Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja (klassikkohaaste)

 

Portugalilainen Fernando Pessoa (1888–1935) tunnetaan parhaiten runoilijana, mutta hän kirjoitti myös proosaa. Suurin osa Pessoan tuotannosta on julkaistu postuumisti, niin myös romaani Levottomuuden kirja. Suomentajan alkusanojen mukaan Pessoa kirjoitti sitä vuodesta 1912 tai 1913 kuolemaansa saakka. Kirjasta on erilaisia versioita kokoajansa mukaan. Ensimmäinen julkaistiin 1982. Suomennos on tehty vuoden 1986 julkaisusta.

Levottomuuden kirjassa kangaskaupan apulaiskirjanpitäjä Bernardo Soares kirjoittaa ajatuksistaan. Muistiinpanot ovat fragmentaarisia ja hajanaisia. Soares ei kirjota tapahtumista, eikä muista ihmisistä muutamaa mainintaa lukuun ottamatta. Hän kirjoittaa päänsisäisestä elämästään.

”Olen uneksinut paljon. Olen väsynyt paljosta uneksimisesta mutten ole väsynyt uneksimiseen. Uneksimiseen ei väsy kukaan, koska se on unohtamista ja unohtaminen ei ahdista; se on unta ilman unia joissa olemme valveilla.”

Soares kutsuu itseään unelmoijaksi. Hänen tavallisia mielentilojaan ovat tuska, masennus ja ikävystyneisyys. Varsinkin ikävystyneisyydestä hän kirjoittaa paljon. Soaresin suosikkiaiheita on elämä, se mitä elämä on.

”Elämä on minusta materian metafyysinen virhe, toimettomuuden hairahdus.”

”Koska elämä on pääasiallisesti mielentila, kaikki mitä teemme tai ajattelemme on juuri niin arvokasta kuin ajattelemme sen olevan.”

Jonkin verran tekstissä on taiteen ja erityisesti kirjallisuuden pohdintaa. Miten taiteessa voi välittää tunnetta?  Mitä kirjallisuus on? Muista kirjailijoista viitataan useimmin Chateaubriandiin, joskus myös Alberto Caeiroon, joka on Pessoan oma heteronyymi.

Kirjoittajan ainoat ilonaiheet tulevat luonnosta. Hän saattaa ihailla kotinsa ikkunasta näkyvää kaunista auringonlaskua. Vaikutelman pilaa kuitenkin huomautus, että hän lisää tekstiin maisemakuvauksen silloin, kun ei saa luoduksi mitään. Tavallisempi tyylilaji on seuraavanlainen:

”Yhtäkkiä, aivan kuin kohtalo olisi kirurgin veitsellään parantanut minut pitkällisestä sokeudesta, kohotan katseeni anonyymistä elämästäni ja näen selkeästi koko olemassaoloni. Näen että kaikki mitä olen tehnyt, kaikki mitä olen ajatellut, kaikki mitä olen ollut on ollut eräänlaista harhaa ja hulluutta. Hämmästelen mitä kaikkea minulta onkaan jäänyt näkemättä. Ihmettelen mitä kaikkea olen ollut ja – kuten huomaan – en ole.”

Levottomuuden kirja oli raskasta ja hidasta luettavaa. Koko teos on metafyysistä psykologisointia. Päällimmäiseksi jäi tunne, että kirjoittaja – oli hän sitten Bernardo Soares tai Fernando Pessoa – oli nääntymässä olemassaolon tuskan alle.

Tämänkertaista Klassikkohaastetta vetää blogi Yöpöydän kirjat. Sen kirjoittaja Niina T. on tehnyt myös haastelogon.

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja
Suomentanut Sanna Pernu
Kuvitus ja kansikuva Priit Pärn
Andalusialainen koira 1999, 418 s.
Portugalinkielinen alkuteos Livro do Desassossego por Bernardo Soares

***********

Helmet-haaste: kohta 26. Kirjan nimessä on sana kirja.

Karel Čapek: Koiratarinoita

Koiratarinoita on tänä vuonna ilmestynyt suomennos Karel Čapekin postuumisti vuonna 1939 julkaistusta teoksesta. Kustantaja on Oppian. Mukavaa, että tällaistakin saadaan luettavaksi!

