Hämeen-Anttila, Arhippa ja Pakkanen 2014

Otsikossa ei ole virhe, vaan olen tänä vuonna lukenut Virpi Hämeen-Anttilan, Outi Pakkasen ja Pirkko Arhipan viime vuonna ilmestyneet rikosromaanit. Kokosin niiden lyhyet arviot samaan kirjoitukseen.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Olen lukenut pari Virpi Hämeen-Anttilan romaania, mutta en oikein innostunut niistä. En myöskään ole historiallisten dekkareiden ystävä. Odotukseni eivät olleet korkealla, mutta Yön sydän on jäätä olikin positiivinen yllätys. Parasta kirjassa on ajankuva. 1920-luvun Helsinki tuntuu todelliselta ja elävältä. Ajatukseni kulkivat jopa Mika Waltarin suuntaan. Tapahtumien taustalla tuntuvat myös ajan poliittiset virtaukset. Päähenkilö on sisäministeriön virkamies Karl Axel Björk, joka auttaa työnsä ohessa ystäväänsä ylikonstaapeli Martti Ekmania murhatutkimuksissa. Björk on ulkonäöstään ja vaatetuksestaan huolehtiva herrasmies, joka vetää naisia puoleensa ja jonka sukutaustassa sekä omissa vanhoissa tekemisissä on epäselvyyksiä. Muuten mukavassa kirjassa oli yksi asia, joka häiritsi lukemistani pahasti. Jostain syystä sivistyneen Björkin ajatellessa muita ihmisiä, Hämeen-Anttila käytti pronominin hän sijasta pronominia se.

”Martti vierasti romanttisuutta ja kosiskelua. Björk oli huomannut, että hänen ystävänsä muuttui tätä nykyä suolapatsaaksi sellaisten naisten seurassa, joista se oli kiinnostunut. Hyvä kun se sai sanotuksi yhden sanan. Muuhun hameväkeen se suhtautui kohteliaasti, asiallisesti, mutta hiukkasen alentuvasti.”

Minun kielikorvani ei pitänyt.

Pirkko Arhippa: Parhain sä oot

Pirkko Arhipan kirjoja tulee luetuksi välipaloina, kun tarvitsen jotakin kevyttä. Olen lukenut monta Arhipan dekkaria. Parhain sä oot ei valitettavasti ollut parasta Arhippaa. Komisario Varpu Ahava ja työtoverinsa Tiia Vuoristo tutkivat murhaa Arhipan omalla maaperällä eli Naantalissa. Uhri on eronnut yksinhuoltajaäiti, joka oli miesten suosiossa. Ex-mies, tämän uusi kumppani, ex-appivanhemmat ja jopa sosiaalityöntekijä ovat mahdollisia syyllisiä. Ainekset ovat sinänsä hyvät, mutta en ole ennen lukenut dekkaria, jossa jännityksen vie pois – enpä sanokaan mikä, jos vaikka joku muukin sattuisi kirjan lukemaan.

Outi Pakkanen: Marius

Outi Pakkasen kirjoja olen myös lukenut paljon. Marius eroaa muista Pakkasen kirjoista esimerkiksi siinä, että graafikko Anna Laine ei ole mukana. Minäkertoja on nainen, jonka nimeä ei sanota. Hän on Berliiniin muuttanut toimittaja, joka saa työtarjouksen entiseltä työnantajaltaan Suomesta. Hänen pitäisi kirjoittaa juttusarja Mariuksesta, julkkiksesta, joka on juuri kuollut hämärissä olosuhteissa. Toimittaja itse on asunut yhdessä Mariuksen kanssa vuosia sitten. Kun hän palaa Helsinkiin ja asettuu asumaan Klaus K:hon, kirja muuttuu haahuiluksi pitkin Helsinkiä. Mitään ei tapahdu, ajellaan vain päämäärättömän tuntuisesti pitkin katuja ja tavataan muutama Mariuksen elämään liittynyt henkilö. Tämän sanoo toimittaja itsekin:

”Ylitin kadun ja lähdin kiipeämään mäkeä ylös. Olin jo ehtinyt Freesenkadun puoleen väliin, ennen kuin pysähdyin kysymään itseltäni, minne oikein kuvittelin olevani menossa.

