Edith Wharton: Kielletyt tunteet

 

Edith Wharton (1862–1937) oli tuottelias yhdysvaltalainen klassikkokirjailija. Basam Books on tuonut tänä vuonna luettavaksi hänen romaaninsa Kielletyt tunteet. Aiemmin on suomennettu Säätynsä uhri (suom. 1922) ja Viattomuuden aika (1955). Viattomuuden ajan luin silloin, kun siitä ilmestyi uusintapainos sen perusteella tehdyn elokuvan tullessa teattereihin.

Kiellettyjen tunteiden päähenkilöt ovat yhdysvaltalaisia, vaikka tapahtumat sijoittuvat Ranskan maaseudulle ja Pariisiin. George Darrow on Lontooseen sijoitettu diplomaatti. Anna Leath on hänen nuoruudenrakastettunsa. He eivät kuitenkaan olleet päätyneet yhteen. Nyt Anna on leski, ja hän ja George ovat lähentyneet uudelleen. Sophy Viner on resursseja vailla oleva nuori nainen, jonka on elätettävä itsensä.

George ja Sophy tapaavat Doverissa, kun kumpikin on menossa Ranskaan. George on matkustamassa Annan luo, mutta hän saa tältä sähkösanoman, jossa pyytää Georgea lykkäämään tuloaan. Sophy on menettänyt työpaikkansa ja on menossa tuttaviensa luo, jotka ehkä pystyvät hankkimaan hänelle uuden työn. Georgea viehättää Sophyn luonnollisuus ja suoruus, ja he viettävät reilun viikon Pariisissa. Yhdessäolo johtaa liian pitkälle, mikä kerrotaan viehättävän vihjaillen, 1910-luvulla ilmestyneeseen romaaniin sopivasti.

Kun George muutama kuukausi myöhemmin pääsee Annan luo, hän tapaa tämän kartanossa Sophyn Annan tyttären kotiopettajana. George löytää itsensä hyvin tukalasta tilanteesta, koska hänen aikomuksenaan on mennä naimisiin Annan kanssa. Oman panoksensa kuohuviin tunteisiin tuo Annan täysi-ikäinen poikapuoli.

Kielletyt tunteet on psykologinen romaani, jossa seurataan Georgen mielenliikkeitä ja tunteiden heilahteluja yksityiskohtaisen tarkasti. Muutaman kerran päästään myös Annan ajatuksiin. Sen sijaan Sophy jää Georgen ja Annan katseiden varaan. Hänestä emme pääse selville. Onko hän sellainen kuin näyttää vai pelkkä onnenonkija? Kirjan lopussa on kyllä eräänlainen vihjaus.

Minä viihdyin hyvin tämän ihmissuhdedraaman parissa. Siihen toivat oman säväyksensä aikakauden yläluokan käytöstä säätelevät normit, joita Wharton käsittelee hienovaraisella ironialla.

”George pohti, ettei ihmisten olisi koskaan tarvinnut keksiä käytöstapoja, elleivät he olisi ensin tehneet sosiaalisesta kanssakäymisestä ongelmallista.”

Edith Wharton: Kielletyt tunteet
Suomentanut Antti Immonen
Basam Books 2023, 313 s.
Englanninkielinen alkuteos The Reef 1912

***********

Helmet-haaste: kohta 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1910-luku (bonusvuosikymmen).

Jaan Kross: Taivaankivi

 

Jaan Kross oli taitava historiallisten romaanien kirjoittaja. Taivaankiven takakannessa lukee, että tämän kirjan suomentamisen myötä Krossin koko proosatuotanto on suomennettu.

Taivaankivi on yhdenpäivänromaani. Sen nimi tarkoittaa meteoriittia, joka putosi Kaiavereen vuonna 1821. Rovasti Otto Wilhelm Masing on innostunut meteoriitista. Hän palaa kotiin etsittyään sen palasia ja ryhtyy tutkimaan niitä. Samana päivänä saapuu Masingin luo vierailulle nuori lupaava kielitieteilijä ja runoilija Kristian Jaak Petersohn, joka toivoo, että Masing auttaisi häntä saamaan painoluvan kirjalleen. Petersohnin ilmestyminen tekee Masingin nuoreen italialaissyntyiseen vaimoon Caraan yhtä suuren vaikutuksen kuin meteoriitin putoaminen Masingiin.

Päivän tapahtumia katsotaan vuorollaan jokaisen kolmen henkilön näkökulmasta. Samalla tutustutaan heidän henkilöhistoriaansa, saadaan tietää, miten Cara on päätynyt Masingin vaimoksi, miksi Petersohn pukeutuu talonpoikaisesti ja mitä mieltä Masing on Petersohnista.

”Sinä olet jotain, mistä sinä et ehkä pohjia myöten edes tiedä, mitä se tarkoittaa – sinä olet ensimmäinen itsesi kaltainen pojankloppi sen kansan parista, ensimmäinen (jollei minua oteta lukuun, eikö vain), joka on kyennyt kirjoittamaan joitakin asiallisia juttuja, joita lukee mielikseen, ensimmäisiä filosofisen ja filologisen oppineisuuden esikukintoja niin sanoakseni... Mutta miksi sinun on oltava samaan aikaan tuollainen, häh?!”

