Jääkenttä oli sijoitettu kirjaston
jännityshyllyyn. Kirjat, joissa tapahtuu murha, eivät ole aina varsinaisia
rikosromaaneja. Minusta Jääkenttä kuuluu noihin kirjoihin.
Kertojia on kolme. Chileläinen kirjailija
Remo Moran on päätynyt Barcelonan lähelle pikkukaupunkiin yrittäjäksi, jona hän
menestyy paremmin kuin kirjailijana. Hänen entinen tuttavansa Gaspar Heredia
eli Gasparín ilmestyy samoille seuduille käytännössä tyhjätaskuna ja Remo antaa
hänelle töitä omistamansa leirintäalueen yövartijana. Kolmas kertoja on
kaupungin sosiaalitoimen johtaja Enric Rosquelles, jolla on suuret luulot
omista kyvyistään, mutta jota kaikki inhoavat. Tarina alkaa tavallaan siitä,
kun Rosquelles rakastuu paikkakunnan kaunottareen Nuriaan, joka on
taitoluistelija ja pyrkii olympiajoukkueeseen.
Miehet vuorottelevat kertojina, ja koko
ajan on selvillä, että tulee tapahtumaan murha. Tarinassa on paljon muutakin, kuten
syrjäytyneitä ihmisiä ja elämän sattumanvaraisuutta, eikä murha ole loppujen
lopuksi kaikkein tärkein asia. Tärkeämpi on jääkenttä, jonka Rosquelles
rakennuttaa salaa vanhaan hylättyyn palatsiin, jotta Nuria voi harjoitella. Katalonian
rannikon kuumuudessa jää ja lumi mainitaan monta kertaa, ja kukin lukija voi varmasti
keksiä niille omia merkityksiä. Minusta Jääkentässä on pitkälti kysymys
kommunikoinnin vaikeudesta. Rosquelles ei saa sanotuksi Nurialle, että rakastaa
tätä, vaan rakentaa sen sijaan jääkentän. Muutkaan ihmiset eivät puhu kunnolla
toisilleen. Vaikka Remo ja Gasparín ovat vanhoja tuttuja, he eivät koskaan
keskustele. Remon sanoin: ”Mutta halauksen jälkeen jääkuori ilmestyi
kasvoilleni, enkä kyennyt yhteenkään ystävälliseen eleeseen.”
Jos etsii perinteistä dekkaria, niin tätä
kirjaa ei kannata valita. Mutta jos haluaa lukea pohdiskelevan kirjan, jossa on
mukana rikosjuoni, niin silloin Jääkenttä sopii.
Roberto Bolaño: Jääkenttä
Sammakko 2012, 173 s
Suomentanut Einari Aaltonen
Espanjankielinen alkuteos La
pista de hielo 1993
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.