Jane Austen: Kasvattitytön tarina (klassikkohaaste)

© Niina / Yöpöydän kirjat

Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen alusta alkaen. Tällä kertaa valitsin kaikkien tunteman klassikkokirjailijan romaanin. Muut Jane Austenin kirjat olen lukenut aikoja sitten, mutta Kasvattitytön tarina oli jäänyt lukematta.

Fanny Price on otettu tätinsä lady Bertramin perheeseen kasvattitytöksi. Fannyn äiti oli mennyt naimisiin säätyään alemmas, kun taas täti Bertram oli tehnyt loistavan naimiskaupan kauneutensa ansiosta. Fannyn vanhin täti oli naimisissa pastori Norrisin kanssa, joka oli sir Bertramin tilan Mansfield Parkin kirkkoherra.

Fanny pelastettiin köyhän perheen suuresta lapsilaumasta parempiin oloihin. Niin ainakin tädit Bertram ja Norris ajattelivat. Fannyn asemasta tuli hankala. Hän oli käytännössä lady Bertramin seuraneiti. Hänellä oli perheessä neljä serkkua, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, jotka olivat häntä muutamia vuosia vanhempia. Täti Norris jaksoi muistuttaa, että Fanny on alempiarvoinen kuin serkkunsa ja että hänen täytyy käyttäytyä sen mukaisesti.

Kasvattitytön tarinassa on Austenin romaaneille tyypillisiä piirteitä eli satiiria, välittömästi hyviksi tunnistettavia henkilöitä ja toisaalta häiriötekijöiksi osoittautuvia. Ja tietysti kysymys on siitä, kenen kanssa kukin nuorista menee naimisiin.

Satiiri kohdistuu ensisijaisesti täteihin, mutta myös muihin Mansfield Parkin ympärillä pyöriviin henkilöihin. Täti Bertram ei tee muuta kuin istuu sohvalla pikku koiraansa hellien. Täti Norris on itsekäs, kitsas, puolueellinen ja arvostelukyvytön. Hän puhuu koko ajan, puuttuu kaikkiin asioihin ja saa ne sekaisin. Austenin luomista vastenmielisistä henkilöhahmoista täti Norris on huippu.

Edmund-serkku on alusta lähtien ystävällinen Fannylle, toisin kuin muut serkut, jotka suhtautuvat Fannyyn lähinnä välinpitämättömästi. Häiriötekijöiksi osoittautuvat Crawfordin sisarukset Mary ja Henry.

Fanny itse ei ole aivan tyypillinen austenilainen sankaritar. Hän on jokseenkin ponneton. Hänen asemansa Bertramien perheessä on ongelmallinen, mutta hän on siihenkin nähden kovin hiljainen, arka ja vetäytyvä. Kaksi kertaa hän kuitenkin osoittaa lujuutta. Kun muut nuoret innostuvat ankaran sir Bertramin matkoilla ollessa harjoittelemaan hieman sopimatonta näytelmää, Fanny ei lähde mukaan. Toisen kerran hän pysyy lujana ja sanoo ei, kun Henry Crawford kosii häntä.

Fannyn vaisuus laimentaa Kasvattitytön tarinaa. Samaa tekevät pitkät keskustelut välillä yhdentekeviltä tuntuvista aiheista. Keskustelujen tarkoitus lienee kuvata henkilöiden luonteita, ja ainakin Fannyn ja neiti Crawfordin väliset erot tulevat selviksi kaikille muille paitsi Edmund-serkulle.