Masing oli tärkeä viron kielen kirjoittamisen edistäjä. Nuorena kuolleen Petersohnin syntymäpäivää juhlitaan Virossa äidinkielen päivänä. Kumpaakaan virolaista merkkimiestä en tuntenut ennestään. Taivaankivi lisää tietoa naapurimaan historiasta ja sen kirjakielen kehittämisestä. Romaanina se on tiivis ja tunnelmaltaan kiihkeä.

Taivaankiveen on tutustuttu myös Annelin kirjoissa.

Jaan Kross: Taivaankivi
Suomentanut Jouko Vanhanen
Tuglas-seura 2020, 183 s.
Vironkielinen alkuteos Taevakivi 1973, 1975

***********

Sadan vuoden lukuhaaste: 1970-luku.

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset

 

Sergei Sergeitš on jäänyt asumaan pieneen kylään harmaalle vyöhykkeelle, jonka läntisellä reunalla ovat Ukrainan armeijan asemat ja itäpuolella ”Donetskin kansantasavallan” linjat. Vuosi on 2017. Muut asukkaat ovat lähteneet. Jäljellä ovat vain Sergeitš ja Paška, hänen vihamiehensä kouluajoilta saakka. Sergeitš on 49-vuotias entinen hiilikaivosten turvallisuuden tarkastaja. Hän on työkyvyttömyyseläkkeellä kivipölykeuhkon vuoksi. Vaimo ja tytär lähtivät jo ennen sotaa. Sergeitšin elämässä tärkeintä ovat hänen mehiläisensä.

”Sergeitš ei ollut säikkynyt sitä, että henki menee sodan takia. Sota oli herättänyt hänessä jonkinlaista hämmennystä ja tehnyt hänet yllättäen välinpitämättömäksi kaikkea ympärillä olevaa kohtaan. Kaikki tunteet tuntuivat kadonneen, paitsi yksi, vastuuntunto. Tämä tunne saattoi saada hänet levottomaksi mihin vuorokaudenaikaan tahansa, ja se kohdistui ainoastaan hänen mehiläisiinsä.”

Sergeitš sinnittelee ruoka- ja hiilivarastojensa varassa. Välillä hän ja Paška joutuvat tukeutumaan toisiinsa, ja Sergeitš alkaa ajatella Paškaa vihamiesystävänään. Tykkien jyly kuuluu taustalla, joskus ammus osuu kyläänkin, tarkka-ampujat pelottavat. Keväällä Sergeitš pakkaa mehiläispesät Ladan peräkärryyn ja lähtee etsimään niille turvallisia kukkamaita.

Auton rekisterikilvet paljastavat, että Sergeitš tulee Donbassista. Lännessä maanmiehet suhtautuvat häneen epäluuloisesti. Mieleeni tuli evakkojen kohtelu Suomessa. Sergeitš päätyy lopulta Krimille, jossa asuu tuttu mehiläishoitaja, joka on Krimin tataareja. Krimillä hän tuntee olevansa kuin mehiläinen vieraassa pesässä. Tataariyhteisö – ystävän perhettä lukuun ottamatta – vieroksuu Sergeitšiä, ja Venäjän hallinto puolestaan tataareja.

Harmaat mehiläiset on rytmiltään hidas ja rauhallinen. Sergeitšin puuhia ja ajatuksia seurataan tarkasti. Lukiessa kaihersi koko ajan huoli: miten tässä käy? Kirja kertoo ajasta ennen nykyistä Venäjän hyökkäystä, ja tieto jatkosta lisäsi lukemiseen ahdistusta. Sergeitšin ja hänen mehiläistensä kannalta loppu on kuitenkin toiveikas.

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset
Suomentanut Arja Pikkupeura
Otava 2023, 385 s.
Venäjänkielinen alkuteos Серые пчелы 2018

***********

Helmet-haaste: kohta 34. Kirja kertoo Ukrainasta.

Helena Telkänranta: Millaista on olla koira?

 

Minulla ei ole koiraa, mutta olen elämäni aikana tutustunut hyvin neljään koirayksilöön. Helena Telkänrannan kirjaa Millaista on olla koira? lukiessa oli mukava verrata tuntemiani koiria kirjan tietoihin.

Telkänranta on eläinten käyttäytymistieteen tohtori. Hän kirjoittaa koirien käyttäytymisestä uusimpaan tutkimustietoon perustuen. Lukija oppii muun muassa, että eri rotujen käytökseen on jalostuksen tuloksena jäänyt erilaisia osia petoeläimen liikemallista, ja siksi ne sopivat erilaisiin tehtäviin. Taipumus innostumiseen taas riippuu dopamiinireseptorien määrästä aivoissa, ja se on eri roduilla erilainen. Mielenkiintoinen oli myös tieto, että suurin osa koiran käyttäytymisestä ja kyvyistä vastaa noin neljän kuukauden ikäistä sutta.

