Arne Dahl: Pahan piirissä

 

Arne Dahlin dekkarisarjasta A-ryhmä olen lukenut kolme kirjaa ja Sam Berger ja Molly Blom -sarjasta yhden. Pahan piirissä aloittaa uuden Nova-sarjan.

Nova-ryhmästä tehdään vakinainen tutkimusryhmä tämän kirjan rikoksen onnistuneen ratkaisun myötä. Ryhmän tutkimusalueeksi tulevat ”epätavalliset rikokset” (lainausmerkit kirjan). Alku on siis vähän samantapainen kuin A-ryhmän.

Pahan piirissä epätavalliset rikokset ovat sarja näyttäviä – ja kuolettavia – räjäytyksiä, joiden takana on ilmeisesti ilmastonsuojelullinen ideologia. Kohteena on teräksen, bensiinin ja muovin tuottajia. Sekä apaattisia kuluttajia. Kaikki ei kuitenkaan ole niin suoraviivaista kuin alkuun vaikuttaa. Poliiseja varoitetaan etukäteen kirjeillä, jotka lähetetään Nova-ryhmän vetäjälle rikoskomisario Eva Nymanille. Kirjeissä on arvoitus, joka viittaa aina seuraavaan räjähdykseen. Poliisit ratkovat niitä kekseliäästi, mutta varoitukset tulevat niin viime tipassa, että kiire on kova.

”Räjähdyksistä lempein on jo sirottanut teräsmiehen keltaiseen mereen. Tätä kirjoitettaessa suurvalehtelija sukeltaa suoraan puiston vihreään hautaan. Ja ennen pitkää helvetinsali täyttyy kauhusta. Se on vasta alkua. Toipuminen on juuri alkamaisillaan, meidän on tutkailtava syyllisiä perikadon raunioiden tuolla puolen. Pitäkää varanne, te homo sapiensin myöhäiset jälkeläiset.”

Nymanin ryhmään kuuluu hänen itsensä lisäksi neljä tutkijaa, joista varsinkin filosofiaa opiskellut Sonja Ryd on poikkeuksellisen taitava kuulustelija. Ryhmän jäsenistä saadaan jonkin verran taustatietoja, joita varmaan täydennetään sarjan tulevissa osissa. Kirjan lopussa on koukku, josta on mahdollista jatkaa.

Pahan piirissä on lopulta aika perinteinen poliisidekkari, mutta ammattimaista työtä kuten Dahlilta voi odottaa.

Arne Dahl: Pahan piirissä
Suomentanut Kari Koski
Into 2024, 396 s.
Ruotsinkielinen alkuteos I cirkelns mitt 2023

***********

Helmet-haaste: kohta 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen.

Pedro Simón: Los ingratos

 

Espanjalaisen Pedro Simónin romaani Los ingratos (Kiittämättömät; ei suomennettu) sai vuonna 2021 arvostetun kirjallisuuspalkinnon Premio Primavera de Novela. Palkinto on arvoltaan 100 000 euroa.

Kirjan ideana on kertoa sukupolvesta, joka muutti maaseudulta kaupunkeihin tai jos ei muuttanut, niin ainakin haaveili muutosta. Ajankohta on 1970-luvun loppupuoli. Siihen osuvat ensimmäiset Francon jälkeiset vapaat vaalit.

Kertojana on alakouluikäinen David. Hänen äitinsä on opettaja, isä on töissä Madridissa autotehtaalla, kaksi isosiskoa on vain vähän Davidia vanhempia. Perhe asuu äidin työn vuoksi pienessä kylässä, jonne he kirjan alussa muuttavat. Isä käy maalla vain viikonloppuisin. Vanhempien tavoitteena on viedä koko perhe Madridiin, kunhan äiti pääsee sinne töihin. He olivat molemmat maalta kotoisin.

Perheeseen palkataan kylästä vähän vanhempi nainen, Emérita. Hän asuu heidän luonaan, tekee kaikki kotityöt ja tärkeänä tehtävänään huolehtii siitä, ettei vilkas David joudu vaaraan, ei esimerkiksi putoa aitaamattomaan kaivoon, joita kylässä on useita. Emérita on lähes kuuro, mutta hän osaa lukea huulilta, jos maltetaan puhua tarpeeksi hitaasti. Joskus on tarpeen käyttää viestilappuja. Eméritasta tulee Davidille tärkeä ihminen. Äiti on hieman etäinen. Kotona hän on mamá ja koulussa la señorita Mercedes ja valitettavasti jälkimmäinen rooli on joskus vallalla myös kotona. Äitikin sanoo, että häneltä David oppii tietoja, mutta kaikki tärkeät asiat opettaa Emérita. Eméritalla ei ole opillista sivistystä, mutta sitäkin enemmän elämän tuomaa viisautta.

David tarkkailee aikuisia. Hän huomaa, miten äiti herättää ihmetystä tavoillaan. Hän pukeutuu farkkuihin, polttaa tupakkaa ja ajaa autoa. Koulussa hän alkaa opettaa tyttöjä ja poikia yhdessä ja nostaa Francon kuvan pois seinältä. Jonkin aikaa Davidin elämää varjostaa vanhempien aviokriisi, joka näkyy siinä, että isä käy yhä harvemmin ja lopulta lähettää vain postikortteja. Lapset eivät uskalla kysyä äidiltä mitään. Kriisi menee onneksi ohi, ja isän viikonloppuvierailut alkavat taas. Isäkin on erilainen kuin Davidin kavereiden isät. Hän leikkii poikansa kanssa.

Davidin lisäksi kirjassa ääneen pääsee Emérita, joka kirjoittaa elämästään salassa pitämäänsä vihkoon. Hänen kauttaan kuva kylästä laajenee ja saa uusia puolia, joihin lapsen katse ei yllä. Kirjoitukset vahvistavat myös sen, miten paljon Emérita rakastaa Davidia.

Los ingratos on hyvää ajankuvaa Espanjasta. Suomalaiseen 70-lukuun (jonka minä siis muistan hyvin) verrattuna kylä tuntui elävän vanhempaa aikaa. Rakenteeltaan kirja on hieman hajanainen, mutta pikkupojan ajatuksiin on päästy hyvin sisään. Tuntui aidolta.

Pedro Simón: Los ingratos
Espasa 2021, 286 s.

***********

Nykyisin lähes jokaisen lukemani kirjan päähenkilö on nuorempi kuin minä. Laitan nyt tämän kirjan Helmet-haasteen kohtaan 3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä.

Sigrid Nunez: Paras ystävä

 

Kun käy kirjastossa tarpeeksi usein, löytää pikalainahyllyltä kirjoja, jotka ovat lukulistalla. Viimeksi löytyi Sigrid Nunezin Paras ystävä, jonka aihe kiinnosti ja josta olen lukenut kehuvia arvioita.

Minäkertojan pitkäaikainen ystävä on kuollut ja hänen vaimonsa – Vaimo Kolmonen – ehdottaa kertojalle, että tämä ottaisi mieheltä jääneen koiran. Nainen suostuu. Hän on eläinrakas ja hänellä on ollut lemmikkejä, lähinnä kissoja. Koiristakin on kokemusta. Ystävän koira on tanskandoggi, joka vie naisen pienessä asunnossa paljon tilaa ja valtaa ensitöikseen sängyn.

”Ajattelin, että se on uupunut surusta. Olen nimittäin varma, että se on tajunnut tilanteen. Se on älykkäämpi kuin muut koirat. Se tietää, että sinä olet lähtenyt lopullisesti. Se tietää, että se ei enää palaa sinun taloosi.”

Nainen ja koira, nimeltään Apollo, surevat yhdessä. Jossain vaiheessa nainen miettii, kumpi heistä on surija ja kumpi lohduttaja.

Naisen ja hänen ystävänsä suhde ei ollut romanttinen. Sen ymmärtäminen oli tuottanut vaikeuksia ystävän vaimoille, varsinkin Vaimo Kakkoselle. Naisen terapeuttikin oli taipuvainen uskomaan, että hän oli rakastanut ystäväänsä. Terapeutti kysyy, puhuuko nainen koiralle. Totta kai puhuu! Minullakin on sen verran kokemusta koirista, että tiedän niille puhumisen olevan luonnollista. Lisäksi nainen lukee ääneen, kun huomaa koiran pitävän siitä.