Naisen heikko asema ja riippuvuus avioliitosta on tässäkin Austenin kirjassa vahvasti esillä. Kuinka monta tuhatta puntaa kullakin on ja minkälaista avioliittoa niiden avulla voi tavoitella – sitä pohditaan. Kun varaton tyttö hylkää varakkaan miehen kosinnan, käytös on pöyristyttävää. Austen ottaa kantaa myös naisen ja miehen asemaan moraaliselta kannalta. Kun vanhin neiti Bertram jättää tomppelin aviomiehensä ja karkaa Henry Crawfordin kanssa, yleinen mielipide tuomitsee vain hänet. Austen laittaa kertojansa toteamaan:

”Miehenä häntä [Crawfordia] ei kohdannut rangaistus julkisen häpeän muodossa, kuten kanssarikollistaan, koska yhteiskunta ei katso tarpeelliseksi siten suojata hyvettä. Rangaistukset eivät ole tässä maailmassa niin tasapuolisia kuin olisi toivottavaa.”

Ylpeys ja ennakkoluulo säilyy tämän kirjan jälkeen ehdottomana Austen-suosikkinani.

Kirjabloggaajien 10. klassikkohaastetta vetää blogi Taikakirjaimet. Siellä olevasta haastekoonnista löytyvät kaikki haasteeseen osallistuvat blogit.

Tässä luettelo aikaisempiin klassikkohaasteisiin lukemistani kirjoista:

1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
2. J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
3. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
4. Aino Kallas: Sudenmorsian
5. Maria Jotuni: Arkielämää
6. Minna Canth: Hanna
7. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1
8. Federico García Lorca: Mustalaisromansseja
9. Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset

Jane Austen: Kasvattitytön tarina

Suomentanut A. R. Koskimies

Karisto 2014, 13. painos, 480 s.

Englanninkielinen alkuteos Mansfield Park 1814

*********** 

Kasvattitytön tarina on ilmestynyt 1814, joten sijoitan sen Helmet-haasteen kohtaan 1. Kirja on vanhempi kuin sinä.

Rosa Montero: El peso del corazón

El peso del corazón (sydämen paino) kertoo androidi Bruna Huskysta, joka toimii yksityisetsivänä 2100-luvun alun maapallolla. Bruna saa toimeksiannon rikkaan yritysjohtajan leskeltä. Tehtävä johtaa hänet suurten kysymysten jäljille.

Kirjan androidit muistuttavat elokuvan Blade Runner replikantteja. Bruna Husky on aivan kuin ihminen, mutta hänellä on elinaikaa vain kymmenen vuotta. Hän tietää olevansa androidi ja tietää elävänsä vain kymmenen vuotta. Hän tietää myös jäljellä olevan elinaikansa. Kolme vuotta, kymmenen kuukautta ja neljätoista päivää – lukema kirjan alussa. Bruna on erikoislaatuinen sikäli, että hänelle muistoja ohjelmoinut memorista on käyttänyt omia lapsuusmuistojaan onnellisten standardimuistojen sijasta. Muistot vaikuttavat hänen luonteeseensa ja käytökseensä.

Kirjan maailmassa maapallo on pahoin saastunut. Ilmastonmuutoksen ja sotien vuoksi ihmisten määrä on pudonnut neljään miljardiin. Vähiten saastuneilla alueilla saa asua vain, jos on varaa maksaa. Köyhimmät on aidattu Vyöhykkeelle Nolla. Teknisesti ja tieteellisesti on edetty nykyajasta. Teleportaatio on onnistuttu kehittämään. Sillä on tosin haitallisia piirteitä eli siirtymissä saattaa tulla virheitä, joten sen käyttöä rajoitetaan. Maata kiertää kaksi valtavaa avaruusasemaa. (Avaruusasema on väärä sana, mutta en keksinyt parempaakaan.) Ne ovat itsenäisiä valtioita ja niissä on satoja miljoonia asukkaita. Toisen valtiomuoto on totalitaarinen diktatuuri ja toisessa on vallalla fundamentalistinen uskonnollisuus. Bruna Huskyn on käytävä jäkimmäisellä tutkimustensa aikana. Siellä on käytössä ankara kastilaitos, naiset ovat täysin arvottomia ja yhteiskunta jäljittelee näennäisesti keskiaikaa, vaikka sen olemassaolon takeena on korkea teknologia ydinreaktoreineen.

Avaruuden sijasta loppunäytös tapahtuu suomalaisen lukijan yllätykseksi Olkiluodossa. Helsinki on tuhoutunut, ja Bruna kumppaneineen matkustaa Jyväskylän kautta Tampereelle ja sieltä rajasotien vaaralliseksi tekemää reittiä Poriin. Tampereelle kirjailija Montero on sijoittanut Maarit Verrosen kadun! Olkiluotoon päädytään Onkalon eli ydinjätteiden loppusijoituspaikan vuoksi.

Taas kerran lukiessani ihailin kirjailijan kykyä luoda uutta maailmaa ja käsitellä sen kautta suuria kysymyksiä, ilmastonmuutosta, ydinenergiaan liittyviä vaaroja, teknologian kehitystä ja epädemokraattisia yhteiskuntarakenteita. Ja kaiken tämän lisäksi ihmisyyttä, kuolevaisuutta ja muistoja. Kirjan nimi tulee Macbethista (Paavo Cajanderin suomennos):

Taikaa

Sull’ eikö mielen tautiin, taitoa

Nykiä surun juuret muistist’ irti,

Aivoista kaikki tuskan piirteet poistaa

Ja armaall’ unheen vastamyrkyllä

Tuhota rinnasta se tuhon aine,

Mi jäytää sydäntä?

Espanjaksi:

¿No puedes curar una mente enferma, arrancar de su memoria una pena arraigada, borrar las angustias grabadas en el cerebro y, con algún dulce antídoto de olvido, limpiar el pecho oprimido de las materias peligrosas que pesan sobre el corazón?

Rosa Montero: El peso del corazón

Booket 2016, 397 s. (ensimmäinen painos 2015)

*********** 

Kirja on sijoitettu 2100-luvulle, joten se sopii Helmet-haasteen kohtaan 28. Tulevaisuudesta kertova kirja.

Kishwar Desai: Postimyyntilapset

Postimyyntilapsien aiheena on intialainen kohdunvuokrausbisnes. Siihen kutoutuu myös epäeettisiä kantasoluhoitoja ja korruptiota.

Päähenkilö on taloudellisesti riippumaton sosiaalityöntekijä Simran Singh. Hänen ystäväpariskunnallaan Anitalla ja Subhashilla on korkean tason hedelmöityshoitoklinikka, joka järjestää myös kohdunvuokrausta. Sitä Simran ei hyväksy, mutta auttaa siitä huolimatta tarvittaessa ystäviään. Hän suosisi adoptointia ja suosittelee sitä myös asiakkaille. Tapahtumien lähtökohta on klinikalla syntynyt vauva, jolla on kaikista varotoimista huolimatta HI-virus. Sen alkuperän selvittämiseksi Simran joutuu matkustamaan Lontooseen.

Muita seurattavia henkilöitä ovat klinikan hämäräperäinen kolmas omistaja, yksi kohdunvuokraaja ja hänen miehensä, kaksi englantilaista pariskuntaa, jotka ovat klinikan asiakkaita, sekä Mumbain kansainvälisellä lentokentällä työskentelevä tullivirkailija. Hänen kauttaan päästään tarkastelemaan tullissa vallitsevaa korruptiokulttuuria.

Postimyyntilapsien aiheet ovat tärkeitä ja vakavia. Kirja on kuitenkin tyylilajiltaan viihteellinen. Simranin osuudet äiti- ja miessuhteineen lähentelevät välillä chick litiä.

”Oli omituista, että minä, joka olin kovettunut ja vapaamielinen, suhtauduin niin konservatiivisesti, kun taas äitini oli kuin parempikin maailmannainen. Mikä minua oikein vaivasi? Olin suhtautunut kaikkeen viime aikoina kovin romantisoivasti. Kuin olisin pehmennyt päästäni. Saiko kaikki tämä puhe äideistä ja vauvoista minun teräskuorisen sieluni alttiiksi ruosteelle? 

