattomana. Yhtä lukuun ottamatta hotellin asukkaat ovat naisia. Miehensä sinne lähettämä Monica kärsii syömishäiriöistä ja on kieltäytynyt ”käyttäytymästä vaimolle sopivalla tavalla”. Itsekeskeinen ja hemmoteltu lähes 80-vuotias (mutta nuoremmalta vaikuttava) rouva Pusey kuluttaa aikaansa vaateostoksilla tyttärensä Jenniferin kanssa. Edith pohtii omaa ja muiden käytöstä:
"Mutta miten outoa on että joitakin naisia on hemmoteltava ja hyviteltävä koko ajan ... Minusta tuntuu etten koskaan opi oikean käyttäytymisen sääntöjä, hän ajatteli, sääntöjä, jotka tyttöjen odotetaan oppivan äitinsä polvella. Kaiken minkä olen oppinut olen oppinut isältä. Ajattele uudelleen, Edith. Olet laatinut väärän yhtälön."
Hotellin ainoa mies, älykäs ja tunteeton herra Neville, on suorastaan mytologinen hahmo, joka tuntuu tietävän Edithin ajatuksetkin. Vastaavia henkilöitä esiintyy Brooknerin muissakin kirjoissa. Herra Neville vaikuttaa siihen, että Edith saa päätetyksi, miten jatkaa elämäänsä.

Rantahotellissa ovat käyneet myös Zephyr ja Erja.

Anita Brookner: Rantahotelli
Suomentanut Eva Siikarla
Otavan kirjasto 1985. 176 s.
Englanninkielinen alkuteos: Hotel du Lac, 1984

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus on perinteistä kertomakirjallisuutta ilman mitään kikkailuja, juuri sellaista kirjallisuutta, jota luen mielelläni. Kirjan kiinnostavuutta lisää Nigeria, maa, josta en tiedä paljonkaan.

Kertojana on 15-vuotias Kambili, jonka elämä muuttuu vuoden aikana. Purppuranpunaisen hibiskuksen merkitys kerrotaan heti kirjan alussa.
"Hiljaisuuden mureneminen sai alkunsa Nsukkassa Ifeoma-tädin pienessä puutarhatilkussa, jonka hän oli kasvattanut verantansa eteen. Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, josta hallitusaukiolla vihreitä lehviä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä."
Kambili ja hänen isoveljensä Jaja elävät isänsä tiukan vallan alla. Isä on ristiriitainen hahmo. Hän on harras katolilainen ja on noussut köyhyydestä rikkauteen omalla työllään. Hän vaatii lapsiltaan paljon. Hän sanoo rakastavansa heitä ja vaimoaan, mutta rankaisee heitä julmasti mitättömän pienistä virheistä. Toisaalta hän ylläpitää kirkkoaan, maksaa sadan lapsen koulumaksut, on entisen kotipaikkakuntansa hyväntekijä ja julkaisee Nigerian ainoaa sanomalehteä, joka uskaltaa arvostella valtaan nousseita sotilaita. Hänen käytöksessään lapsiaan ja isäänsä kohtaan näkyy, mihin voi johtaa vieraan uskonnon vieminen kulttuuriin, jonka traditioihin se ei lainkaan kuulu.

Kirjassa Kambili kuvaa lasten vapautumista, joka alkaa heidän vierailustaan täti Ifeoman luona. Täti on isän sisko ja hän on opettajana yliopistossa.  Hänen kasvatusperiaatteensa ovat aivan erilaisia kuin Kambilin isän.
"Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä, että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi."
Tädin luona on materiaalisesti köyhempää kuin kotona, mutta siellä nauretaan paljon.
"Ifeoma-tädin kotona helisi aina nauru, ja mistä huoneesta se sitten tulikin, se tuntui pian täyttävän koko asunnon."
Naurulla ja purppuranpunaisella hibiskuksella on sama merkitys. Ne kertovat vapaudesta.

En olisi löytänyt Adichien kirjaa ilman blogeja. Purppuranpunaisesta hibiskuksesta on kirjoitettu niin monessa blogissa, että tässä vain muutama linkki: Opuscolo, Kirjava kammari, Kuuttaren lukupäiväkirja.

