keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Ingrid Noll: Ehrenwort





Ingrid Noll (s. 1935) kirjoittaa omanlaisiaan rikosromaaneja. Hän julkaisi ensimmäisen kirjansa Der Hahn ist tot (Kukko on kuollut, WSOY) vasta vuonna 1991. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt kirja vuoden tai kahden välein. Ehrenwort (Kunniasana) on viimeisin, vuodelta 2010. Tietääkseni Nollin kirjoista on tuon ensimmäisen lisäksi suomennettu vain kaksi muuta, Die Häupter meiner Lieben (Rakkaat vainajat) ja Die Apothekarin (Apteekkari). Se on sääli, sillä kirjat ovat hyviä. Olen lukenut edellä mainittujen lisäksi myös kirjat Kalt ist der Abendhauch, Röslein rot ja Selige Witwen.

Ehrenwort on tyypillinen Nollin kirja. Hänen ihmisissään on aina ”toinen puoli”. Kenestä tahansa tavallisesta ihmisestä voi tulla rikollinen, jopa murhaaja. Ja ilman sen suurempia omantunnonvaivoja jälkikäteen. Tässä kirjassa isoisä Willy kaatuu, lonkka murtuu ja lääkäreiden mielestä hän kuolee parin viikon sisällä. Miniä ja varsinkin pojanpoika Max haluavat isoisän kotiinsa loppuajaksi. Maxin ja kotipalvelun hoitajien hyvän hoivan vuoksi isoisä alkaakin toipua.

Siitä alkavat ongelmat. Willyn poika ja lopulta myös miniä haluavat päästä hänestä eroon. Murhayritykset johtavat mustan huumorin sävyttämiin tapahtumiin, jotka toivat mieleeni hervottoman hauskan englantilaisen elokuvan Naisentappajat. Toisena juonena kulkee kiltin ja vähän nössön Maxin joutuminen paikallisen kovanaaman armoille. Sama kovis on yhden hoitajan ongelma menneisyydestä, hoitajan, josta tulee Maxin tyttöystävä. Juonet sotkeutuvat toisiinsa herkullisesti.

Kirjan kiltein henkilö on Max. Hän on aluksi auttanut isoisäänsä saadakseen rahaa, mutta hoidon jatkuessa Max alkaakin rakastaa isoisäänsä oikeasti. Lisäksi hän huomaa olevansa hyvä hoitaja. Hän päättääkin jättää yliopiston ja kouluttautua vanhusten hoitajaksi. Kirjan lopussa Max ja isoisä asuvat yhdessä. Isoisä on lahjoittanut talonsa Maxille. Viimeisellä sivulla isoisän ajatukset harhailevat. Hän luulee puhuvansa edesmenneelle vaimolleen. ”Mutta nyt me olemme aina yhdessä, se sinun pitää luvata minulle Ilse!” ”Kyllä”, sanoi Max, ”kunniasanalla.”

Ingrid Noll: Ehrenwort
Diogenes Taschenbuch 2012. 336 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.