Čapekin tarinat on kirjoitettu pakinatyyliin. Hän kirjoittaa narttukoirista, joita vahditaan herkeämättä, mutta jotka onnistuvat tuottamaan jälkeläisiä, jotka näyttävät dobermanneilta, vaikka emo on airedalenterrieri. Useimmissa tarinoissa keskitytään koiranpentuihin, noihin vastustamattomiin kiusankappaleisiin. Dashenka tai koiranpennun elämää käy läpi pennun vaiheet syntymästä luovutushetkeen. Väliin mahtuu kaikenlaista.

”Se menee minne haluaa; koko talo, koko puutarha, koko maailmankaikkeus, aina aitaan asti, ovat sen aluetta. Tässä maailmankaikkeudessa on paljon asioita, joita on tutkittava: ovatko ne pureskeltavia, ovatko ne syötäviä; on paljon salaperäisiä huoneita, joissa voidaan tehdä mielenkiintoisia kokeita, jotta saadaan selville, minne hän voi jättää pienet lätäköt. (Dashenka on valinnut työhuoneeni ja sen lähiympäristön, mutta toisinaan hän suosii ruokasalia.)”

Kun tarinan otsikko on Miten koiranpennusta otetaan valokuva, kaikki kokeilleet tietävät, että hankalasti. Luvussa Satuja Dashenkalle, jotta hän istuisi aloillaan on tarinoita karkeakarvaisten kettuterrierien (jollainen Dashenkakin on) myyttisestä esi-isästä Foxista. Samassa luvussa puhutaan myös muista koiraroduista kuten dobermanneista, vinttikoirista, mopseista, bernhardilaisista... Kirjan viimeinen luku käsittelee kissoja, joita niitäkin kirjoittaja tuntuu rakastavan.

Čapekin koiratarinat ovat yhtä riemastuttavia kuin koiranpennut. Suosittelen koiraihmisille, ja miksei muillekin.

Karel Čapek: Koiratarinoita
Suomentanut Maria Bui
Kuvitus Karel ja Josef Čapek
Oppian 2024, 136 s.
Tšekinkielinen alkuteos Měl jsem psa a kočku 1939

***********

Helmet-haaste: kohta 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä.

Adania Shibli: Sivuseikka (#naistenviikko2024)

 

Adania Shiblin Sivuseikka on hyvin vahva romaani. Sen ensimmäisessä osassa etuvartioon kuuluvat israelilaiset sotilaat kohtaavat beduiiniryhmän. He ampuvat ihmiset ja kamelit. Vain yksi tyttö jää henkiin. Hänet viedään leiriin, raiskataan ja tapetaan. Aika on Israelin sodan päättymisen jälkeen elokuussa 1949. Toisessa osassa, nykyajassa, palestiinalainen nainen lukee tapahtumasta kirjoitetun lehtijutun. Nainen on syntynyt täsmälleen 25 vuotta tytön kuolinpäivän jälkeen.

”Tämä sivuseikka, jolle joku muu vain tuhahtelisi, liimautuu minuun ikuisiksi ajoiksi, vasten tahtoani ja vaikka kuinka yritän karistaa sen mielestäni. Sen totuusarvo kurittaa minua herkeämättä, koska minussa on samaa heikkoutta ja voimattomuutta kuin edessäni ikkunalasin takana seisovissa puissa. Ehkäpä tämä sivuseikka on kaikkein olennaisin avain koko siihen täydelliseen totuuteen, jota lehtijuttu ei tavoita, koska se jättää huomiotta tarinasta tytön näkökulman.”

Nainen lähtee etsimään lisätietoa päästäkseen lähemmäs tytön kokemusta.

Ensimmäinen osa on kylmäävä. Kertoja keskittyy joukko-osaston johtajaan. Kerronta on lyhyttä, intensiivistä ja yksityiskohtaista.

Toisessa osassa nainen on minäkertoja. Lukija pääsee seuraamaan hänen epävarmaa automatkaansa Länsirannalta Gazaan ja kokee saman pelon ja sydämentykytykset tarkastuspisteitä lähestyttäessä. Koko ajan mieltä painaa kysymys, miten tässä käy.

Sivuseikka on ilmestynyt 2017, mutta tämänhetkinen sota ei voi olla vaikuttamatta lukukokemukseen.

Tämä on viimeinen juttu, jolla osallistun tämänvuotiseen naistenviikkohaasteeseen. Blogissa Tuijata.Kulttuuripohdintoja ilmestyy 25.7. koontipostaus viikon kirjoituksista.

Adania Shibli: Sivuseikka
Suomentanut Sampsa Peltonen
Otava 2024, 104 s.
Arabiankielinen alkuteos 2017 تفصيل ثانوي

***********

Helmet-haaste: kohta 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Maailmanvalloitus: Palestiina.

Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (#naistenviikko2024)

 

Anneli Kannon historiallinen romaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä sijoittuu 1600-luvulle kreivi Pietari Brahen aikaan. Kirjassa hänen etunimestään käytetään versiota Petrus. Kirja sopii hyvin naistenviikolle, koska yhdellä henkilöistä eli kirjan nimen noidalla Anna-Margaretalla on tänään nimipäivä. (Niin, ja onhan tänään myös Margitin nimipäivä.)

Varsinainen päähenkilö on Laurentius Petrus Bircalensis, joka 0n kirjan kertoja. Komean nimensä hän sai itseltään kreivi Brahelta maalaisen Reeti Reetinpojan tilalle. Laurentius pääsi Brahen suosiollisella avustuksella opiskelemaan Turkuun. Kirjassa on pitkä kuvaus Turun Akatemian avajaisista opiskelijan näkökulmasta. Laurentius on minusta waltarilainen hahmo. Hän tuntee olevansa erilainen kuin perheensä muut jäsenet ja uskoo olevansa oikeasti jonkun ylhäisen henkilön poika. Hän on nopea oppija, mutta tarvitsee suojelijan. Kymnaasissa häntä kiusataan, kunnes vahva Jaakko Matinpoika ryhtyy hänen ystäväkseen. Kun Laurentius joutuu vankilaan öisten taikakeinojen kokeilemisen vuoksi, hän pääsee pakenemaan toisen vangin Henrikin avustuksella. Henrik esittäytyy: ”Henrik Högblom, sirkustaiteilija, voimamies, kääpiö ja ilotulittaja.”

Anna-Margaretan ja Laurentiuksen kohtalot kietoutuvat toisiinsa. He ovat tuttuja lapsuuden paimenpoika ja -tyttöajoista saakka. Anna-Margaretaa epäillään noituudesta parantajan taitojensa vuoksi. Ne hän oli oppinut äidiltään. Henrik, Anna-Margareta ja Laurentius kiertävät Länsi-Suomea teatteriseurueena. Kohtalo vie heidät myös Kajaanin linnaan, jossa Laurentius tapaa elämänsä rakkauden, runoilija Lars Vivalliuksen. Vivallius on todellinen historiallinen henkilö, joita tässä kirjassa on muitakin, esimerkiksi Laurentiuksen opettaja Martinus Stodius.

Kreivi Brahen järkevä suhtautuminen noituusepäilyihin tulee esille Laurentiuksen armahduskirjeessä, joka on kirjailijan mukaan alun perin kirjoitettu erään todellisen opiskelijan vapauttamiseksi syytöksistä, ja toisesta kirjeestä, jossa Brahe määrää, että professori Stodiuksen pitää antaa jatkaa virassaan, vaikka häntä on syytetty kabbalististen kirjojen tutkimisesta.

Piru, kreivi, noita ja näyttelijä oli oikein mukavaa luettavaa. Kuka sitten on nimen piru? Laurentiuksen henkilökohtainen spiritus familiaris. Hänet voi jokainen lukija tulkita niin kuin haluaa.

Kirjablogien naistenviikkohaastetta vetää blogi Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä
Gummerus 2007, 443 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 2. Kirjassa tehdään taikoja.

Eleanor Catton: Birnamin metsä (#naistenviikko2024)

 

Birnamin metsä herätti kiinnostukseni nimellään jo ennen kuin tiesin, mitä kirja käsittelee. Macbethin olen lukenut ja nähnyt siitä jonkun elokuvaversion. Tämän kirjan Birnamin metsä on aktivistiryhmä, joka viljelee luomutuotteita tyhjillä maapalstoilla. Heidän tavoitteensa on levittää ekologista ajatteluaan, mutta myös tehdä toiminnasta tuottavaa. Siitä he ovat toistaiseksi kaukana. Osa heidän metodeistaan menee kansalaistottelemattomuuden puolelle.