Nainen oli tutustunut ystäväänsä opiskellessaan kirjallisuutta. Mies oli hänen opettajansa, tunnettu kirjailija. Nyt nainenkin oli kirjailija ja opetti luovaa kirjoittamista. Paras ystävä ei olekaan kirja vain ystävyydestä ja suremisesta, vaan myös kirjoittamisesta ja kirjailijana olemisesta. Naisen pohdiskelua siivittävät runsaat kirjallisuusviittaukset. Osa viittauksista on kirjoihin, joissa kuvataan ihmisen ja koiran suhdetta, muut kirjan muihin teemoihin.

Paras ystävä on todella sympaattinen kirja. Minusta se sopii kaikille kirjaihmisille, vaikka eivät olisikaan koiraihmisiä.

Sigrid Nunez: Paras ystävä
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co 2024, 215 s.
Englanninkielinen alkuteos The Friend 2018

***********

Helmet-haaste: kohta 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira.

James Salter: Kiitävät vuodet

 

Viime vuoden Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Kristiina Rikmanin ja Aleksi Milonoffin keskustelun Keltaisen kirjaston kääntämisestä. Kun heiltä pyydettiin kirjasuositusta, Rikman valitsi James Salterin Kiitävät vuodet. En ollut kuullut kirjasta, enkä tiennyt kirjailijaa edes nimeltä. Salterilta on suomennettu toinenkin teos, Leikkiä ja ajanvietettä.

Kiitävät vuodet on avioliittoromaani. Sen alussa Nedra ja Viri ovat jo vakiintunut aviopari. Heillä on 7- ja 5-vuotiaat tyttäret. Virillä on oma arkkitehtitoimisto, Nedra on kotona. He asuvat Hudson-joen rannalla maaseutumaisessa ympäristössä lyhyen ajomatkan päässä New Yorkin keskustasta. Heillä on ystäviä, vilkasta seuraelämää. Kaikki näyttää olevan hyvin.

”Hän [Nedra] on kahdenkymmenenkahdeksan. Hän ei ole vielä luopunut unelmistaan, ne kaunistavat häntä; hän on itsevarma, hillitty, hän on pitkäkaulaisten luontokappaleiden, märehtijäin, hylättyjen pyhimysten sukua. Hän on varovainen, vaikea lähestyttävä. Hänen elämänsä on salattua.”

Nedralla on pitkäaikainen suhde perheystävän kanssa. Viri kokee lyhytaikaisen hullaantumisen työtoveriinsa. Puolisot alkavat etääntyä toisistaan. Riitelyä tai vastaavaa ei ole, avioliitto vain väljähtyy. Nedra kaipaa vapautta. Tulee ero.

Vaikka kirjassa viedään Nedran ja Virin elämät loppuun asti, sen pääasiallinen ympäristö on 1960-luvun hyvin toimeentulevien sivistyneiden ihmisten New York. Siinä keskustellaan kirjoista ja teatterista ja kuunnellaan musiikkia (Sibeliuskin mainitaan). Euroopasta haaveillaan ja sinne myös matkustetaan.

Ymmärrän hyvin, miksi juuri suomentaja nosti Kiitävät vuodet esille. Sen aihe on tavanomainen, toki taitavasti käsitelty, mutta kirjan vahvuus on kieli. Lyhyet, toteavat lauseet ja rytmi, ennen kaikkea rytmi. Lukeminen on nautinto.

Kirjasta löytyi keskustelu, joka olisi voitu kirjoittaa tänään. Lainaan sitä lopuksi. Tämän sanoo Nedran ja Virin englantilainen tuttava:

”Ei maa jonka historia ja maa-alue ovat Amerikan luokkaa voi kadota, mutta pimetä se voi. Ja näyttää siltä että siihen ollaan menossa. Tarkoitan hirvittävän sokeita intohimoja, maltillisuuden puutetta – ne ovat kuin kuume. Enemmänkin.”

James Salter: Kiitävät vuodet
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammen Keltainen kirjasto 1991, 348 s.
Englanninkielinen alkuteos Light Years 1975

***********

Helmet-haaste: kohta 19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla.

