George Eliot: Daniel Deronda

 

Olipa mukava lukea vanha kunnon klassikko. George Eliotin viimeinen romaani Daniel Deronda suomennettiin vasta 2019.

Kirjan monista henkilöistä tärkeimpiä ovat Derondan ohella Gwendolen Harleth, Henleigh Grandcourt ja Mirah Lapidoth. Gwendolen 0n kaunis ja viehätysvoimainen nokkela nuori neiti, jonka isä ja isäpuoli ovat molemmat kuolleet. Isäpuolen jäljiltä hänellä on neljä nuorempaa siskoa, joita hän pitää pelkkinä häiriötekijöinä. Rakas mama on hemmotellut vanhimman lapsensa niin, että hänestä on tullut itsekeskeinen ja vaatelias. Köyhtyneen perheen tyttärenä avioliitto on Gwendolenin ainoa mahdollisuus saavuttaa elintaso, jota hän pitää itselleen sopivana.

Daniel Deronda on varakkaan sir Hugo Mallingerin kasvatti. Hän ei tiedä omaa syntyperäänsä, mutta olettaa olevansa sir Hugon avioton poika. Hänen asemansa on epämääräinen. Kunnioituksesta ja hienotunteisuudesta kasvatti-isäänsä kohtaan hän ei ole tohtinut ottaa asiaa puheeksi. Deronda on herkkä ja myötätuntoinen luottamusta herättävä ihminen. Hän opiskelee lakia, mutta ei tunne alaa omakseen. Avioliitostaan sir Hugolla on vain tyttäriä, jotka eivät voi periä arvonimeä tai maaomaisuutta. Ne ovat menossa sir Hugon veljenpojalle herra Grandcourtille.

Grandcourt herättää suurta innostusta ja toiveita saapuessaan viettämään kesää sir Hugon omistamalle tilalle, jonka lähistöllä Gwendolenin perhekin asuu.

”Oli vaikea kuvitella kosijaa tai aviomiestä, joka omaisuutensa rinnalla näyttäisi yhtä vähän kauneusvirheeltä kuin Grandcourt.”

Käytökseltään Grandcourt vaikuttaa vetelältä ja välinpitämättömältä ”kuin täydellisen hienostuneisuuden haalistunut perikuva”. Hänet paremmin tuntevat tietävät asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Naisten turvaton taloudellinen asema ja epäoikeudenmukainen perimysjärjestys ovat aiheita, jotka vievät ajatukset Jane Austeniin. Daniel Deronda ei kuitenkaan etene odotusten mukaisesti. Yhden muutoksen tuo Mirah, joka on juutalainen. Hän on kaunis (kukapa sankaritar ei olisi), musikaalinen, kiitollinen ja yritteliäs. Hän on kärsinyt pahoin kulkiessaan uhkapeliriippuvaisen isänsä matkassa. Mirahin kautta tarinaan astuu juutalainen intomielinen ajattelija Mordecai. Lukiessa on pidettävä mielessä, että Eliot kuvaa 1800-luvun loppupuolen englantilaisten suhtautumista juutalaisiin ja juutalaisuuteen.

Daniel Derondassa ei ole niin paljon tapahtumia kuin sen 900 sivua antaisivat olettaa. Se on psykologinen romaani, jossa kuvataan hyvin tarkasti varsinkin Gwendolenin ja Derondan tunteita ja mielenliikkeitä. Aluksi ärsyttävä Gwendolen kehittyy parempaan suuntaan elämän koetellessa, ja Deronda löytää elämäntehtävänsä.

Tärkeistä sivuhenkilöistä nostan vielä esille säveltäjän ja muusikon Herr Klesmerin. Hän edesauttoi Mirahin pääsyä esiintymään herrasväelle. Gwendolenin laulua säestettyään hän ilmaisi mielipiteensä sanomalla, että ”mielihyvin katson lauluanne”. Herr Klesmer antoi pianotunteja eräälle perijättärelle, ja aikakautta kuvaavasti vanhemmilla ei käynyt mielessäkään, että koomisesti pukeutuvasta taiteilijasta olisi mitään vaaraa. Mutta niin vain tyttö rakastui, piti päänsä, ja vanhemmat joutuivat antamaan periksi. Tuo rakkaustarina on kirjan hupaisin.

Suosittelen Daniel Derondaa kaikille, joita englantilainen 1800-luvun elämä kiinnostaa ja jotka eivät pelästy kirjan sivumäärää.

Daniel Deronda on luettu ainakin blogeissa Kirjakko ruispellossa ja Tuulevin lukublogi.

George Eliot: Daniel Deronda
Suomentanut Alice Martin
WSOY 2019, 928 s. (sis. suomentajan jälkisanat ja selityksiä)
Englanninkielinen alkuteos Daniel Deronda 1876

***********

Helmet-haaste: kohta 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia.