Kuukauden nobelisti Thomas Mann: Buddenbrookit

Thomas Mannin Buddenbrookien alaotsake on Erään suvun rappio.  Se kertoo, mistä kirjassa on kysymys: mahtava Buddenbrookien kauppiassuku häviää. Piirsin oheisen sukutaulun hahmottamaan teoksen henkilöitä.

Lyypekkiläisten Buddenbrookien viljatukkuliike oli perustettu vuonna 1768. Kirja alkaa vuodesta 1835, jolloin sukutaulun Johann ja Antoinette olivat vanhuksia ja liikkeen johdossa oli heidän poikansa Johann. Vanhempi poika Gotthold Johannin ensimmäisestä avioliitosta oli syrjäytetty, koska hän meni naimisiin naisen kanssa, jota suku ei hyväksynyt. Nuorempi Johann Buddenbrook kuoli yllättäen niin aikaisin, että hänen poikansa Thomas joutui ottamaan vastuun liikkeestä varsin nuorella iällä. Thomaksen sukupolvi onkin kirjassa läsnä koko ajan, lapsuudesta Thomaksen kuolemaan saakka.

Thomas Buddenbrook oli senaattori ja konsuli, samoin kuin Thomas Mannin isä. Henkilöt eivät ole suoraan Mannin suvusta, mutta sieltä kirjailija on ottanut vaikutteita. Thomasta pidetään kai yleensä Buddenbrookien keskushenkilönä, mutta minulle on läheisin hänen sisarensa Antonie, jota kutsutaan Tonyksi. Kirjan kolmannen osan, joka kertoo Tonyn nuoruuden rakkaudesta, Mann on omistanut sisarelleen Julialle.

Mann luo kirjassa 1800-luvun porvariston kuvan. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti tapoja, sisustuksia, vaatteita, jopa miesten partojen leikkauksia. Tuo voi kuulostaa tylsältä, mutta ei ole. Kauppiassuvun käyttäytymissäännöt ovat ankaria. Naiset, eli lähinnä Tony, ovat kuin kauppatavaraa. Rakastetunkin tyttären tehtävänä on solmia kauppahuonetta hyödyttävä avioliitto. Miten lukija sääliikään Tonya, joka menee naimisiin inhoamansa miehen kanssa ja kysyy vihkimisen jälkeen isältään: ”Oletko sinä tyytyväinen minuun?”

Miksi Buddenbrookien suku sitten joutuu rappiolle? Rappiokin on suhteellinen käsite. Thomas Buddenbrookin aikana kauppahuone oli vielä voimissaan, mutta ei niin mahtavana kuin aiemmin. Minulle tuli mieleen Tolstoin Sodassa ja rauhassa esittämä ajatus, että aika vain ajoi ohi. Muut, uudet ja yritteliäämmät kauppiaat menestyivät paremmin. Thomas Buddenbrook oli velvollisuudentuntoinen, mutta hänen sydämensä ei ollut samalla tavalla mukana liiketoiminnassa kuin edeltäjillä. Viimeinen Buddenbrook, Hanno, halusikin jo jotain aivan muuta eli musiikkia.

Luin nyt Buddenbrookit toiseen kertaan. Jo ensimmäisestä kerrasta mieleeni oli jäänyt, miten Mann käyttää sukuun syntyviä tyttöjä häviön symboleina. Suvusta pois suljettu Gotthold saa vain tyttäriä, Thomaksen ja Tonyn veljen Christianin avioton lapsi on tyttö – ja jopa Tonyn pian synnytyksen jälkeen kuollut vauva oli tyttö. Kun Hanno epäonnistuu lausuessaan isälleen runoa kauppahuoneen satavuotispäivänä, hän saa haukut:

”No tämä nyt ei ole mikään nautinto”, sanoi senaattori kiivaasti ja kärttyisästi ja nousi. ”Mitä sinä itket? Sitä tässä olisi syytä itkeä että sinusta ei ole edes tällaisena päivänä tuottamaan minulle minkäänlaista iloa. Pieni tyttökö sinä olet vai mikä? Mitä sinusta tulee jos jatkat tuohon tapaan?”

Thomas Mann sai Nobel-palkintonsa nimenomaan Buddenbrookeista. Buddenbrookit on harvinainen kirja: sillä on oma museo, Buddenbrookhaus Lyypekissä. Museo on Mannin perheen vanhassa talossa. Kävin siellä elokuisella matkallani.

Pohjakerroksen näyttely esittelee Mannin sukua. Ensimmäisessä kerroksessa on vaihtuva näyttely, jonka aiheena oli tällä kertaa Heinrich Mann. Toinen kerros keskittyy kirjaan, sen syntyyn ja vastaanottoon jne. Siellä on myös museon paras osa eli kaksi huonetta, jotka on sisustettu kirjan mukaisesti. Näytteillä on esimerkiksi nukketeatteri, jollaisen Hanno sai joululahjaksi. Ikkunasta näkyy sama kirkko, jota Mann on katsellut ja tunnelmaa lisää nauhalta kuuluva kavioiden kopse.

Museossa ei saanut ottaa kuvia, joten liitän loppuun kuvan vanhoista makasiineista, jotka ovat varmaankin samanlaisia kuin Buddenbrookien (tai Mannien) viljavarastot.

Thomas Mann: Buddenbrookit

Suomentanut Ilona Nykyri

WSOY 2010, 644 s (aikaisempi suomennos ilmestynyt 1925)

Saksankielinen alkuteos Buddenbrooks – Verfall einer Familie, 1901