En yleensä jätä aloittamaani kirjaa kesken, enkä jättänyt tätäkään, vaikka lähellä oli. Päätin kuitenkin, että pystyn lukemaan 200-sivuisen kirjan, vaikka en siitä pitäisikään.
Kirjassa Erään sukuromaanin loppu kertojana on pikkupoika ja iso osa kirjasta on pojan tajunnanvirtaa, tähän tyyliin:
Pojan kertomuksesta ei tiedä, mikä on totta, mikä kuvitelmaa, mikä unta."Minun täytyy odottaa että silmät tottuvat pimeyteen, en halua törmäillä seiniin. Mutta tuntuu kuin näkisin unta, aivan kuin en olisi missään. Lähden väärään suuntaan ja törmään johonkin. Se on laatikko. Voin ryömiä laatikkoon, olen talossa, ja talossa on kellari, ja kellarissa on laatikko. Minun yläpuolellani on laatikko, laatikon yläpuolella on kellari, kellarin yläpuolella on talo. Talon yläpuolella on taivas. Kun ryömin laatikkoon, voin kuvitella kaiken tämän."
Muu osa kirjasta on isoisän kertomuksia pojalle. Tärkein on sukutarina, jota isoisät sukupolvesta toiseen ovat kertoneet pojanpojilleen. Suvun historia alkaa Golgatalta ristiinnaulitsemisen päivänä, siirtyy Roomaan ja sieltä Espanjan, Englannin ja Ranskan kautta Unkariin.
Poika asuu isovanhempiensa luona. Isä käy silloin tällöin katsomassa häntä, äidistä ei puhuta mitään. Jos kirja on osittain omaelämäkerrallinen, kuten sen lopusta voisi ajatella, tapahtumat sijoittuvat 40-luvun lopulle tai 50-luvun alkuun.
Se, etten innostunut Erään sukuromaanin lopusta, johtuu todennäköisesti vain omasta sivistymättömyydestäni. Olisi pitänyt tietää paljon enemmän juutalaisuudesta ja Unkarin olosuhteista, jotta kirjan olisi voinut ymmärtää. Tällaista kirjaa lukiessa tuntuu koko ajan, että tekstin merkityksestä menee liian suuri osa ohi. On niin paljon symboleita ja viittauksia, jotka jäävät hämäriksi. Positiivisemmin kirjan on kokenut Littera blogissa keltainenkirjasto.
Péter Nádas: Erään sukuromaanin loppu
Suomentanut Hannu Launonen
Tammi, Keltainen kirjasto 2000. 208 s.
Alkuperäinen ilmestynyt 1977