Birnamin metsän kaksi tärkeintä jäsentä ovat ystävykset Mira ja Shelley. Mira on ideoija, Shelley organisoija. Heidän välillään on pientä jännitettä, kun Shelley harkitsee toiminnasta vetäytymistä, ja Mira vaistoaa sen. Yhteistyö jatkuu, kun Birnamin metsä saa yllättävän laajenemismahdollisuuden. Miljardööri Robert Lemoine tarjoaa rahoitusta ja ryhmän käyttöön eteläisestä Uudesta-Seelannista hankkimansa tilan. Tarjous herättää ryhmän sisällä keskustelua miehen motiiveista. Varsinkin Birnamin metsästä eronnut perustajajäsen Tony vastustaa Lemoinea. Tony olisi ehkä palannut ryhmään, jos tarjous olisi hylätty.

Birnamin metsästä puhutaan ekotrillerinä. Varsinaista jännitystä siinä on vasta aivan loppupuolella, mutta lopun shakespeariaanisia tapahtumia valmistellaan pitkin kirjaa. Keskeiset henkilöt taustoitetaan perusteellisesti: millaisia he ovat ja miksi he ovat mukana Birnamin metsässä ja miksi Lemoine toimii niin kuin toimii. Muita aineksia ovat muun muassa pikkuviherkaija, harvinaiset maametallit, droonit ja lopun ajoilta suojautuminen.

Birnamin metsä on minusta kirja vallasta, vallasta ihmissuhteissa ja muutenkin. Mira ja Shelley, Mira ja Tony, Mira ja Lemoine, Shelley ja Lemoine. Perustuuko valta tietoon, ideointikykyyn, järjestelmällisyyteen, itsekkyyteen? Vai sittenkin rahaan?

 

Tällä naisen kirjoittamalla kirjalla, jonka päähenkilöt ovat kaksi nuorta naista, osallistun naistenviikkohaasteeseen. Haastetta vetää blogi Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Eleanor Catton: Birnamin metsä
Suomentanut Tero Valkonen
Siltala 2024, 463 s.
Englanninkielinen alkuteos Birnam Wood 2023

***********

Helmet-haaste: kohta 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Läckbergin ja Börjlindien uusimmat

Camilla Läckberg: Käenpoika

Käenpoika on yhdestoista teos Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjassa. Olen lukenut vain kaksi aiempaa osaa, mutta se ei haitannut. Päähenkilöt ovat aviopari Erica Falck ja Patrik Hedström. Patrik on poliisi ja Erica on entinen toimittaja ja nykyinen kirjailija. 

”Hänen menestyksensä naiskirjailijoiden elämäkerroissa ja murhatapausten kuvauksissa johtui paljolti hänen kyvystään nuuskia esiin kaikkein vaikeimmin saavutettavat yksityiskohdat.”

Käenpojassa on kaksi aikatasoa, mikä tuntuu olevan tyypillistä Läckbergin dekkareille. 80-luvulla seurataan Lolaa ja hänen pientä tytärtään Pirpanaa. Lola on transvestiitti ja hänen elämänsä oli tuohon aikaan vielä kovempaa kuin olisi nykyisin. Hän ja tytär joutuivat selvittämättä jääneen rikoksen uhreiksi. Sitä rikosta Erica alkaa selvittää, kun saa vinkin Patrikin tutkiman nykyajan rikoksen yhteydessä. Kuuluisa valokuvaaja murhataan, kun hän valmistelee uusinta näyttelyään. Hänen lähipiiriinsä kuuluvat Ruotsin akatemian jäsen, jonka miehellä on taipumus kohdella nuoria naisia seksistisesti, sekä kustantaja, jonka miestä huhutaan seuraavan Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjan takakannessa on kummallinen virhe, jossa sanotaan, että kyseinen kirjailija murhataan. Toinen murha tapahtuu, mutta kirjailija on epäilty, eikä uhri. Käenpojan yksi oleellinen juonihaara oli helppo arvata jo ennen kirjan puoliväliä. Lopussa on hieman lisää koukeroita.