François-René de Chateaubriand: René

 

François-René de Chateaubriandin René löytyi sattumalta kirjastosta. Tiesin Chateaubriandin ennestään (muustakin kuin pihvistä), mutta hänen kirjalliseen tuotantoonsa en ollut tutustunut. Kirjassa on suomentaja Antti Nylénin ansiokas esipuhe ja selityksiä, jotka olivat hyödyllisiä tässä yli kaksisataa vuotta vanhassa teoksessa.

Chateaubriand kertoo liiallisen haaveilun ja yksinolon seurauksista. Lainaan esipuhetta:

”Renéssä hän kuvaa ”tunteiden häilyvyyttä” ja synkkämielisyyden syntiä tarkasti ja tuskaisen innoittuneesti – vain tuomitakseen sen jyrkästi lopussa.”

René on päätynyt Amerikkaan. Siellä hän kertoo elämäntarinansa ottoisälleen natchez-intiaani Chactasille ja lähetyspappi Souëlille, jotka halusivat tietää, miksi hän oli jättänyt Euroopan. René oli hyvästä suvusta. Hänen äitinsä oli kuollut synnytykseen. Ainoa ihminen, johon hänellä oli lämpimät välit, oli isosisko Amélie. Kun isä kuoli, René harkitsi luostaria, mutta valitsikin matkustelun. Lontoo, Rooma, Kaledonia... Matkoilta René ei kokenut oppineensa mitään. Palattuaan Ranskaan hän tunsi itsensä yksinäiseksi ihmisten keskellä.

”Ryhdyin tutkiskelemaan sydäntäni, miettimään, mitä oikeastaan tahdoin. Sitä en tiennyt, mutta äkkiä sain päähäni, että metsissä olisi minun kotini.”

Yksinäinen piilopaikka luonnon keskellä ei tuottanut onnea, vaan lisää elämän tuskaa. René päätti tehdä itsemurhan, mutta siitä hänet pelasti sisko Amélie. Amélie tunsi oikeaa, todellista tuskaa, jonka syyn ymmärrettyään René itse kärsi ensimmäistä kertaa.

”Voih, ystäväni, silloin sain tuta, millaista oli vuodattaa kyyneliä sellaisen kärsimyksen vuoksi, joka oli tyystin muuta kuin kuvitteellinen!”

Amélien mentyä luostariin René päätti matkustaa Amerikkaan.

René on hieman pateettiselta tuntuva kertomus nuoresta synkistelevästä miehestä, joka etsii paikkaansa maailmassa. Chateaubriandia pidetään yhtenä ensimmäisistä romantiikan edustajista ranskalaisessa kirjallisuudessa, joten olihan häneen hyvä tutustua.

François-René de Chateaubriand: René
Suomentanut Antti Nylén
Faros 2018, 2. painos, 84 s.; 1. painos 2006
Ranskankielinen alkuteos René 1802 (osana teosta Le Génie du christianisme)

***********

Antti Nylén sai Maurice de Coppet -käännöspalkinnon vuonna 2013 Charles Baudelairen Pahan kukkien suomennoksesta. Sijoitan Renén Helmet-haasteen kohtaan 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon.

Markku Soikkeli: 50 rakkauselokuvan klassikkoa

 

Minusta on mukava lukea kirjoja, joissa arvioidaan tai esitellään elokuvia. Omassa hyllyssäni on muun muassa Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat ja Steven Jay Schneiderin 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään (sitä en toki ole lukenut kokonaan). Kun huomasin, että Markku Soikkelilta ilmestyy kirja rakkauselokuvan klassikoista, varasin sen heti kirjastosta.

Kirjan 50 elokuvasta olen nähnyt 33. Joukossa on itsestäänselvyyksiä kuten Casablanca, Tuulen viemää ja Titanic, mutta muutamia elokuvia, joista en ollut kuullutkaan. Se on tietysti oman elokuvasivistykseni puutetta. Nyt tiedän, että kannattaisi katsoa vaikka David Leanin Lyhyt onni (Brief Encounter) tai William Dieterlen Unelma Jennystä (Portrait of Jennie).

