Kristina Ohlsson: Mion blues

Mion blues on suoraa jatkoa kirjaan Lotus blues, josta kirjoitin muutama viikko sitten. Mion bluesia ei kannata lukea, jos ei ole lukenut Lotus bluesia. Kirjan alussa on muutaman sivun yhteenveto Lotus bluesista, mutta jäähän se tietysti vajaaksi. Tosin Lotus bluesissa oli yksi kohta, joka mielestäni paljasti oleellisen asian koko tarinan lopusta. Sitä ei ole sanottu yhteenvedossa.

Lotus bluesissa asianajaja Martin Benner selvitti, oliko sarjamurhaajaksi väitetty Sara tehnyt murhat, joista häntä syytettiin. Sara oli tehnyt itsemurhan ennen kuin joutui oikeuteen. Saran osalta juttu tuli kutakuinkin selväksi, mutta tutkimusten aikana Benner yritettiin lavastaa syylliseksi muutamaan uuteen murhaan. Lisäksi Saran kadonnut pikkupoika Mio pysyi edelleen kadoksissa.

Mion bluesissa Benner etsii Mioa ja pyrkii selvittämään, kuka vihaa häntä niin, että lavastaa häntä syylliseksi murhiin ja uhkaa samalla hänen läheistensä henkeä.

Mion bluesissa on samat heikkoudet kuin Lotus bluesissa. Juonessa on yllätyksiä, kuten dekkarissa kuuluukin olla, mutta ne eivät kaikki olleet uskottavia. Esimerkiksi Bennerin vihollinen tuntuu olevan kaikkialla ja kaikkivoipa kunnes kukistuu yllättävän helposti. Vaikka Benner on pulassa, hän ei herätä sympatioita. Ohlsson on aivan ilmeisen tietoisesti luonut Benneristä niin ristiriitaisen hahmon, että kaikki eivät hänestä pidä. Kirjan viimeisissä lauseissa Benneriltä kysytään, pystyisikö hän kaiken kokemansa jälkeen muuttumaan, ja hän vastaa: ”Enpä oikeastaan usko. En itse asiassa ollenkaan.”

Kirjan plussaksi on sanottava, että siinä ei kuvailla raakuuksia. Ohlsson on niin ammattitaitoinen dekkaristi, että jonkinlainen jännitys pysyy yllä koko ajan. Minäkin luin kirjan nopeasti saadakseni vahvistuksen epäilylleni pääpahiksesta.

Kristina Ohlsson: Mion blues

Suomentanut Pekka Marjamäki

WSOY 2016, 363 s.

Ruotsinkielinen alkuperäisteos Mios blues 2015