Fred
Vargasin Un peu plus loin sur la droite on toinen kirja Kolme evankelistaa
-sarjassa. Se on suomennettu nimellä Muistoksi käynnistäsi. Alkuperäistä
nimeä vastaisi paremmin vaikka Hieman oikealle (ilman mitään poliittista
merkitystä),
mutta suomalaisella nimelläkin on perusteensa. Tässä
kirjassa evankelistoista esiintyvät vain Marc ja Lucien ja Lucienkin vain
loppupuolella. Marc, Lucien ja Mathias ovat oikeasti historioitsijoita, joiden
on vaikea löytää alansa töitä ja jotka asuvat yhdessä vuokralla vanhassa
ränsistyneessä talossa.
Marc on
ajautunut auttamaan Louis Kehlweileria, joka on ollut töissä
sisäasiainministeriössä, mutta saanut sieltä ilmeisesti potkut. Hän on aika erikoinen henkilö,
kuljettaa taskussa mukanaan lemmikkisammakkoaan Bufoa. Kehlweiler
löytää Pariisissa koiran jätöksistä ihmisen varpaan luun. Hän epäilee, että
luuhun liittyy rikos. Melkoisen salapoliisityön jälkeen luu
johtaa Kehlweilerin Bretagneen, pikkukylään nimeltä Port-Nicolas. Siellä asuu
viikoittain Pariisissa käyvä insinööri Sevran ja hänen pitbullinsa. Murhasta on tietysti kysymys,
mutta kuka on syyllinen ja mikä on motiivi? Kehlweiler tekee rohkeita päätelmiä,
ja lopussa on suunniteltava uhkarohkea ansa, jotta murhaaja saadaan kiinni. Historioitsijat
ovat hyödyllisiä apulaisia. Pääjuonen sivussa Kehlweiler selvittää yhden häntä
vuosikausia vaivanneen sota-aikana tehdyn rikoksen.
Pienestä kylästä löytyy erikoisia
tyyppejä alkaen kunnanjohtajasta, josta ei saa otetta. Kylän toiminnan keskus on
kahvila, jossa kaikki käyvät ja jossa juorut leviävät. Kyläläiset tietävät toisistaan
kaiken, mutta eri asia on, kerrotaanko tietoja ulkopuolisille. Vargasin
tyylistä omanlaistaan huumoria on varsinkin kirjan alkupuolella ja dialogissa,
mutta tässä päädytään niin vakaviin rikoksiin, että tunnelma synkkenee samaa
tahtia kuin sade Bretagnessa lisääntyy.
Loppuhuipennuksen jälkeen kirja päättyy sanoihin, joita siinä käytetään usein:
”Je veux une bière.”
Suomenkielisestä
kirjasta on kirjoitettu mm. blogeissa Oksan hyllyltä ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja.
J’ai lu 1996, 254 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.