Jyrki Heino: Kelmit

Olen lukenut Jyrki Heinon ensimmäisen historiallisen dekkarin Kellari. Seuraava, nimeltään Kello, jäi väliin, mutta nyt luin viime vuonna ilmestyneen Kelmit. Näissä rikoksia selvittelee luutnantti Carl Wennehielm ystävänsä kaupunginviskaali Appengrenin apuna. Sarjan kakkososassa on tapahtunut muutoksia Wennehielmin yksityiselämässä. Hänellä on nyt pieni tytär, joka tässä kirjassa opettelee kävelemään. Rikosjuoni on aivan itsenäinen, eikä edellytä aikaisempien kirjojen lukemista. Vuosi on 1800 ja tapahtumapaikka Turku.

Kirjan nimen mukaisesti henkilögalleriassa on kaikenlaisia petkuttajia. On esimerkiksi mukavasta elämästä pitävä nainen, joka elättää itsensä huijaamalla korttipelissä, sekä mystikko, joka väittää pääsevänsä yhteyteen kuolleiden kanssa, maksua vastaan tietenkin. Kuolemantapauksia sattuu lopulta varsin monta. Ensimmäiset ovat vain ”epäilyttäviä”, niistä ei alkuun tiedetä, ovatko tapaturmia vai murhia. Lopuksi on hurjempaa.

Heinon kirjoissa on parasta tunnelma, joka vie vanhaan Turkuun ja tässä kirjassa myös Tukholmaan. Tunnelman luomiseen vaikuttaa todentuntuisen ajankuvan lisäksi erityisesti kieli, joka on mukavan vanhahtavaa, ja tapahtumien hidas rytmi. Tässä ollaan kaukana nykytrillereiden vauhdista, vaikka aivan lopussa hieman kiihdytetäänkin.

Tapa, jolla syyllinen pyrki tavoitteeseensa, tuntui minusta ensin liian mielikuvitukselliselta, kun se viimein selvisi. Jo aiemmin jotkut samaan suuntaan johdattelevat kohdat olivat lukiessa hieman tökkineet. Sitten tajusin, että nykyisin tapahtuu oikeasti vähintään yhtä epäuskottavia asioita. Kirjan teeman kiteyttää minusta seuraava lainaus:

”Jos ei epäile omia uskomuksiaan, niin on helposti muiden harhaanjohdettavissa. Erityisesti, jos petkuttajat ymmärtävät tarjota viekkaita valheita, jotka nivoutuvat yhteen uhrin omien harhakuvien kanssa.”

Jyrki Heino: Kelmit

S & S 2016, 272 s.

***********

Helmet-haasteessa Kelmit sopii kohtaan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.