Jotta pennusta kehittyisi luottavainen ja tasapainoinen koira, sitä ei pitäisi luovuttaa uuteen kotiin ennen kuin sen vaaranvälttämiskäyttäytyminen on käynnistynyt. Sitä aikaisempia tapahtumia pentu on oppinut pitämään luonnollisina ja turvallisina.

”Vastaavasti jos pennut ovat jo ehtineet useaan kertaan kohdata pölynimurin, vieraita aikuisia ja vieraita lapsia, nämä ovat päätyneet vaarattomien asioiden kategoriaan. Jos kasvattajalla on mahdollisuus päästää pentuja käymään ulkona paikassa, jossa ei liiku rokottamattomia vieraita koiria, ja jos kasvattaja ehtii kuljettaa pentuja hississä, bussissa, autossa ja muissa kummallisuuksissa, joita ihmisyhteiskuntaan sisältyy, tapahtui se sitten vaikka kantokopassa, pentu saa tilaisuuksia luokitella nämäkin ympäristöt turvallisiksi.”

Koiran kouluttamisessa nopein ja luotettavaan suoritukseen johtava tapa on positiivinen vahvistaminen. Siinä käytetään hyväksi koiran kahdesta motivaatiojärjestelmästä palkkion tavoittelua. Vaihtoehto on tehottomampi pelotteluun ja rankaisemiseen perustuva menettely, jonka käyttö on nykyisin onneksi vähentynyt.

Edellä esiin nostamieni asioiden lisäksi kirjassa on paljon muutakin, esimerkiksi vinkkejä koiran ilmeiden tulkitsemiseen. Millaista on olla koira? sopii luettavaksi kaikille koiraihmisille. Se tarjoaa uusia näkökulmia koiran ja ihmisen yhteiselämään.

Helena Telkänranta: Millaista on olla koira?
SKS Kirjat 2023, 161 s.

***********

Millaista on olla koira? ei ole koirien kasvatusopas, mutta siitä huolimatta siitä saa vinkkejä koiran kouluttamiseen ja kohteluun, joten sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

 

Olen lukenut aikaisemmin Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin Lumikko ja yhdeksän muuta, jonka erikoisesta maailmasta pidin. Helmet-haasteen kohta ’Kirjassa ollaan maan alla’ johdatti minut ajattelemaan Harjukaupungin salakäytäviä. Vietin elämäni ensimmäiset seitsemän vuotta Jyväskylässä, ja vanha rakkauteni kaupunkia kohtaan lisäsi mielenkiintoa.

Kustantaja ja kirkkovaltuutettu Olli Suominen (!) on liittynyt Facebookiin. Hän tulee hyväksyneeksi ystäviinsä lapsuudenkavereitaan, joiden kanssa hän oli muodostanut viisikon, mutta joihin hän ei ollut pitänyt yhteyttä erään järkyttävän tapauksen jälkeen. Viisikko oli seikkaillut harjun salakäytävissä. Nyt ystäviltä alkaa tulla uhkaavia viestejä.

Facebookin kautta Olli saa yhteyden myös entiseen ihastukseensa Kerttu Karaan, josta on juuri tullut kansainvälinen menestyskirjailija. Kertun kirja on Elokuvallinen elämänopas. Hänellä on omaperäisiä teorioita merkityksellisyyshiukkasista, elokuvallisesta syväminästä ja hitaasta jatkumohakuisuudesta. Kertun avulla Olli on pääsemässä pois oman elämänsä hitaasta jatkumohakuisuudesta. Harjukaupungin salakäytävistä voisi sanoa, että sen aiheena on keski-ikäisen miehen aviokriisi. Kuulostaa tylsältä, mutta sitä kirja ei todellakaan ole. Siinä on elokuvallinen rakkaustarina, suuri salaisuus ja rikosjuoni. Siinä on maaginen Jyväskylä. Ja erityisesti siinä on katoavia sateenvarjoja.

Wikipedian mukaan Jääskeläinen kutsuu kirjoitustyyliään reaalifantasiaksi. Harjukaupungin salakäytävissäkin on fantasiaelementtejä, varsinkin juuri niissä salakäytävissä. Eniten pidin kirjassa elokuvaviittauksista, joita on paljon. Onneksi olin nähnyt suurimman osan mainituista – ja lainatuista – elokuvista.

”Kaksi mustaan nahkaan pukeutunutta nuorta seisoi toisiinsa kietoutuneina keskellä aulaa, välittämättä mistään muusta kuin toisistaan ja suudelmasta, johon olivat antautuneet. Olli muisti elokuvan Hurjapäät ja Kathien sanat Johnnylle: Kunpa olisin menossa jonnekin. Kunpa sinä olisit menossa jonnekin. Voisimme mennä yhdessä.”

Vinkki lukijoille: Kannattaa kääntää viimeiseltä sivulta näyttävältä sivulta eteenpäin. Siellä on vielä pienellä painettu teksti, jossa on yllätys.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Atena 2010, 376 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 5. Kirjassa ollaan maan alla.