Ja se johti uusiin kysymyksiin. Liittyikö pehmenemiseni mitenkään Edwardiin? Olinko rakastunut? Ei taas!”

Lasta epätoivoisesti haluava englantilaispariskunta on vakavampi, ja kirjan koskettavin kohtaus on kaltoin kohdellun sijaissynnyttäjän synnytys, joka rauhoittaa jopa hänen aseen kanssa klinikalla riehuvan miehensä.

Hienoinen pettymys tämä kirja oli. Varsinainen asia tuntui hämärtyvän kevyen kosketuksen verhon alla.

Postimyyntilapset on luettu myös blogeissa Mari A:n kirjablogi ja Usva.

Kishwar Desai: Postimyyntilapset

Suomentanut Ida Takala

Like 2013, 399 s.

Englanninkielinen alkuteos Origins of Love 2012

Oliver Friggieri: Viimeinen faldetta

Kirjan koko nimi on Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta. Nimen mukaisesti kirja sisältää 12 lyhyttä kertomusta.

Useimmissa tarinoissa kerrotaan jollakin tavalla yhteisön ulkopuolelle jääneestä ihmisestä. Niminovellissa vanha Ġeżabel kerjää pukeutuneena ”rispaantuneeseen faldettaansa, maltalaisnaisten perinteiseen viittaan”. Häntä pilkataan ja loukataan, kunnes tuntematon autoilija tönäisee häntä ja hän loukkaantuu. Ġeżabelille tuodaan ruokaa ja uusia vaatteita. Kun hänet houkutellaan luopumaan vanhasta faldettastaan, hän ei tunne enää olevansa sama ihminen kuin ennen.

Tarinassa Koranta nelikymppinen vanhapiika rukoilee joka päivä pyhältä Joosefilta miestä, joka rakastaisi häntä. Jostain syystä Korantaakin pilkataan. Jopa sitten, kun hän menee naimisiin peltiseppä Indrin kanssa, ihmiset kerääntyvät kirkon ulkopuolelle  metelöimään ja naureskelemaan. Muissa kertomuksissa on esimerkiksi vanha resuinen mies, joka kulkee aina säkki olalla ja jolla äidit pelottelevat lapsiaan, sekä mies, joka vaimonsa kuoltua kerää talonsa täyteen kulkukoiria.

Poikkeusihmisistä kertovat novellit ovat alakuloisia, jotkut jopa julmia.

Muutamassa tarinassa on merellä ja myrskyllä suuri rooli. Surullisessa novellissa Meripoika äitinsä ja sisarensa kanssa asuva Bertu hankkii lisärahoja soutamalla merimiehiä satamasta laivaan. Yhtenä myrskyisenä iltana äiti luulee pojan kadonneen ja lähtee etsimään tätä. Poika ehtii kotiin ennen äitiä ja odottaa siskon kanssa.

”Menimme molemmat ikkunaan ja avasimme luukut painostavan hiljaisuuden vallitessa. Kylmä tuuli piiskasi vasten kasvoja, ja sade jatkui yhä rankkana. Vaikka me kastuimme ja meitä palelsi, katselimme huolestuneina ulos, kunnes sisareni alkoi taas nyyhkyttää. Huomasin, että hiljaisia kyyneliä valui myös omia poskiani pitkin. Itkin äitini, itseni ja sisareni vuoksi, enkä vain kyseisen yön, vaan kaiken eletyn takia.”

Viimeinen faldetta on ilmestynyt vuonna 1986, mutta sen tarinat tuntuvat vievän vanhempaan aikaan. Ehkä tarkoitus onkin kuvata elämäntapaa, joka hapertuu ja häviää kuin Ġeżabelin faldetta.

Maltalaisiin tarinoihin ovat tutustuneet myös Suketus ja hdcanis.