Asiantuntevan kirjoittajan näkemys elokuvista avaa niitä tavalla, jota satunnainen elokuvien katsoja ei tule ajatelleeksi. Johdannossa Soikkeli sanoo suurimman osan kirjan tulkinnoista perustuvan tuoreeseen elokuvatutkimukseen. Lähdeluettelo on mukana. Liian teoreettinen kirja ei kuitenkaan ole, vaan oikein sujuvaa luettavaa.

Kutakin elokuvaa käsitellään noin kahden ja puolen sivun verran. Lyhyeen tekstiin on saatu mahtumaan elokuvan analyysi usein jotakin tiettyä näkökulmaa painottaen, elokuvan taustoitusta ja usein myös vertailua ohjaajan muihin elokuviin.

Näytteeksi tekstiä Ang Leen Brokeback Mountainista:

”Kun sitten kaksi cowboyta tekee erämaahan yhteisen pesäpaikan, he ottavat kohtalon omiin käsiinsä – siinä myyttisessä vapauden valtakunnassa, jota cowboy-tarinat ovat vaalineet. Tunneside, joka meillä katsojilla syntyy luonnonkauniiseen maisemaan, kytketään päähenkilöiden suhteeseen. Heidän eronsa etenee sitä mukaa, kun katsojat menettävät maiseman, joka lopulta kutistuu pelkäksi postikorttikuvaksi asuntovaunun kaapissa.”

Soikkeli perustelee johdannossa kirjaan tekemiään valintoja. Perusteluista huolimatta olisin kaivannut mukaan edes yhtä suomalaista elokuvaa ja mieluiten Aki Kaurismäeltä. Mies vailla menneisyyttä olisi sopinut tähän kokoelmaan hyvin.

Markku Soikkeli: 50 rakkauselokuvan klassikkoa
Oppian 2025, 182 s.

***********

Helmet-haaste: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2025.

Ishmael Beah: Leikin loppu

 

Ishmael Beah on sierraleonelainen entinen lapsisotilas. Leikin loppu on hänen muistelmakirjansa. Kirjaan on liitetty lyhyt Sierra Leonen historia, jossa on tietoa muun muassa 1990-luvun vallankaappauksista ja taisteluista eli ajalta, jolloin Ishmael Beah yritti pysyä hengissä.

Kapinalliset hyökkäsivät Ishmaelin kotikylään ja sekasorrossa hän kadotti perheensä. Hän kulki kuukausien ajan yksin tai yhdessä muiden sukulaisiaan etsivien poikien kanssa. He söivät, mitä löysivät tai joskus varastivat. Kylissä heihin suhtauduttiin epäluuloisesti. Ihmisten välinen luottamus oli kadonnut. Kun Ishmael ja hänen seurassaan olleet pojat törmäsivät armeijan sotilaisiin, heidät pakotettiin mukaan sotimaan. Pojat olivat 13–15-vuotiaita. Heille annettiin aseet ja huumeita, jotta he taistelisivat rohkeasti.

”Ajatus kuolemasta ei edes käväissyt mielessäni, ja tappaminen oli yhtä helppoa kuin veden juominen. Omatuntoni näytti kadonneen samalla, kun päässäni oli naksahtanut tappaessani ensimmäisen kerran.”

Leikin loppu on hyvin raaka ja verinen. Kapinalliset tappavat valtaamiensa kylien asukkaat. Sotilaat eivät paljon eroa heistä. Siviiliuhreista ei välitetä. Tällaista lukiessa näkee, miten hirveitä ihmiset voivat olla toisilleen, mutta on mahdotonta ymmärtää, miksi. Ja kuitenkin maailmassa soditaan koko ajan ja tuntuu, että sotiminen vain lisääntyy.

Sitäkin on vaikea ymmärtää, miten joku voi selvitä normaalielämään tuollaisten kokemusten jälkeen. Ishmael pääsi Unicefin ohjelmaan, jossa lapsisotilaita kuntoutettiin yhteiskuntakelpoisiksi. Alku oli hankalaa, mutta Ishmael onnistui. Hänet lähetettiin jopa Sierra Leonen edustajaksi New Yorkiin YK:n lasten parlamenttiin. Siellä hän tutustui Laura Simmsiin, jota hän kutsuu äidikseen ja jonka luo hän muutti myöhemmin, kun levottomuudet Sierra Leonessa taas pahenivat.

Ishmael Beah: Leikin loppu
Suomentanut Pauliina Klemola
Like 2007, 331 s.
Englanninkielinen alkuteos A Long Way Gone: Memoirs of a Boy Soldier 2007

***********

Sijoitan Leikin lopun Helmet-haasteessa kohtaan 36. Kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa. Kuntoutuskeskus, jossa entisiä lapsisotilaita opetettiin, oli tyypiltään sisäoppilaitos.

Maailmanvalloitus: Sierra Leone

#luemaailmavuodessa: helmikuu – keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Maisku Myllymäki: Valvoja

 

Ahkerana taidenäyttelyissä kävijänä olin ajatellut, että Maisku Myllymäen Valvoja olisi minulle sopiva kirja. Viime käynnilläni kirjastossa se olikin tarjolla pikalainahyllyllä.

Maia on valvojana taidemuseossa. On Kuvanveistäjät ihmisen äärellä -näyttelyn viimeinen päivä. Vierailijoita tarkkaillessaan Maia käy läpi suhdettaan Peteriin. Se on kestänyt kahdeksan kuukautta eli saman ajan kuin näyttely. Muistelujen edetessä käy ilmi, että Maia on hyvin epäluotettava kertoja. En kirjoita Valvojan tuosta osasta enempää, jotta en pilaisi lukukokemusta kirjaan mahdollisesti myöhemmin tutustuvalta.

Maia on valvoja myös siinä mielessä, että hän ei saa nukutuksi öisin.

”Makasin sängylläni ja katselin asuntoni kattoa, jonka jokainen yksityiskohta oli minulle raastavan tuttu. Kalkkirappaus, valkoinen halkeillut maali, katonrajassa sinertäväkuvioinen tapettinauha, jonka värit ja kuviot katoavat keskiyöllä mutta palaavat aina aamuisin. Vaikka olin hyvin väsynyt, taito nukahtaa häipyi samalla hetkellä, kun suljin silmäni. Tunsin, miten aivoni laukkasivat, pikkuiset kovat kaviot.”

Näyttelyn viimeisenä päivänä on ruuhkaa. Ikään kuin aikaisempina kuukausina ei olisi ollut aikaa. Maian huomiot näyttelyvieraista ovat teräviä univajeesta huolimatta.

”Vain hyvin harva museokävijä kulkee näissä saleissa niin, ettei ota lainkaan kuvia. Jatkuvasti yleistyvä tapa käydä taidenäyttelyissä: kuljetaan ripeästi teokselta toiselle, räpsitään kuvia ja poistutaan. On vaikea sanoa, liikuttaako ihminen puhelinta vai puhelin ihmistä.”

Puhelimet ja some ovat muuttaneet ihmisten käytöstä. Saatetaan tulla katsomaan vain näyttelyn kuuluisinta teosta, jonka kanssa otetaan selfie ja julkaistaan somessa. Teoksia katsotaan kuin niiden tarkoitus olisi olla taustana omalle itselle. Vain muutama ihminen kiertää näyttelyn patsaat ympäri, jotta näkisi ne kokonaan. Viimeisenä näyttelypäivänä Maia tarkkailee harvinaista nuorta miestä, joka jää tunneiksi katselemaan faunia esittävää veistosta ikään kuin olisi rakastunut. Somella on osansa myös Maian elämässä: sitä kautta voi seurata muita ja varsinkin Peteriä.

Valvojassa on kuvataiteesta pitävälle mukavasti viittauksia taiteilijoihin ja heidän teoksiinsa. Siinä pohditaan myös taiteen merkitystä. Kiinnostaako pelkkä teos enää, vai onko taiteilija kiinnostavampi?

Valvoja yhdistää taidemaailman, unenpuutteen seuraukset ja Maian romanssin taitavaan juonikuvioon, joka kiihtyy loppua kohti. Kirjan suljettuani jäin juuri sopivan ihmetyksen valtaan.

Maisku Myllymäki: Valvoja
WSOY 2024, 302 s.

***********

Helmet haasteessa Valvojalle on oma kohta: 4. Kirjassa valvotaan yöllä.