Luin muutaman Patricia Cornwellin
Kay Scarpetta -dekkarin, kun sarja alkoi ilmestyä. Sitten kyllästyin
samanlaisena toistuvaan juonikuvioon. Edellinen lukemani oli Scarpetta vuodelta
2008 (siis kirjan nimi oli todellakin Scarpetta). Sain sen joululahjaksi, niin
kuin sain myös Paljaat luut.
Vuodet eivät ole vaikuttaneet
juoneen. Kay Scarpetta joutuu lopussa hengenvaaraan kuten ennenkin. Samat
henkilöt ovat mukana edelleen eli FBI:n profiloija Benton (nyt Scarpettan
aviomies), Scarpettan monitaitoinen sisarentytär Lucy sekä poliisi Pete Marino.
Scarpetta on lisäksi palkannut lähimmäksi avustajakseen kuolinsyyntutkijana
ystävänsä pojan. Välillä tuntuu, että rikoksia selvitetään perheyrityksenä.
On tietysti selvää, että niin
suosittu kirjailija kuin Cornwell kirjoittaa sinänsä hyvin. Kaikki
yksityiskohdat ruumiinavauksista ym. vaikuttavat maallikosta todentuntuisilta.
Mutta kirja on kovin hidas. Kuvailu on niin tarkkaa. Esimerkiksi Scarpetta ja
Marino lähtevät nostamaan tarinan kannalta keskeistä ruumista merestä sivulla
43 ja he palaavat työpaikalle oikeuslääketieteelliseen tutkimuslaitokseen sivulla
108. Tässä kirjassa ei tapahdu kovin paljon. Rikosten selvittelyn lisäksi tilaa
saa Scarpettan pohdiskelu. Hän miettii suhdettaan aviomieheensä sekä silloin
tällöin heräävää kiinnostustaan nuorempiin miehiin.
Syyllinen ei ollut niin ilmiselvä
kuin Cornwellilla usein. En arvannut, mutta toisaalta tietoa arvaamisen
pohjaksi sai vähän, ja myöhään.
En muista aiemmista
Scarpetta-kirjoista luonnonsuojeluun liittyviä kommentteja, mutta tässä oli
niitä. Plussa siitä. Seuraavan lainauksen eläin on merinahkakilpikonna.
”Jättäkää se hitto vie rauhaan, ajattelen. Tämä saa minut suunniltani murheesta, voin kuvitella kaikenlaisia järkyttäviä asioita, jotka saattaisivat koitua kohtaloksi tälle sukupuuton partaalle joutuneelle eläimelle, joka elää pelkästään syödäkseen, uidakseen ja lisääntyäkseen. Olen kuullut veneilijöistä, jotka ajavat liian lähelle valaita ja muita uljaita eläimiä, ottavat kuvia, yrittävät koskea eläimiin tai ruokkia niitä ja vahingossa satuttavat tai jopa tappavat niitä. Pöyristyttävää.”
Patricia
Cornwell: Paljaat luut
Otava 2013, 380 s
Suomentanut Ilkka
Rekiaro
Englanninkielinen alkuteos The Bone Bed 2012
Olipa hyvä lukea nyt uusimmasta Scarpetasta ja mikään ei näytä muuttuneen. Tein edellisen kirjan kohdalla päätöksen, että nyt riittää! Samalla kaavalla mennään siis edelleen, mutta minua on alkanut eniten ärsyttämään Cornwellin opettavainen sävy kirjoissa.
VastaaPoistaMinäkään en olisi lukenut tätä, ellei kyseessä olisi ollut lahjakirja.
Poista