Bo Carpelan: Urwind

 

Bo Carpelanin Urwind (Alkutuuli) voitti Finlandia-palkinnon 1993. Se on yksi harvoista kirjoista, jonka olen ensimmäisellä yrityksellä jättänyt kesken. Tuolloin 30 vuotta sitten Carpelanin ruotsin kieli oli minulle liian vaikeaa. Aika työläs kirja oli nytkin kaikkine sanoilla leikittelyineen. Ilman Jokken Finlandia-haastetta Urwind olisi vieläkin lukematta.

Urwind koostuu kirjeistä, joita viisikymppinen Daniel Urwind kirjoittaa vaimolleen viikoittain vuoden ajan. Tuskin hän niitä lähettää, vaan kirjoittaa itselleen. Fyysikkovaimo on lähtenyt Yhdysvaltoihin tekemään tutkimusta. Ensimmäisellä sivulla on vahva kuva siitä, miltä Danielista tuntuu, kun hän on saattanut vaimon lentokentälle. Hän näkee bussin ikkunasta autiolla parkkipaikalla miehen, joka leimahtaa tuleen laskevan auringon loisteessa.

Danielin kirjeissä sekoittuvat nykyaika, muistot ja kuvitelmat. Hän on asunut koko ikänsä samassa kerrostalossa. Danielin täti ja vanhemmat, talon muut asukkaat ja talo itse, kaikki kietoutuvat limittäin ja lomittain. Välillä Daniel kirjoittaa lapsuusmuistoa kirjastosta, välillä talon hissi matkustajineen nousee taivaalle. Reaalimaailmaan ilmestyvät Danielin kuolleet ihmiset, todellisuus hämärtyy.

Kirjat ovat tärkeitä. Daniel on perinyt isältään antikvariaatin.

”Men jag skyddar mig, jag omger mig med böcker, deras tystnad kräver ingenting, de finns, de lever, de är för var och en att öppna, i motsats till oss människor.”

Kirjeet ovat täynnä erilaisia hiljaisuuksia, ja yksinäisyyttä. Vaimon lähdettyä Daniel kärsii eksistentiaalista tuskaa. Hän filosofoi elämän turhuudella ja tarkoituksella.

”Vad fanns det för gemensamt mellan oss alla? Varje dag kastades vi mellan hopp och förtvivlan, utan att se deras mening, utan att vi visste vart vi var på väg.”

Myönnän, että Urwind on taitava romaani, mutta se ei ole sen tyyppistä kirjallisuutta, että pääsisi suosikkieni joukkoon.

Bo Carpelan: Urwind
Schildts 1993, 244 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä.

Lindstedt & Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies

 

Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies ei ole nimestään huolimatta dekkari, vaan ”menetelmällinen murhamysteeri”, kirjailijoiden mukaan kaunokirjallinen teos, mutta samalla metodiopas. Sama lyhyt perustarina kerrotaan eri tyyleillä 101 kertaa. Perustarina on 1980-luvulla Alibissa ilmestynyt juttu suomalaisesta naisesta, joka tappoi norjalaisen miehensä 18 avioliittovuoden jälkeen kärsittyään koko liiton ajan julmasta väkivallasta.

”Taiteellisten keinojen vapaaehtoinen rajoittaminen voi olla yksittäisen tekstin tai kokonaisen sanataideteoksen lähtökohtana. Tällöin puhutaan menetelmällisestä kirjoittamisesta eli kirjoittamisesta, jolle on etukäteen asetettu tarkasti määriteltävissä olevia ehtoja, sääntöjä tai rajoitteita.”

Kaikkein tiukimmat oulipolilaiset säännöt ovat johtaneet lähes absurdeihin versioihin perustarinasta. (Kirjailijaryhmä Oulipo periaatteineen on tänä keväänä ollut esillä Ville Keynäsin suomennettua Georges Perecin romaanin Häviäminen (La Disparition). Alkuteos on kirjoitettu ilman yhtään e-kirjainta ja suomennos ilman a:ta.)

Kun rajoitteet ovat olleet höllempiä, perustarinasta on muokkautunut herkullisia versioita. Lukiessani ihailin kirjailijoiden kykyä valita tarinan eri variaatioihin aina uusia näkökulmia. Esimerkiksi dialogi ja loru toimivat mainiosti, samoin Hullu teeseura, jonka repliikit ovat suoria sitaatteja Liisan seikkailuista ihmemaassa.

Variaatiot ovat kirjassa aakkosjärjestyksessä akrostikonista urheiluselostukseen. Luin aakkosjärjestyksessä, mutta vain muutaman version päivässä. Kirjaa voi hyvin käyttää myös käsikirjana. Ehkä kirjabloggaajakin voisi harjoituttaa luovuuttaan ja kirjoittaa jonkun bloggauksen uudella metodilla, eikä aina samaa tylsää asiatyyliä käyttäen.

Kirjoitusmetodeihin on tutustuttu myös blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Tuijata ja Kirsin BookClub.

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies
Siltala 2022, 202 s.

