Nobel-museo ja Dramaten

Kävin hiihtolomamatkallani Tukholman Nobel-museossa. Museo on aivan vanhankaupungin keskustassa Suurtorin varrella. Perusnäyttelyn lisäksi siellä oli kaksi vaihtuvaa näyttelyä. Perusnäyttelyssä esitellään palkinnon historiaa ja eri alojen nobelisteja. Katselin muun muassa viime vuoden nobelistien museolle lahjoittamia esineitä. Toisessa vaihtuvassa näyttelyssä oli Bob Dylanin ja Kazuo Ishiguron teosten erikoissidoksia.

Museon varsinainen ponnistus oli näyttely Martin Luther Kingistä. Martin Luther King Jr. sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1964, kaksi vuotta ennen kuin hänet murhattiin. Vietin näyttelyssä pitkän aikaa lukien Kingin elämästä ja toiminnasta ja katsellen videoita. Olin juuri edellisenä iltana nähnyt Spike Leen elokuvan BlacKkKlansman. Samassa aihepiirissä pysyttiin.

Olen kauan halunnut käydä Dramatenissa. Nyt olin Tukholmassa ensimmäistä kertaa näytäntökauden aikana, joten tilaisuus piti käyttää hyväksi. Suurella näyttämöllä meni Ronald Harwoodin näytelmä Pukija (Påklädaren). Olen nähnyt sen elokuvana, jossa pukijana on Ian McKellen ja vanhaa Shakespeare-näyttelijää esittää Anthony Hopkins.

Dramatenissa näytelmä oli ohjattu hyvin perinteisesti tavalla, joka perustuu täysin kahta suurta roolia esittävien näyttelijöiden taitavuuteen ja karismaan. Ja Dramatenissa oli sellaiset: Krister Henriksson ja Sven-Bertil Taube.

Fysiikan nobelistin Donna Stricklandin lahjoitus

Palvelija Helsingin Kaupunginteatterissa

Kari Hotakaisen teksti esittäjänä Martti Suosalo nostaa odotukset korkealle. Ostin liput yli kaksi kuukautta ennen näytöstä ja jo silloin oli vaikea löytää kahta vierekkäistä paikkaa.

Palvelijan kehyskertomuksena on rikosylikomisario Arto Jylhämön seminaari, jossa hän pui ihmisen luonnetta. Miksi toiset ovat palvelijoita ja toiset eivät? Jylhämö lähestyy aihetta esimerkkien kautta. Näytelmän palvelijoita ovat mielenterveyshoitaja, kätilö, parturi-kampaaja-omaishoitaja, suntio, pappikin. Kaikkia esittää Martti Suosalo.

Suosalon näyttelemistä voi vain ihailla. Sama takki päälle vähän eri tavalla, hartiat hieman taaksepäin ja taas lavalla on ulkoisestikin eri tyyppi. Puhetapa täydentää.

Palvelija on hauska, mutta siinä on vakava pohjavirta, samoin kuin Suosalon ja Mika Nuojuan yli kymmenen vuotta esittämässä näytelmässä Kiviä taskussa. Palvelija tekee työnsä ja alistuu, mutta mitä tapahtuu, kun selkäranka lopulta katkeaa? Voisiko sama tapahtua kenelle tahansa, kenelle tahansa katsojista, minullekin? Sitä voi miettiä.

Kari Hotakainen: Palvelija

Ohjaus Martti Suosalo ja Raila Leppäkoski

Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämö

Mielipuolen päiväkirja Ryhmäteatterissa

Ryhmäteatteri esittää Mielipuolen päiväkirjaa Helsinginkadun näyttämöllä. Pääroolissa Arkadi Putkosena on Vesa Vierikko. Kävin katsomassa näytelmän viime keskiviikkona työporukan kanssa.

Ryhmäteatterissa ei kannata odottaa klassista tulkintaa. Mielipuolen päiväkirja kuvaa nykyajan talouselämää, nyky-Suomea, jossa työelämä on muuttunut mielipuoliseksi. Organisaatiokaaviot vaihtuvat toinen toistaan hullumpiin, työt ulkoistetaan, firmat myydään ulkomaille. Laskenta-assistentti Putkonen haikailee työtoverinsa perään, tekee töitä yötä myöten, odottaa ylennystä, jota ei kuulu, kunnes ylennyksen saa – hänen kadonnut tukkansa. Putkosen maailma muuttuu yhä absurdimmaksi ja senhän arvaa, minne hän lopulta joutuu.

En tunne taustalla olevia Gogolin tekstejä Nenä ja Hullun päiväkirja, mutta niihin perehtynyt kollega sanoi, että gogolilainen henki on säilynyt.

Lavalla ovat Vierikon lisäksi Taisto Oksanen, Minna Suuronen ja Robin Svartström. Hyviä näyttelijöitä. Hyvä esitys muuten, mutta videonäyttöä käytettiin liikaa. Se on ihan paikallaan joissakin kohdissa, mutta teatterissa haluaisin katsoa näyttelijöitä elävinä lavalla. Televisiota voin katsoa kotonakin.

Loppuaplodien aikana kuului bravo-huutojakin. Minä olin esimerkki näytelmän kuvaamasta työelämästä. Viimeviikkoiset kymmenen-kaksitoistatuntiset työpäivät olivat väsyttäneet minut niin, että en jaksanut nauttia näytelmästä niin kuin se olisi ansainnut.

Mielipuolen päiväkirja

Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Esa leskinen

Osuvia Sattumia KOMissa

KOM-teatterin kevään näytelmä on Daniil Harmsin Sattumia. Näytelmä on yhtä nopeaa peräkkäisten kohtausten virtaa. Kohtauksilla ei tunnu olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Viittauksia on vaikka minne, varsinkin populaarikulttuuriin, mutta muuallekin. Tunnistin toki Ihmemaa Ozin ja muuta yhtä tuttua, mutta paljon meni varmasti ohi.

Sattumia on komedia, tai ehkä tragikomedia, tai jotakin sinne päin. Yleisö nauroi paljon. Minua ei naurattanut ihan joka kohdassa, missä osa yleisöstä nauroi, ja luulen että ei ollut tarkoituskaan.

Taas kerran ihailin KOMin näyttelijöitä. Tässä olivat mukana Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Arttu Kapulainen, Niko Saarela ja Pekka Valkeejärvi. Jo pelkästään fyysinen suoritus on hurja.

Harmsin Sattumat ovat absurdeja. Minuun absurdius upposi, pidin tästä. En edes yrittänyt ymmärtää, mistä oli kysymys. Ehkä kysymys oli juuri siitä. Näytelmän viimeinen repliikki on

 ”Mitä helvettiä täällä ylipäätään tapahtuu?”

Einsteinin rikos Kaupunginteatterissa

Einsteinin rikos on ranskalaisen Éric-Emmanuel Schmittin yksinäytöksinen näytelmä, jota esitetään Helsingin Kaupunginteatterissa. Kävin katsomassa Einsteinin rikoksen viikonloppuna, ja sekä minä että seuralaiseni pidimme siitä.

Näytelmässä on vain kolme henkilöä. Einstein (Santeri Kinnunen) ja rantapummi Johnson (Pekka Huotari) ovat lavalla melkein koko ajan. FBI-agentti (Joachim Wigelius) käy välillä ahdistelemassa Johnsonia, jolta haluaa raportteja tämän keskusteluista Einsteinin kanssa. FBI haluaa todistaa, että Einstein on amerikkalaisvastainen.

Einsteinin rikos kysyy, oliko Einstein syyllinen Hiroshiman atomipommiin. Yleisemmin kysytään, kuinka pitkälle ihminen on vastuussa tekojensa seurauksista. Einsteinin syyllisyyteen on minusta selkeä vastaus: ei ollut. Jos hän ei olisi kehittänyt tunnettuja fysiikan teorioitaan, niin joku muu olisi. Yleinen kysymys vastuullisuudesta on tietysti vaikeampi.

Muitakin teemoja näytelmässä on. Erityisen ajankohtainen sattuu olemaan Einsteinin ja agentin keskustelu ihmisten arvosta: ovatko jonkun maan kansalaiset arvokkaampia kuin jonkun toisen, ovatko valkoiset arvokkaampia kuin muut?

Esityksessä oli yksi asia, joka häiritsi minua. Näin ennen joulua Kaupunginteatterissa Vanja-enon, jossa Pekka Huotarilla oli pieni rooli. Hänen hahmonsa oli molemmissa näytelmissä samanlainen puhetyyliä ja ulkomuotoa myöten. Sen sijaan Santeri Kinnunen ei muistuttanut Vanja-enoa (isoja rooleja hänellä). Hän jopa näytti aivan Einsteinilta.

Hyvä näytelmä siis. Eikä ole raskas teemoistaan huolimatta. Voin suositella.

Klassinen Vanja-eno Kaupunginteatterissa

Helsingissä esitetään Anton Tšehovin Vanja-enoa sekä Kansallisteatterissa että Kaupunginteatterissa. Kaupunginteatterin Vanja-eno käynnistyy hieman vaisusti, mutta paranee edetessään. Vähän ennen väliaikaa Sonjan ja Jelenan ryypiskelykohtaus on jo upea.

Tšehov kutsui näytelmäänsä komediaksi. Yleisö naurahteleekin silloin tällöin, mutta repliikit eivät ole vitsejä, vaan usein itseivaa, jolloin niissä on kipeä ydin pohjalla. Minä en osaa pitää Vanja-enoa komediana, minusta se on hyvin pessimistinen.

Yksi henkilöistä, tohtori Astrov, on varhainen luonnonsuojelija tai oikeastaan metsien suojelija. Hän istuttaa puita ja on vuosikausia seurannut, miten metsäala pienenee. Tuossa Tšehov oli aikaansa edellä.

Muuten näytelmässä on Tšehovin tyypilliset teemat. Pysähtyneisyys. Elämänpetos. Lopussa ei ole mitään toivoa. Elämä jatkuu yhtä ankean harmaana kuin marraskuinen sää.

Kaupunginteatterin tulkinta on perinteinen. Se ei ole mikään täysosuma, mutta hyvää teatteria kuitenkin. Miinuksena sanoisin, että roolitus ei ole kaikin osin onnistunut. Suosittelen tätä versiota niille Vanja-enosta kiinnostuneille, jotka eivät ole nähneet näytelmää aikaisemmin.

Outo Toveri K teatterissa

Kävin katsomassa venäläisen Edvard Radzinskin uutuusnäytelmän Toveri K Helsingin kaupunginteatterissa. Otto Wille Kuusinen on kiinnostava historiallinen henkilö. Odotin näytelmältä jonkinlaista tulkintaa hänen luovimisestaan Stalinin lähipiirissä. Jos näytelmässä on joku muukin ajatus kuin ”minä en puhu mitään”, niin se hävisi ohjauksen syövereihin.

Näyttelijät on laitettu liikkumaan hitaasti ja kulmikkaasti. Välillä he ottavat teatraalisia asentoja (teatterissahan ollaan, mutta en keksinyt kuvaavampaakaan sanaa). Repliikit huu-de-taan hi-taas-ti. Repliikkien välissä on alleviivaavaa jylisevää musiikkia. Ainoastaan Kuusinen puhuu normaalilla äänenvoimakkuudella, mutta valitettavasti Asko Sarkola on roolissa tavattoman vaisu. Lisäksi hän takelteli välillä repliikeissään. Vappu Nalbantoglu Aino Kuusisena selvisi paremmin, mutta hänet oli ohjattu suorastaan kiljumaan. Näytelmää oli todella raskasta katsoa.

Kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa oli ehkä noin kolmasosa permantopaikoista täytetty. Parvi oli tyhjä. Näyttelijät kutsuttiin aplodeilla kumartamaan yhden kerran. Tätä näytelmää tuskin esitetään kauan.