Pitkän päivän ilta on luultavasti Kazuo Ishiguron tunnetuin kirja. Minäkin tiesin etukäteen sen idean hovimestarista, joka elää elämänsä isäntänsä kautta. Näin vuosia sitten kirjan pohjalta tehdyn James Ivoryn elokuvan. Lukiessani hovimestari Stevens näytti Anthony Hopkinsilta ja taloudenhoitaja neiti Kenton Emma Thompsonilta.
Kirjassa hovimestari Stevens lähtee nykyisen isäntänsä kehotuksesta muutaman päivän lomalle. Hän lähtee tapaamaan neiti Kentonia, jota ei ole nähnyt pariinkymmeneen vuoteen. Ajellessaan (isäntänsä autolla) pitkin Englannin maaseutua hän muistelee elämäänsä, varsinkin 20- ja 30-lukuja. Tuolloin hän ja neiti Kenton olivat lordi Darlingtonin palveluksessa. Lordista tuli sittemmin epäsuosittu ja tuomittu julkisuuden henkilö ulkopoliittisten harharetkiensä vuoksi.
Stevensin kaltainen ihminen, joka alistuu toisen ihmisen palvelijaksi, on vaarallinen. "Tässä työnantajassa ruumiillistuu kaikki se, mitä minä pidän jalona ja ihailtavana. Niinpä omistaudun hänen palvelemiselleen." Toisaalta Stevens on säälittävä. Hänen tavoitteenaan on ollut olla "suuri hovimestari". Suuren hovimestarin tunnusmerkki on hänen mielestään arvokkuus - ja arvokkuuden hän määrittelee omalla tavallaan. Lopuksi hän joutuu kuitenkin toteamaan: "Minä en voi edes sanoa, että olisin tehnyt itse omat virheeni. Ja minun onkin pakko kysyä itseltäni: mitä arvokasta siinä muka on?"
Pitkän päivän ilta herättää voimakkaita tunteita. Stevens uhraa elämänsä toisen ihmisen palvelemiseen. Hän heittää pois mahdollisuuden toisenlaiseen elämään ja onneen torjuessaan neiti Kentonin. Pikku hiljaa lukija alkaa tulla epätoivoiseksi. Eikö mies todellakaan ymmärrä, mitä tekee?
Kirjan tyyli on loistava. Stevensin kertomus elämänsä käännekohdista on kuivakka ja asiallinen. Lainaan malliksi tyylistä hänen ylpeän muistonsa hopeista. Hopeiden kiillotuksen taso oli hänen mielestään hovimestarin ammattitaidon mittari.
Pitkän päivän illasta löytyy monta blogikirjoitusta, esimerkiksi Katjan ja Zephyrin.Ilokseni voin muistaa useitakin kertoja, jolloin Darlington Hallin hopeat herättivät havainnoitsijoissa positiivista huomiota. Muistan esimerkiksi, kuinka lady Astor totesi - eikä täysin ilman katkeruutta - että meidän hopeamme "olivat kenties vertaansa vailla". Muistan myös, kuinka näin herra George Bernardin, kuuluisan näytelmäkirjailijan, tutkivan eräänä iltana päivällispöydässä edessään olevaa jälkiruokalusikkaa, nostavan sen ylös valoa vasten ja vertaavan sen pintaa viereiseen tarjoiluvatiin unohtaen täysin ympärillä olevan pöytäseurueen läsnäolon.
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Suomentanut Helene Bützow
Tammi 1990. 283 s.
Ihastuin Ishiguroon Ole luonani aina - kirjan jälkeen ja tämän haluan ehdottomasti lukea myös. Todella mukavasti kirjoitatkin, ja innostat yhä enemmän.
VastaaPoistaJa on mainittava että upea kuvakin!
Luin äsken Ishiguron Me orvot ja pidin siitä niin, että päätin lukea häneltä muutakin.
VastaaPoistaKiitos kauniista kuvan kommentista!
Täytyypäs käydä kurkistamassa tuo Me orvot -postaus, sillä kirja on oma Ishiguro-suosikkini. Olen lukenut kirjailijalta kaiken käännetyn uusinta lukuunottamatta. Sekin on listallani.
VastaaPoistaPidin tästä kirjasta kovasti, kun sen luin. Oli mukava muistutella tarinaa mieleen kirjoituksesi parissa.
Tämä on toistaiseksi ainoa lukemani Ishiguron kirja, mutta jo tämän perusteella julistaudun kirjailijan faniksi. Koetin kirjamessuilla etsiä hänen muita kirjojaan, mutta ainakin lauantaina antikvariaattien osastolla oli Ishiguron osalta tyhjää. Aion ennen vuodenvaihdetta lukea joko Me orvot tai Ole luonani aina.
VastaaPoistaKatja, taisin ehtiä kirjamessuille ennen sinua! Ostin sieltä kaksi Ishiguron kirjaa.
VastaaPoistaOnko kirjoittaja Japanista vai Englannista, uteliaana kysyn?
VastaaPoistaOlipas veikeä sattuma, että juuri kun sain postattua oman kirjoitukseni Pitkän päivän illasta ja vilkaisin blogilistaan, niin siellä näkyikin toinen yhtä tuore teksti!
VastaaPoistaStevenssin kuiva tyyli kertoa asioista ja muutenkin tunteettomanoloisesti käyttäytyminen tilanteessa kuin tilanteessa on mielestäni kiehtovaa. Kuitenkin, häneltähän usein muut kyselivät onko hän kunnossa tms. vaikka hän ei itse tunnistanut tai tunnustanut omia tuntemuksiaan. Erittäin kiehtova henkilöhahmo!
Jokke, Ishiguro on syntynyt Japanissa, mutta hänen vanhempansa muuttivat Englantiin, kun hän oli vasta kuusivuotias.
VastaaPoistaRaisa, menenpä heti lukemaan postauksesi.
Minä odotan kovasti tämän lukemista. Olen aika varma, että tulen pitämään kirjasta, ja arviosi vain vahvisti tuota tunnetta. Lusikka-asetelmasi on hauska kuvaidea!
VastaaPoistaKaroliina, varmaankin tulet pitämään kirjasta, useimmat ovat. Kiitos kauniista kommentista!
VastaaPoista