Abdulrazak Gurnah: Paratiisi

 

Paratiisi on Yusufin tarina. Hän joutuu lähtemään kotoaan 12-vuotiaana. Hänen isänsä antaa pojan Aziz-sedälle maksuksi veloista, joita ei ole pystynyt hoitamaan. Yusufille asioiden oikea laita selviää vasta myöhemmin. Aziz ei ole hänen oikea setänsä, mutta Yusuf ei osaa käyttää hänestä muuta nimitystä. Yusufista tulee apulainen Aziz-sedän kauppaan. Kauppaa hoitaa Khalil, joka hänkin on palvelija isänsä velkojen vuoksi. Khalilin sisar Amina on suljettu taloon muurien taakse.

Kun Yusuf on tarpeeksi vanha, Aziz-setä ottaa hänet mukaan kaupparetkelle sisämaahan. Retkestä tulee niin painajaismainen, että se muistuttaa matkaa pimeyden sydämeen. Tukahduttava viidakko, moskiitot, käärmeet, taudit, vihamieliset lahjoja vaativat kylänvanhimmat – kaikki uhkaavat henkeä. Viimeisestä vaarasta retkikunnan pelastavat saksalaiset. Ajankohta on 1900-luvun alkupuoli ja paikka saksalaisten hallitsema itäinen Afrikka. Siitä huolimatta saksalaisia ei paljonkaan näy. Sitäkin enemmän heistä puhutaan ja heistä liikkuu juoruja. Yleisesti uskotaan, että he pystyvät syömään rautaa.

Yusuf on kaunis poika ja hänestä kasvaa kaunis nuorukainen. Kauneus on niin huomattavaa, että jotkut liittävät siihen taianomaisia ominaisuuksia. Yusufille on kauneudesta haittaa, jopa vaaraa. Sisämaan retkellä hän olisi kelvannut kylien sulttaaneille korvaukseksi kulkuoikeudesta. Toisenlainen vaara odottaa Aziz-sedän talon muurien sisällä. Taloa ympäröi kaunis puutarha, mutta se ei ole paratiisi. Aminan sanoin:

”Jos maan päällä on helvetti, se on täällä.”

Samoin kuin Gurnahin edellinen suomennos Loppuelämät, Paratiisi vie eurooppalaisen lukijan ennestään huonosti tunnettuun aikaan Afrikassa. Arabit ja intialaiset pyörittävät taloutta. Saksalaiset yrittävät tuoda omia hallintatapojaan maahan. Afrikkalaiset kelpaavat työntekijöiksi ja sotureiksi tulossa olevaan sotaan Englantia vastaan. Yusuf on arka, ujo ja mukautuvainen. Hänen tarkkaavainen katseensa ei auta löytämään oikeata suuntaa elämälle.

”Tapahtumien vyöry oli määrännyt hänen päiviensä suunnan, sitten hän oli pitänyt päänsä kuohujen yläpuolella ja katseensa taivaanrannan kynnyksellä. Hän pysytteli mieluummin pimennossa kuin tavoitteli turhaa tietoa siitä, mitä lymysi edessä. Hän ei keksinyt, kuinka voisi vapautua ikeestä, joka oli kahlinnut hänet tähän elämään täällä.”

Paratiisi on vahva teos. Sen kuvaama elämä on rujoa ja kovaa. Toivon ja onnen hetket ovat lyhyitä, kaipaus on pysyvää.

Paratiisi on luettu myös blogissa Annelin lukuvinkit.

Abdulrazak Gurnah: Paratiisi
Suomentanut Einari Aaltonen
Tammen Keltainen kirjasto 2023, 307 s.
Englanninkielinen alkuteos Paradise 1994

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset

 

Édouard Louisin Naisen taistelut ja muodonmuutokset oli kirjaston Bestseller-hyllyllä. Lainasin sen, vaikka en ole lukenut Louisin aiempia kirjoja. Lukemisen jälkeen tuntuu, että tästä kirjasta ei ehkä olisi kannattanut aloittaa Louisiin tutustumista.

Édouard Louis ammentaa omasta elämästään. Nyt hän kirjoittaa äidistään. Äidin tarina on ankea: kaksi epäonnistunutta avioliittoa, väkivaltaa, köyhyyttä, pieniä iloja, jotka vain korostavat ankeutta. Yksitoikkoisena toistuva näköalaton arki ei valitettavasti ole ainutlaatuista.

”(Aloittaessani sinun tarinaasi halusin kertoa erään naisen tarinan, mutta nyt tajuan, että sinun tarinasi on tarina ihmisestä, joka taisteli saadakseen olla nainen, vastustaakseen sitä olemattomuutta, johon elämäsi ja elämä isän kanssa oli sinut pakottanut.)”

Lainauksen sulut ovat kirjasta.

Louis kertoo äitinsä elämästä, mutta enemmän hän sanoo omasta suhteestaan äitiin. Ikään kuin hän haluaisi pyytää anteeksi omaa käytöstään äitiä kohtaan, käytöstä, jota hän kutsuu henkiseksi väkivallaksi. Hän kirjoittaa itseään vapaaksi nuoremmasta itsestään.