En minä tiedä, vastasin. Jonnekin vaan, lisäsin epämääräisesti.”

Kirjan lopussa kyllä selviää, mistä on kysymys. Syy on sinänsä ovela, mutta lukija ehtii kyllästyä, ennen kuin sinne asti päästään.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Otava 2014, 349 s.

Pirkko Arhippa: Parhain sä oot

Kustannus-Mäkelä 2014, 212 s.

Outi Pakkanen: Marius

CrimeTime 2014, 232 s.

Outi Pakkanen: Toinen kerros

Käytin Outi Pakkasen dekkaria stressinkatkaisukirjana. Turvallinen helsinkiläisdekkari rauhoittaa kiireen keskellä.

Pakkasen vakiohahmon graafikko Anna Laineen talossa ensimmäisessä kerroksessa asuu aloitteleva stylisti Matti. Toisessa kerroksessa hänen yläpuolellaan asuu nuori floristi Vilma. Tämän kirjan murha tapahtuu vasta puolivälin paikkeilla. Sitä ennen paneudutaan varsinkin Vilman asioihin. Hänellä on etäinen ja riitaisa suhde eronneisiin vanhempiinsa. Isä on kaiken lisäksi mennyt naimisiin Vilman entisen koulukaverin kanssa. Kaikki, jotka tuntevat Vilman, tuntevat syystä tai toisesta myös Matin.

Anna Laine on taas tarkkailija, kuten usein Pakkasen kirjoissa, mutta tässä hänellä on myös tärkeä osa rikoksen ratkaisemisessa. Tapausta tutkii rikosylikonstaapeli Tanja Ström, joka ei pidä Annasta eikä Anna hänestä.

”Ei Anna suoranaisesti Strömiä inhonnut, mutta hän ei ymmärtänyt, miten ihminen saattoi olla niin tympeän tylsä, kertakaikkisen väritön sekä sisäisesti että ulkoisesti. Jos Strömillä ei olisi ollut niin poikkeuksellisen paksua ja kiiltävää tukkaa, hän olisi sulautunut sujuvasti kolmanneksitoista keski-ikäisten naisten läpinäkyvään tusinaan ja unohtunut saman tien.”

Kirjan rikosjuoni ei ole kummoinen. Murhaajaehdokkaitakin on kovin vähän. Olen kirjoittanut aikaisemmin kahdesta Pakkasen dekkarista ja nyt toistan itseäni. Näitä on kiva lukea, koska liikun usein samoilla seuduilla, jonne Pakkanen sijoittaa tapahtumat. Kadut ja jopa kadunkulmat ovat tuttuja. Tässä kirjassa käydään Strindbergillä ja Elitessä. Yhdet päähenkilöt asuvat Ruoholahden uusissa taloissa ja toisaalla katsellaan Narinkkatorilla Hiljaisuuden kappelia. Pakkanen tulee kuvanneeksi muuttuvaa Helsinkiä.

Outi Pakkanen: Toinen kerros
Otava 2012, 366 s.

Outi Pakkanen: Seuralainen

Töissä on ollut niin stressaavaa, että halusin lukea jotakin kevyttä ja nopeaa. Kevyt tarkoittaa minulle dekkaria, joten tartuin Outi Pakkasen Seuralaiseen. Olen kirjoittanut aiemmin Pakkasen Talvimiehestä, ja Seuralainen on samaa taattua Pakkasta. Tosin kirjan alku on yllättävän julma ja voi tuntua pahalta ainakin pienten lasten vanhemmista.

Tapahtumat pyörivät naisten seuralaispalvelu Daylightin ympärillä sekä vain naisille tarkoitetulla kuntosalilla nimeltä Kurvi. Molemmissa on töissä erittäin komea ja raamikas personal trainer Sampo/Sebastian, joka tarvitsee rahaa pelivelkojen maksamiseen.