Cilla & Rolf Börjlind: Yön silmä

Börjlindien dekkarisarja on päässyt jo kahdeksanteen osaansa. Nämä olen lukenut kaikki. Yön silmässä ovat mukana vanhat tutut: entinen poliisi Tom Stilton ja hänen avopuolisonsa Luna, poliisit Olivia Rönning ja Lisa Hedqvist, eläkkeellä oleva ex-murhatutkija Mette Olsäter ja hänen miehensä Mårten. Tomin ystävä Abbas el Fassi on esillä tavallista enemmän. Yön silmän aiheena on kansainvälinen ihmiskauppa ja naisten hyväksikäyttö. Olivia ja Lisa pääsevät ihmiskaupan jäljille sotaa paenneen ukrainalaisen naisen kautta. Mette ja Tom värvätään tutkimaan katolta pudonneen, tai pudotetun, tunnistamattoman miehen tapausta. Selviää, että sillä on yhteys ennestään tuntemattomaan ihmiskauppaverkostoon. Kirjassa on melkoisia yhteensattumia, jotta kaikki henkilöt saadaan sidotuksi samaan tutkimukseen. Loppupuolella on pakollinen toimintakohtaus, jossa Tom ja Abbas toimivat sankarillisesti Antibesissa. Yön silmä loppuu kauniiseen kohtaukseen, johon koko sarja olisi luonnollista lopettaa. Lopettaminen olisi ehkä aiheellistakin, koska sarja on alkanut toistaa itseään, ja Yön silmä ja edellinen kirja Laupias samarialainen ovat olleet hieman väljähtyneitä.

Camilla Läckberg: Käenpoika
Suomentanut Kristiina Vaara
Otava 2022, 477 s. (pokkari)
Ruotsinkielinen alkuteos Gökungen 2022

Cilla & Rolf Börjlind: Yön silmä
Suomentanut Ulla Lempinen
S & S 2024, 340 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Nattens öga 2023

Marjut Hjelt: Jänis maailman myyteissä ja tarinoissa

Tämä kirja kiinnitti huomioni hienolla kannellaan – ja jäniksellä.

Jänis maailman myyteissä ja tarinoissa on tietokirja, jonka kirjoittaja Marjut Hjelt käsittelee jäniksiin ja kaniineihin liittyvät myytit ja tarinat maanosittain. Hän aloittaa Aasiasta. Se onkin oikea valinta. Aasiasta on paljon kerrottavaa. Minä ihastuin Kuujänikseen (tai Kuukaniiniin). Japanilaisen myytin mukaan kaniini päätyi Kuuhun, kun Kuun vanha mies vieraili Maassa kerjäläiseksi pukeutuneena ja pyysi eläimiltä syötävää. Kaniinilla oli vain ruohoa, joten se päätti tarjota itsensä ja hyppäsi nuotioon. Kuun vanha mies pelasti kaniinin ja vei tuon sydämellisen eläimen mukanaan Kuuhun. Tarina uhrautuvasta jäniksestä tunnetaan monesta muustakin maasta samoin kuin Kuussa asuva valkoinen jänis.

Lähes jumalallisten yhteyksien lisäksi jäniksestä on tarinoita, joissa sitä kuvaillaan ovelaksi ja muita eläimiä huiputtavaksi. Tiibetistä kerrotaan tarina, jossa kostonhimoinen jänis on suorastaan raaka.

Afrikkalaisissa myyteissä esiintyy myös itseään isompia eläimiä huijaava veijarijänis. Ja kuinka ollakaan – bušmanneilla jänis liittyy Kuuhun. Tarinan mukaan Kuu halusi ihmisten elävän ikuisesti, mutta jänis sotki viestin. Niinpä ihmiset ovat kuolevaisia, ja suuttunut Kuu halkaisi jäniksen huulet.

”Mesoamerikan asteekkien ja mayojen myyttiset jänikset ja kaniinit ovat jumalia tai liittyvät Kuun jumaluuksiin aasialaisten myyttisten sankareiden tavoin.”

Sankarillisesti käyttäytyvien jänisten lisäksi asteekeilta tunnetaan myös juopottelevat jänisjumalat, jotka olivat juopottelun ja siveettömän rietastelun jumalia.

Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilla on paljon erilaisia jänismyyttejä, joista jotkut kertovat maailman luomisesta. Algonkineilla oli mahtava jänisjumala Michabo, joka liittyy ihmiskunnan syntyyn ja vedenpaisumukseen. Ojibwa-heimon myytissä jänis Nanabozho on Kuun tyttären lapsenlapsi, josta tuli ihmissuvun kantaisä. Monessa tarinassa jänis asuu isoäitinsä eli itse Maaäidin luona.