Enemmän kirjasta mm. blogeissa Kirjaluotsi ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset
Suomentanut Lotta Toivanen
Tammen Keltainen kirjasto 2022, 103 s.
Ranskankielinen alkuteos Combats et métamorphoses d’une femme 2021

***********

Helmet-haaste: kohta 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla.

Berdy Kerbabajev: Aisoltan valkoisen kullan maasta

 

Olen lukenut Maailmanvalloitus-haasteeseen Neuvostoliiton aikaan kirjoitetut kirjat Kirgisiasta ja Kazakstanista. Nyt löysin vuonna 1949 ilmestyneen turkmenistanilaisen pienoisromaanin Aisoltan valkoisen kullan maasta. Toisin kuin kaksi ensin mainittua tämä kirja on neuvostoelämän ylistys. Siinä seurataan Turkmenistanissa sijaitsevan kolhoosin elämää yhden kasvukauden ajan. Kolhoosin päätuote on puuvilla eli kirjan nimen valkoinen kulta. Kolhoosissa kaikki on joko hyvin tai erinomaisesti. Ainoastaan säätä ei hallita, joten vettä on puuvillan viljelyyn niukalti ja syksyllä sade haittaa sadonkorjuuta.

Puuvillan ohella kypsyy rakkaustarina, jonka päähenkilöt ovat Sosialistisen Työn Sankari, korkean puuvillasadon mestari Aisoltan Rahmanova ja nuorisoliittolainen Begentsh. Aisoltan on nuori nainen, melkein tyttö vielä, mutta hän on vastuussa puuvillasta. Mustasukkaisuus ja ristiriita vanhojen ja uusien seurustelutapojen välillä aiheuttavat rakkauteen muutaman kuprun, mutta lopputulos on onnellinen.

Suuren osan kirjasta vie Aisoltanin matka Moskovaan. Hänet on valittu edustajaksi Yleisliittolaiseen rauhanpuolustajien konferenssiin. Matkalla Aisoltan pääsee ensimmäistä kertaa lentokoneeseen ja näkee suurkaupungin ihmeitä kuten metron ja hissin. Hän iloitsee saadessaan asua hienossa maassa, jossa rakastettu johtaja huolehtii kansalaisistaan ja jossa ”elävät kaikki kansat kuten veljet ja siskot oman isänsä talossa”. Konferenssissa pidetään johtajaa ylistävä puhe. Aisoltan valkoisen kullan maasta on aikansa tuote. Se on saanut Stalin-palkinnon vuonna 1950.

Positiivista kirjassa on naisten tasa-arvon korostaminen ja heidän ”jurtan seinien sisälle” rajoitetun elämänpiirinsä laajeneminen.

Berdy Kerbabajev: Aisoltan valkoisen kullan maasta
Suomentanut U. Ruhanen
Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike 1953, 128 s.
Venäjänkielinen alkuteos AЙСОЛТAН ИЗ СТРАНЫ БЕЛОГО ЗОЛОТА 1949

***********

Maailmanvalloitus: Turkmenistan.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1940-luku.

Vielä yksi kirjoitus päättyneestä nobelistiprojektistani

Kuukauden nobelisti -sarjani tavoitteena oli lukea kirja jokaiselta Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajalta ja julkaista kirjasta bloggaus. Aloitin huhtikuussa 2013 Orhan Pamukin romaanilla Musta kirja ja lopetin viime helmikuussa Annie Ernaux’n elämäkertakirjaan Vuodet. Julkaisin yhden nobelistibloggauksen joka kuukausi. Nobelisteja on 119, joten aikaa kului yhtä kuukautta vaille 10 vuotta.

Kirjojen etsimisessä oli oma vaivansa. Antikvariaateista sain ostetuksi vanhoja käännöksiä. Kaikilta nobelisteilta ei kuitenkaan ole suomennettu kirjoja. Ruotsiksi on, ja Helmet-kirjastosta löytyi ruotsinnoksia. Muutaman kirjan luin englanniksi käännettynä ja joitakin espanjan- ja saksankielisiä alkukielellä.

Luin monta hyvää kirjaa, mutta myös helposti unohtuvia teoksia ja jopa joitakin sellaisia, joista ihmettelin, miksi kirjoittajalle on myönnetty Nobelin palkinto. Saattoi tietysti olla niin, että lukemani kirja ei kuulunut kirjailijan tuotannon kärkipäähän. Listaan seuraavassa muutaman otsikon alle parhaiten mieleeni jääneitä kirjoja, joko hyvässä tai pahassa. Merkitsen kirjailijan nimen perään vuoden, jolloin hänet palkittiin.

Yllätykset

Yllätyksillä tarkoitan kirjoja, jotka antoivat minulle paljon enemmän kuin odotin. Lagerlöfiltä, Reymontilta ja Andrićilta olin lukenut kirjan jo aiemmin, ja nyt lukemani ylitti aiemman kokemuksen. Mistralia ei ole edes suomennettu, joten odotukseni olivat matalalla. Turhaan, kuten tulin huomaamaan.