Pakkasen dekkareiden nykyinen poliisikaksikko Ström ja Jokinen esiintyy tässäkin kirjassa. "Kireäilmeinen, säkkimäiseen bleiseriin pukeutunut, arkipäiväisen näköinen nainen. Valtavan iso, kaljupäinen, ystävällisesti hymyilevä mies." Kiukkuisesta rikosylikonstaapeli Tanja Strömistä löytyy jutun edetessä yllättäviä piirteitä. Anna Laine, Pakkasen vakiohahmo, näyttäytyy muutaman kerran kuntosalilla, ravintola Careliassa ja kävelyttämässä mäyräkoiraansa Justusta. Justus-paralta on häntä jäänyt oven väliin ja siihen on jouduttu tekemään amputaatio.

Helsinkiläinen löytää Pakkasen kirjoista tuttuja paikkoja. Seuralaisessa pistäydytään Lauttasaaressa ja Töölössä, mutta eniten kuljetaan Hietalahden torin ympärillä.

"Lönnrotinkadulle tullessaan he olivat ajaneet Bulevardilla Ristorante Dennisin ohi. Ström oli huomauttanut, että sinne voisi yrittää piipahtaa Rebecca Koiviston tapaamisen jälkeen. Ihan vaikka niiden muutamien hienohelmojen kiusaksi, jotka pitivät suoranaisena kulttuuriskandaalina, että jollakin oli ollut otsaa perustaa pizzeria kaupungin kenties perinteikkäimmälle kadulle. Ja että se joku sattui kaiken lisäksi olemaan turkulainen."

Seuralainen on mukavaa rentoutumislukemista. Siitä ovat kirjoittaneet myös Mari A ja Magica de Spell.

Outi Pakkanen: Seuralainen

Otava, Seven-pokkari 2010. 336 s.

Outi Pakkanen: Talvimies

Perjantaidekkarini oli tällä kertaa Outi Pakkasen Talvimies. Kirjoitin aikaisemmin Pirkko Arhipan yhteydessä, että luen mielelläni myös Pakkasen kirjoja. Niiden tapahtumat on sijoitettu tuttuihin paikkoihin Helsingin keskustaan ja varsinkin Hietalahden torin ympäristöön. On mukava bongata tuttuja kahviloita, ravintoloita ja jopa taloja.

Pakkasen vakiohenkilö graafikko Anna Laine on usein kirjoissa sivuosassa. Hän toimii tapahtumien tarkkailijana. Joissakin kirjoissa Anna Laine vain vilahtaa pari kertaa. Talvimiehessä Anna on pääosassa. Hän rakastuu, oikeastaan itse luomaansa kuvaan miehestä, ja joutuu keskelle murhan selvittelyä. Kaikesta tapahtumien ja tunteiden myllerryksestä huolimatta Anna ehtii tehdä myös ruokaa, firenzeläisen mamman lihapadasta Annan pinaattikalan kautta pekonirisottoon. Tällä kertaa ruokaohjeet on koottu vielä erikseen kirjan loppuun.

Dekkarin juonesta ei tietysti voi kirjoittaa mitään, mutta siinä on mukana esimerkiksi anonyymiä chattailua.

Talvimies on minusta Outi Pakkasen Anna Laine -kirjojen parhaimmistoa. Löysin kirjan alusta yhden pienen virheen, joka ei sinänsä vaikuta kirjaan mitenkään. Yhden henkilön ulkonäköä kuvataan seuraavasti: "Mies muistutti sitä vaaleakiharaista ruotsalaispoikaa, johon Dirk Bogarden esittämä vanheneva kirjailija rakastuu Kuolema Venetsiassa -elokuvassa." Thomas Mannin novellissa päähenkilö oli kirjailija, mutta elokuvassa hänen ammattinsa oli vaihdettu säveltäjäksi.

Outi Pakkanen: Talvimies

Otava 2007, 288 s.