Osallistun tällä kirjalla Satun heinä-elokuun minihaasteeseen, jossa luetaan kirja, jonka nimessä on joku väri.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Suomentanut Kristiina Savikurki
Otavan Seven-pokkari 2011. 326 s.
Alkuperäinen teos: Purple Hibiscus, 2003

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Jo Nesbø: Aave

Pitkästä aikaa luin kirjan suomeksi. Ja taas dekkarin. Nesbøn Aave oli ilmestynyt meille kotiin poissaoloni aikana.

Olen lukenut aiemmin kaksi Nesbøn Harry Hole -kirjaa sarjan alkupuolelta. En tiennyt, että Harry on eronnut Oslon poliisin palveluksesta ja asuu Hongkongissa. Aaveessa hän palaa Osloon, koska hänen entisen rakastettunsa Rakelin poikaa Olegia syytetään murhasta, ja Harry haluaa todistaa pojan syyttömäksi. Hänen ja Olegin suhde on ollut kuin isän ja pojan.

Murha liittyy huumekauppaan. Oslon markkinat on vallannut uusi huume, viulu. Sen takana on salaperäinen Dubai, jota kukaan ei ole nähnyt,  ja hänen Arsenalin pelipaitoihin pukeutuneet myyjänsä. Juonessa on venäläisiä roistoja (kuten niin usein nykydekkareissa), korruptoituneita poliiseja (kuten Nesbøllä on tapana) ja jopa kunnallispolitiikkaa. Harry joutuu tekemään tutkimuksiaan ilman poliisin valtuuksia, apunaan vain Olegin asianajaja sekä Harrylle uskollinen rikostutkija Beate Lønn mahdollisuuksiensa mukaan. Harry tekee kirjassa kaikenlaista, mitä poliisi ei voisi tehdä, ja hänen fyysiset suorituksensa kasvavat sellaisiin mittoihin, että uskottavuus kärsii.

Ratkaisuja lähestytään kahta kautta. Murhattu nuorukainen, Olegin ystävä Gusto, kertoo tarinaa, joka päättyy hänen murhaansa. Harry päätyy murhaan ja murhaajaan omien tutkimustensa kautta.
"Seuraa vihaa.
Kun vanhus oli sanonut niin, Harry oli ensin ajatellut että hänen pitäisi seurata omaa vihaansa ja surmata hänet. Mutta mitä jos vanhus olikin tarkoittanut jotain muuta? Hän oli sanonut niin heti sen jälkeen kun Harry oli kysynyt, kuka tappoi Guston. Oliko se vastaus? Tarkoittiko se, että Harryn piti seurata vihaa, että viha johdattaisi hänet murhaajan luokse?"
Kirjan lopussa on todellinen yllätys.

Jo Nesbø: Aave
Suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2011. 458 s.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Jennifer Egan: A Visit from the Goon Squad

A Visit from the Goon Squad sai Pulitzer-palkinnon vuonna 2011. Kirja on hyvä, mutta ei mukaansatempaava. Luin sitä aika kauan ja etenin hitaasti. Syynä on ehkä kirjan rakenne ja suuri henkilömäärä. Kaikki luvut on nimetty erikseen ja kertojat ja tapahtuma-ajat vaihtuvat. Luin Jennifer Eganin haastattelusta, että hän halusi kirjoittaa jokaisen luvun erilaiseksi. Kirjaa on luonnehdittu jopa novellikokoelmaksi, mutta minä ymmärsin sen kokonaisuudeksi. Lukujen välillä on niin paljon viittauksia, että yksittäisinä niiden merkitykset muuttuisivat. Viimeinen luku jopa päättyy samaan paikkaan, josta kirja alkaa.

”The goon squad” on joukko 1970-luvun nuoria, joita yhdistää rock-musiikki. Kirja kertoo heistä ja heidän ympärillään pyörivistä ihmisistä ja ulottuu 2020-luvulle. Tässä kirjassa on paljon aiheita. Ystävyys, ajan kuluminen, musiikki, taide, vähän politiikkaa, ympäristöasiaa ja langatonta tekniikkaa. Ihmisten halu kuuluisuuteen. Siitä karmivimpana esimerkkinä on luku publicist Dollysta. (Onkohan ammatille ’publicist’ olemassa suomenkielistä vastinetta? Minulle ei tullut mieleen mitään lyhyttä sopivaa sanaa.)  Kirja on myös Sashan kasvukertomus. Kirjan alussa musiikkialalla assistenttina työskentelevä Sasha esiintyy niin monessa luvussa, että minulle hän nousi päähenkilöksi.