Frédéric Mistral (1904): Mirèio. Ihastuttava runoelma nuorista rakastavaisista ja Provencesta. Luin ruotsiksi.

Selma Lagerlöf (1909): Jerusalem. Taalainmaalaisen kylän herännäiset muuttavat Jerusalemiin. Aihe on kaukana mukavuusalueeltani, mutta kirja vakuutti miljöö- ja ihmiskuvauksellaan.

Władysław Reymont (1924): Luvattu maa. Realistinen romaani rikkauksien tavoittelusta 1800-luvun lopun teollistuvassa Puolassa.

Ivo Andrić (1961): Drina-joen silta. Balkanin historiaa 300 vuoden ajalta Višegradin kaupungin kahta puolta yhdistävän sillan kautta.

Oudot

Näille kirjoille en olisi antanut Nobelia.

Rudyard Kipling (1907): Sotilaskertomuksia. Patrioottisia ja stereotyyppisiä tarinoita briteistä sotimassa Afganistanissa. Kiplingiltä löytyy parempia kirjoja kuin tämä sarjaani osunut.

Verner von Heidenstam (1916): Kansa ja sen kuninkaat. Kuvitteellista Ruotsin historiaa kömpelösti kirjoitettuna.

Johannes V. Jensen (1944): Jäätikön Poika. Ihmiskunnan varhaista kehitystä kuvaava kummallinen tarukertomus.

Elfriede Jelinek (2004): Halu. Vastenmielinen romaani seksuaalisesta alistamisesta ja elämän negatiivisuudesta.

Rasittavat

Muutama kirja oli todella hankalaa luettavaa. Vaikka luin näistä kaksi alkukielellä, niin ne olisivat olleet työläitä myös suomeksi.

Theodor Mommsen (1902): Römische Geschichte. Erstes Buch. Varhaisen Rooman historiaa kiemuraisella saksalla. Ei suomennettu.

Rudolf Eucken (1908): Elämän tarkoitus ja arvo. Filosofiaa sekavasti selitettynä.

Vicente Aleixandre (1977): Antología poética. Pitkiä ja vaikeita, usein surrealistisia runoja. Ei suomennettu, luin espanjaksi.

Vaikuttavat

Nämä kaksi kirjaa jättivät lähtemättömän vaikutuksen aiheellaan ja tyylillään.

Toni Morrison (1993): Minun kansani, minun rakkaani. Syvältä koskettava romaani orjuudesta ja sen vaikutuksista.

Svetlana Aleksijevitš (2015): Tšernobylista nousee rukous. Sydäntä raastava dokumenttiromaani.

Runot, novellit, näytelmät

Wisława Szymborska (1996): Ihmisiä sillalla ja Utopia. Tutustuin Szymborskan runoihin heti hänen saatuaan Nobelin. Hänestä tuli suosikkirunoilijani ja sellaisena hän on pysynyt.

Rabindranath Tagore (1913): Ahnaat paadet. Intialaisia, hiukan mystisiä novelleja, jotka kestävät useamman lukukerran.

T. S. Eliot (1948): Murha katedraalissa. Runomuotoinen näytelmä, jossa on vaikutteita kreikkalaisista draamoista.

Rakkaimmat

Lopuksi rakkaimmat nobelistini Hesse ja Steinbeck. Nuoruuden suosikkeja muut eivät pysty ohittamaan.

Hermann Hesse (1946): Alppien poika. Alppien poika on Hessen läpimurtoteos, jonka luin vasta tätä sarjaani varten. Ei noussut Arosuden, Siddhartan ja Demianin rinnalle.

John Steinbeck (1962): Vihan hedelmät. Vihan hedelmät olin tietysti lukenut vuosia aiemmin, mutta silloin englanniksi. Se on paras Steinbeckin romaaneista.

Heikki Kännö: Ihmishämärä

 

Ah mikä uppoutuminen ihmiskunnan tulevaisuuteen ja germaanis-skandinaavisiin jumaltaruihin! Ihmishämärässä kohtaavat jumalten tuho ja paluu, Wagnerin oopperat ja Goethen Faust, Descartes ja Leibniz, ilmastonmuutos ja tekoäly.

Olen lukenut jonkin verran germaanisesta mytologiasta ja käynyt Wormsin Nibelungenmuseossa, mutta Ihmishämärää lukiessa piti googlailla tietoja jumalista ja heidän kohtaloistaan. Ensimmäinen näkemäni ooppera oli Reininkulta, mutta Ihmishämärässä tärkeämpi on Jumalten tuho, saksaksi Götterdämmerung, joka on antanut kirjalle nimensä. Götterdämmerung on tarkemmin käännettynä Jumalhämärä, siitä tuhoaan kohti kulkevan ihmiskunnan Ihmishämärä.

”Tuulten ja tulvien myllertämä saksalainen maisema oli väistämättä vertautunut Richard Wagnerin Götterdämmerungin tulimyrskyyn ja vedenpaisumukseen, jotka oopperan dramaattisessa lopetuksessa karkottavat jumalat hämärään ja käynnistävät ihmisen aikakauden.