Oliver Friggieri: Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta

Suomentanut Laura Ivaska

Scripta Manent 2012, 110 s.

Maltankielinen alkuteos Stejjer Għal Qabel Jidlam 1986

Suomennettu italiankielisestä käännöksestä Storie per una sera (1994) vertaamalla sitä englanninkieliseen käännökseen Koranta and other Short Stories from Malta (1994)

***********

Maltalla on hieman yli 400 000 asukasta. Kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa.

Juha Rautaheimo: Hermo – murharyhmän mies

Juha Rautaheimo työskenteli Helsingin poliisilaitoksella 40 vuotta. Suurimman osan tuosta ajasta hän oli tutkijana väkivaltarikosyksikössä eli epävirallisemmin murharyhmässä. Rautaheimon muistelmakirja on erittäin hyvin kirjoitettu. Se on sujuva ja asiallinen, mutta ei todellakaan kuiva, vaan mukaansatempaavan kiinnostava. Kutsumanimen Hermo hän sai jo uransa varhaisessa vaiheessa.

Kirjassa on mukana Rautaheimon henkilökohtaista elämää sen verran, että hän tulee tutuksi myös työelämän ulkopuolelta perheineen ja harrastuksineen. Siviilipuoli on pidetty onnistuneesti varsin suppeana. Hermossa keskitytään poliisityöhön.

Rautaheimo aloitti poliisina 1970-luvulla. Kirjan alkuosaa lukiessani ihmettelin silloisen poliisikoulutuksen lyhyyttä. Kolme ja puoli kuukautta kestäneen kokelaskurssin jälkeen mentiin kentälle. Helsingissä se tarkoitti tietysti seisoskelua suurlähetystöjen ulkopuolella partioinnin lisäksi. Seuraava vaihe oli miehistökurssi, mutta sekin vain puoli vuotta. Rautaheimo jatkoi myöhemmin alipäällystö- ja päällystökursseille. Kirjasta sai sen käsityksen, että työ opittiin suurelta osin käytännössä. Rautaheimo itse toimi myöhemmin lyhyitä jaksoja opettajana Poliisiopistossa ja kehitti muutenkin poliisien jatkokoulutusta.

Kirjasta saa hyvän kuvan tutkintaan liittyvän tekniikan kehityksestä. Kuitunäytteitä alettiin käyttää 1980-luvun alussa ja DNA-analyysejä 1990-luvulla. Televalvontatietojen hyödyistä on valaisevia esimerkkejä käsitellyissä rikostapauksissa. Kännykät, tietokoneet, erilaiset rekisterit – tuntuu, että rikostutkinnan on täytynyt olla ennen paljon vaikeampaa. Rautaheimo korostaa kuitenkin, että tutkimus ei ole pelkkää tekniikkaa, vaan vaatii monipuolista ammattitaitoa, ihmistuntemusta unohtamatta.

Suurin osa kirjasta on rikosten tutkinnan kuvausta. Helsingin murharyhmä on joutunut selvittämään monta julkisuudessa huomion kohteeksi noussutta rikostapausta, ja Rautaheimo on ollut monessa niistä mukana tutkijana tai tutkinnanjohtajana. Mainitsen tässä vuoden 1997 poliisimurhat, vuoden 2001 taksimurhan, Minna Nurmisen kidnappaus- ja panttivankijutun ja tuoreimpana ”pyjamanaisen” tapauksen, jossa huomautus koiran julmasta kohtelusta johti murhaan. Muitakin kuin kuuluisia juttuja on mukana, ja onpa muutama esimerkki myös selvittämättä jääneistä tapauksista.

Luen paljon dekkareita, ja oli todella mielenkiintoista lukea oikeasta käytännön rikostutkimuksesta. Hermo – murharyhmän mies oli jännittävämpi kuin monet fiktiiviset rikostarinat.

Juha Rautaheimo: Hermo – murharyhmän mies

Toimittanut Sari Rainio

Siltala 2019, 356 s.