Amerikassa tunnetaan myös huijarijänis. Kirjassa on siitä monta hauskaa kertomusta. Se on saanut aikaan esimerkiksi opossumin karvattoman hännän ja hirvien tylpät hampaat.

Muista maanosista tunnetaan runsaasti jänismyyttejä. Euroopasta löytyy lähinnä tarinoita, joissa pidettiin jäniksiä onnea tuovina eläiminä tai niiden kehonosia sairauksia parantavina. Antiikin Kreikassa jänis oli Afroditen lemmikki ja paransi hedelmällisyyttä. Pääsiäismunat tuova jänis on ilmeisesti perua muinaisgermaanien kevään juhlasta. Kirjan lopussa on lyhyt luku jäniksistä suomalaisessa kansanuskossa.

Jänis maailman myyteissä ja tarinoissa on tietokirja lähdeluetteloineen, mutta se oli monessa kohdassa riemastuttavaa luettavaa. Taidan katsella uusin silmin pihalla usein vierailevaa rusakkoa. Vai että Kuujänis?

Marjut Hjelt: Jänis maailman myyteissä ja tarinoissa
SKS Kirjat 2023
E-kirja lainattu Ellibsistä

W. G. Sebald: Saturnuksen renkaat

Saturnuksen renkaiden alaotsikko on Pyhiinvaellus Englannissa. Minäkertoja - kirjailija tai ainakin kovasti häntä muistuttava mies - lähtee Norwichista ja kulkee pääasiassa jalan pitkin rannikkoa kohti etelää. Matkalla hän kohtaa rapistuvaa loistavaa menneisyyttä, kuten Somerleyton Hallin kartanon, ja hiljenneitä rannikkokaupunkeja ja -kyliä. Hän käy myös tapaamassa vanhoja tuttavia. 

Kerronta on lähes tajunnanvirtaa. Ajatukset hyppivät asiasta toiseen. Muistot tai aiemmin luettu tulee mieleen sään luomasta tunnelmasta tai jostakin nähdystä, vaikka pääskysen lennosta. Omien ajatusten sekaan ilmestyy muiden ihmisten muistoja ja kirjoituksia. Esimerkiksi viidennessä luvussa hotellissa tv:stä nähty dokumentti Roger Casementista johtaa kertojan käymään läpi Casementia ihailleen Józef Korzeniowskin (eli Joseph Conradin) elämäntarinaa ja Belgian raakoja sortotoimia Kongossa. Niistä hän pääsee käyntiinsä Waterloon taistelupaikalla ja siellä näkemäänsä taistelusta maalattuun panoraamaan. Ajatukset palaavat Casementiin, joka teloitettiin maanpetturina, kun hän osallistui Irlannin vapautusliikkeeseen.

Muutenkin kertojan mietteet hakeutuvat kohti epäonnistumista ja tuhoa. Joitakin mainitakseni: saasteiden vaikutus sillin kalastukseen, vanhojen metsien vuosisatainen hävittäminen Britteinsaarilta, oopiumisota ja Brittiläinen imperialismi Kiinassa, matkalle osunut Orfordnessin nyt jo hylätty maineeltaan pelottava aseidenkehityslaitos. Tuntuu, että kirjan idea kiteytyy ajatukseen, että ihmiskunnan historia "koostuu melkein pelkästään katastrofeista". 

Kirjasta ei kuitenkaan jää päällimmäiseksi tunteeksi epätoivo. Kertojan suhde kirjoittamaansa on rauhallinen ja tyyni. Saturnuksen renkaat on pohdintaa ihmiselämän suhteesta maailmaan.

"Mehän emme tosiaankaan tiedä, miten monta mutaatiota maailma on jo käynyt läpi ja miten paljon aikaa, sikäli kuin aika on olemassa, on vielä jäljellä." 

W. G. Sebald: Saturnuksen renkaat

Suomentanut Oili Suominen

Tammen Keltainen kirjasto 2010, 345 s.

Saksankielinen alkuteos Die Ringe des Saturn 1995

***********

Saturnuksen renkaissa on Sebaldin tapaan mustavalkoisia hieman suttuisia valokuvia, joten se sopii Helmet-haasteen kohtaan 16. Kirjassa on valokuvia.