– Entä jos nyt on määrä käydä päinvastoin? Engelbertha ajatteli junan ikkunasta avautuneet näkymät sekä Hans Otterin calvadoslasia nuuhkiva hahmo mielessään.”

Ihmishämärän nykyaika on lähitulevaisuudessa, noin vuonna 2050. Engelbertha kasvattaa Saksassa kullanvärisiä omenoita ja näyttää vuosikymmeniä kuudenkymmenenviiden vuoden ikäänsä nuoremmalta. Hänen aviomiehensä on taiteilija Baldovino, joka on mukana projektissa, jossa CERN-tiedekeskuksessa ohjelmoidaan ajatustyöhön pystyvää tietokonetta. Engelbertha ja Baldovino saavat maatilalleen vieraaksi hämmennystä herättävän vanhuksen Hans Otterin, joka kertoo heille tarinaa jumalten tuhosta ja uskottelee olevansa ylijumala Wotan.

Miten ihmiskunta voisi pelastua? Taiteen avulla. Kirjailijan valitsemat taiteilijat Ai Weiwei ja Marina Abramović saattavat olla jonkun mielestä luksusta, mutta eivätköhän he ole ”valonkantajia, muutoksen tulkkeja”, jollaiseksi Baldovinonkin pitäisi pyrkiä.

Kirjoittamani on pieni pintaraapaisu kaikesta Ihmishämärän sisältämästä. En edes kuvittele ymmärtäneeni läheskään kaikkea. Monadit, Vril, Akasha – ja paljon muuta. Mutta kirja on ehdottoman kiehtova ensimmäisestä sivusta viimeiseen.

Heikki Kännö: Ihmishämärä
Sammakko 2022, 1038 s.

***********

Yli tuhatsivuinen kirja sopii täydellisesti Helmet-haasteen kohtaan 23. Kirja on iso.

Charles Dickens: Kävelyretkiä Lontoon kaduilla

 

Kävelyretkiä Lontoon kaduilla on koottu alun perin sanomalehdissä ilmestyneistä kertomuksista. Kuutamokävelyllä on valittu aloittamaan kokoelma, ja se onkin todella sopiva tehtävään. Dickensiä vaivasi tilapäinen unettomuus, minkä vuoksi hän kierteli öisin Lontoon katuja. Hänen kuutamokävelynsä kulkee pitkin katuja ja siltoja, joiden nimet ovat tuttuja jokaiselle Lontoon kävijälle. Englanninkielinen kertomus löytyy netistä, ja sen yhteyteen on piirretty kartta reitistä. Kävellessään kirjailija kuvailee öisen kaupungin tunnelmia iltayöstä aamuvarhaisen ensimmäiseen kahvikupilliseen.

”Covent Gardenin torilta sai varhain aamulla hyvää – ja mikä parasta – lämmintä kahvia. Kahvilassa oli tarjolla myös laadukasta paahtoleipää, vaikka leivän valmistanut pörrötukkainen mies ei ollut saanut vielä takkia ylleen ja oli niin uneliaan oloinen, että meni jokaisen tilauksen välillä seinän taakse puoliksi yskimään ja kuorsaamaan.”

Useimmissa kertomuksissa näyttäytyy Dickensin sosiaalinen omatunto. Hän käy köyhäinhoitolaitoksessa ja lastensairaalassa, jota hän kutsuu ”itäiseksi tähdeksi”. Hän ottaa kantaa katulapsiin, joita maailman maita ja meriä hallitseva valtio ei auta. Hän valittaa poliisin saamattomuutta, joka sallii öykkäröinnin (= varastelun) kaduilla.

Tunnelmallisessa kertomuksessa Edesmenneiden kaupunki Dickens kulkee sunnuntaina Lontoon Cityn hiljenneillä kaduilla. Erityisen mielellään hän kävelee Cityn kätköistä löytyvillä vanhoilla hautausmailla.

Kaksi tarinaa on humoristisia. Syrjäkujilla kuvaa kaupungissa ihmisen seurana asuvia eläimiä. Lasten maailmaan uppoutumisen taitonsa Dickens näyttää kirjoittaessaan pienestä pojasta, joka eksyy seuralaisestaan ja viettää päivän kaupungilla. Pojan päässä vilistää mielikuvituksellisia ajatuksia kuten halu värväytyä rumpaliksi armeijaan. Eksyksissä-kertomuksen Dickens sanoo perustuvan omaan kokemukseensa.

Vaikka Dickens kirjoittaa vanhoista ajoista, nämä kuvaukset tuovat silmien eteen elävän kaupungin ja herättävät halun matkustaa Lontooseen.

Dickensin opastuksella Lontoossa ovat kävelleet myös Takkutukka ja Aino.

Charles Dickens: Kävelyretkiä Lontoon kaduilla
Suomentanut Jussi Korhonen
Basam Books 2019, 113 s.
Englanninkieliset alkuteokset ovat ilmestyneet lehdissä 1853–1869