*********** 

Tässä kirjassa on paljon rikoksia, joten se sopii Helmet-haasteen kohtaan 7. Kirjassa rikotaan lakia.

Tuttu Cleeves ja uusi Ware

Ann Cleeves: Yöperhoset

Yöperhoset on Cleevesin Vera Stanhope -sarjaa. Tutkimuksen kohteena on kaksoismurha, jossa uhreja yhdistää kiinnostus yöperhosiin. Veran avustajana on vanhan tutun Joe Ashworthin lisäksi konstaapeli Holly Clarke, jonka osuus jutun selviämisessä onkin ratkaiseva. Tutkimukset pyörivät vanhan kartanon maille rakennettujen luksusasuntojen ympärillä. Niiden eläkkeellä olevat asukkaat kutsuvat itseään ”eläköityneiksi hedonisteiksi”. Brittiläiset luokkaerot tulevat esille. Kirjassa on myös ankea kuva vankeinhoidosta, varsinkin kun vangit ovat nuoria. Olen ennenkin kirjoittanut, että Vera Stanhope on näiden kirjojen ydin. Lukiessa tulee ajatelleeksi häntä tv-sarjan Brenda Blethynin kaltaisena, vaikka sarjan Vera on kaunisteltu versio kirjojen Verasta. Cleeves on omistanut Yöperhoset ”Brendalle, kiittäen”.

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

Englantilainen Ruth Ware on minulle uusi tuttavuus. Hänen trilleriään Nainen hytissä 10 on kehuttu kovasti. Matkailulehden toimittaja Laura Blacklock pääsee pomonsa sijaisena luksusristeilylle. Alus on uusi, ja risteilylle on kutsuttu mahdollisia sijoittajia sekä lehdistön edustajia. Laura (eli Lo) kuulee ja näkee jotakin, jonka perusteella hän uskoo, että viereisen hytin nainen on murhattu, mutta hänen kertomaansa suhtaudutaan epäuskoisesti. Nainen hytissä 10 on siinä mielessä klassinen, että tapahtumapaikka on suljettu ja mahdollisia tekijöitä on vähän. Kirja kääntyy kuitenkin trilleriksi, kun Lo itse joutuu uhatuksi. Koin Lon alkuun ärsyttävän hysteeriseksi, vaikka hänen käytökselleen oli perusteluja. Kirjoitustyyli kaikkine p- ja v-sanoineen ei aina miellyttänyt.

Olen ehkä vanhanaikainen, mutta näistä kahdesta kirjasta pidin enemmän perinteisestä dekkarista Cleevesin tyyliin.

Ann Cleeves: Yöperhoset

Suomentanut Annukka Kolehmainen

Karisto 2016, 333 s.

Englanninkielinen alkuteos The Moth Catcher 2015

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

Suomentanut Terhi Kuusisto

Otava 2018, 352 s.

Englanninkielinen alkuteos The Woman in Cabin 10 2016

 ***********

Helmet-haaste:

Yöperhoset, kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

Nainen hytissä 10, kohta 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella

Katja Kallio: Valkokangastuksia

Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Katja Kallion haastattelua. Hän sanoi kirjoittavansa elämästä ja elokuvista. Tuo on ihan totta. Valkokangastuksien elokuvakirjoituksissa on oivaltavia yhteyksiä Kallion omaan elämään, ja tietysti niistä voi laajentaa kenen tahansa elämään, kuten puolalaisen Paweł Pawlikowskin elokuvasta Ida:

”Minä en ole puolalainen, ja silti Pawlikowski tapailee myös minun (varsin yleistä) kokemustani. Idassa seurataan, miten suuri mysteeri jokainen ihminen on, epämääräinen ominaisuuksien yhdistelmä, jota veri, tausta tai aikakausi eivät kykene tyhjentävästi selittämään. Ja sittenkin kaikista niistä on kyse, kaikesta siitä mitä meille on tapahtunut, ja siitäkin mitä on tapahtunut ennen meitä.”