Minulla on The Goon Squadista painos, jonka kannessa sitä kuvataan sanoilla ”affecting … sad, funny and wise”. Minä en kokenut kirjaa missään kohdassa hauskaksi. Sen tunnelma on yleensä alakuloinen. Yhdessä luvussa Ted-eno etsii Sashaa Napolista. Ted on taiteen tutkija ja professori. Hän katsoo museossa Orfeusta ja Eurydikeä esittävää reliefiä ja tuntee jotakin, joka minusta kuvaa koko kirjaa.       
”It was the moment before Eurydice must descend to the underworld a second time, when she and Orpheus are saying goodbye. What moved Ted, mashed some delicate glassware in his chest, was the quiet of their interaction, the absence of drama or tears as they gazed at each other, touching gently. He sensed between them an understanding too deep to articulate: the unspeakable knowledge that everything is lost.”
Kirjan luvuista erikoisin on Sashan tyttären Alisonin 12-vuotiaana kirjoittama. Se esitetään PowerPoint-kalvoina. Lopussa on jopa Excel-taulukoita. Näyttää ensin oudolta, mutta toimi hyvin. Pidin siitä luvusta.

Laitan tähän vielä yhden T:n, joita viimeisessä luvussa lähetellään. Egan kutsuu lyhyitä viestejä todella vain nimellä T. ”if thr r childrn, thr mst b a fUtr, rt?” Tuo ei ole kovin paha, mutta joitakin viestejä piti oikein miettiä, ennen kuin niistä sai selvää.

A Visit from the Goon Squad on julkaistu Keltaisessa kirjastossa nimellä Aika suuri hämäys, ja siitä on kirjoittanut moni, mm. Sanna, Erja, Karoliina ja Maija.

Jennifer Egan: A Visit from the Goon Squad
Corsair 2011. 349 s.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Thomas Mann ja München


Olin kesä-heinäkuun vaihteessa Münchenissä puolitoista päivää (aivan liian vähän aikaa niin suuressa kaupungissa). Thomas Mann asui osan elämästään Münchenissä. Olen lukenut hänen kirjoistaan Buddenbrookit ja Taikavuoren, ja niiden lisäksi novelleja, kuten Kuoleman Venetsiassa. Mann ei kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta hän on Nobel-palkittu kirjailija ja hänen kirjansa ovat klassikoita.

Kävellessäni Münchenissä pidin silmällä niitä oikeastaan aika vähäisiä muistoja, joita siellä on Mannista. Hänen kunniakseen on nimetty Isar-joen varrella oleva katu Thomas-Mann-Allee, jota käyttävät lähinnä kävelijät ja polkupyöräilijät. Katu on lähellä paikkaa, jossa oli Mannin perheelleen rakennuttama talo. Talo tuhoutui toisessa maailmansodassa. Ennen omaa taloa Mann ehti asua useassa eri osoitteessa. Jotkut taloista on merkitty muistolaatoin. Alla olevissa kuvissa on kolme Mannin asuintaloa. Yhden muistolaatta oli niin himmeästi kirjoitettu, ettei siitä saanut kunnollista valokuvaa.

Münchenissä on Literaturhaus (kirjallisuustalo), jossa on kirjailijoihin liittyviä näyttelyitä. Lisäksi siellä pidetään esimerkiksi lukuiltoja, joissa kirjailijat ovat esittäytymässä. En mennyt näyttelyyn, koska esillä oli saksalainen kirjailija, jota en lainkaan tunne. Literaturhausissa on kaunis kahvila, jonka ulkopöydät ovat rauhallisen sivukadun varrella. Join siellä kupin kahvia ja kupin pohjasta paljastui tekstiä. Katso viimeistä kuvaani!
Thomas-Mann-Allee

Franz-Joseph-Strasse


Konradstrasse

Mauerkircherstrasse

Literaturhaus

Enemmän erotiikkaa!