Kallion analyysit elokuvista eivät tuhoa elokuvaa katsojalta selostamalla juonta. Hän kirjoittaa elokuvan hengestä, sen tunnelmasta ja ennen kaikkea sen vaikutuksesta katsojaan. Teksti on kevyttä ja kuplivaa, joskus jopa humoristista, mutta tavoittaa tarvittaessa myös vakavuuden ja surun. Olen nähnyt Valkokangastusten elokuvista vain muutaman, esimerkiksi Frances Han ja Daniel Blaken, mutta se ei haitannut. Mainitsemassani haastattelussa Kallio sanoikin, että hän kirjoittaa nimenomaan ihmisille, jotka eivät ole nähneet kohteena olevia elokuvia.

Valkokangastuksissa muutama luku on omistettu myös näyttelijöille. Ilokseni yksi heistä oli suosikkinäyttelijäni Russell Crowe, jonka toistuvista rooleista yksinäisinä yhden asian miehinä Kallio toteaa: ”Kyse on bravuurista, eikä bravuurissa ole mitään mukavaa eikä helppoa.” Miten samaa mieltä olenkaan!

Katja Kallio: Valkokangastuksia

Otava 2019, 159 s.

Kuukauden nobelisti Olga Tokarczuk: Vaeltajat

”Sisäisestä ja ulkoisesta maailmasta tehdyt kartat” – niitä Vaeltajissa tutkitaan. Ulkoinen maailma on ollut jonkinlaisessa järjestyksessä Kopernikuksesta alkaen. Kirjaan on painettu historiallisia karttoja maailman jokien vertailusta Kiinan kaupunkien kautta New Yorkiin.

Ihmisen sisäinen kartta avataan kirjaimellisesti, kun minäkertoja kiertää maailmalla tutkimassa lääketieteen historian museoita. Niiden näyttelyesineissä on eri tavoin konservoituja sisäelimiä ja kuriositeetteja, mutta myös nykyaikaisen plastinaation mahdollistamia kokonaisia ruumiita.

Vaikka Vaeltajissa on minäkertoja, hän on äänessä vain välillä. Silloin kun on, hän kertoo matkoilla tapaamistaan ihmisistä ja pohtii matkustamisen välttämättömyyksiä, lentokenttiä, yöjunia, opaskirjoja, hotellien auloja. Muuten kirjassa on pitkiä erillisiä tarinoita sekä lyhyitä, lähes aforisminomaisia lukuja. Pitkät kertomukset vaihtelevat 1600-luvun anatomin Philip Verheyenin elämästä professoriin, joka eläkepäivinään pitää risteilyturisteille esitelmiä Kreikan historiasta.

Vaeltajissa ei ole varsinaista juonta, mutta siinä on kuitenkin elämän kaari – matka –  alkaen hetkestä, jolloin lapsi tajuaa olevansa olemassa. Vaeltajat on monitasoinen teos, jonka kiehtovaa filosofisuutta en osaa kuvata. Siitä jäi päällimmäisenä mieleen kaksi ajatusta:

Entä jos maailma onkin pelkkä panoptikum?

” Pyhiinvaelluksen määränpää on aina toinen pyhiinvaeltaja.”

Olga Tokarczukilta on suomennettu vain kaksi romaania Vaeltajien lisäksi. Löysin niistä seuraavat kirjoitukset:

Päivän talo, yön talo, Kirsin kirjanurkka

Alku ja muut ajat, Hyönteisdokumentti

Olga Tokarczuk: Vaeltajat

Suomentanut Tapani Kärkkäinen

Otava 2019, 426 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran 2012

Puolankielinen alkuteos Bieguni 2007

********** 

Vaeltajista saan ensimmäisen osuman tämän vuoden Helmet-haasteeseen. En osaa puolaa, joten kirja sopii kohtaan 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.