Pirkko Saision Helsinki-trilogia

Päätin lukea Pirkko Saision Helsinki-trilogian, kun tuli tieto, että se on valittu julkaistavaksi Penguin Modern Classics -sarjassa. Trilogian kolmannen osan Punainen erokirja olin ostanut ja lukenut, kun se voitti vuoden 2003 Finlandia-palkinnon. Kaksi muuta osaa (Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo) sain hankituksi vasta äskettäin. Nyt luin kaikki kolme kirjaa peräkkäin.

Trilogia pohjautuu Saision omaan elämään. Englantilaisissa laitoksissa sitä kutsutaan biofiktioksi. Mehän emme voi tietää, mikä kirjoissa on oikeasti tapahtunutta ja missä kohdissa kirjailija on käyttänyt vapauttaan. Kaikkien kolmen kirjan kirjoitustyyli on samanlainen. Ajassa hypitään edestakaisin, mutta helposti seurattavasti. Teksti on fragmentaarista. Sitä korostavat useat rivivälit muutaman virkkeen mittaisten ryppäiden välissä. Tyyli tuntuu kevyeltä ja houkuttelee välillä lukemaan liian vauhdikkaasti. Pienimmän yhteisen jaettavan alussa on mielessään lauseita muodostavan kahdeksanvuotiaan havainto:

”Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.”

(Edellä kumpikaan tarkoittaa vanhempia.) Kirjojen tekstissä vaihtelevat minä ja hän. Mitä pidemmälle edetään, sitä vahvemman aseman hän saa. Punaisessa erokirjassa minä esiintyy enää harvoin.

Pienin yhteinen jaettava

Kirjan nykyajassa jo kuuluisan kirjailijan isä joutuu sairaalaan ja kuolee muutaman päivän kuluttua. Surullisten päivien lomassa kulkee lapsuus pikkulapsesta oppikouluun pääsemiseen saakka. Mieleen jäi erityisesti lämmin suhde pappaan ja mummoon, joiden luona pieni Pirkko vietti kesät, sekä lapsen ajatusmaailma, joka on aivan erilainen kuin aikuisella. Pirkko ahdistui uskoessaan, että lähellä syttynyt tulipalo oli hänen syytään, koska hän oli toivonut tulipaloa. Ensimmäinen itse luettu kirja, Anni Polvan Tiina, aiheutti tunnemyrskyn.

”En tiedä, itkenkö siksi, että kirja on loppunut kesken vai siksi, että olen lukenut kokonaisen kirjan.
Vai siksi, että nyt jo tiedän lukevani monta muutakin kirjaa.”

Vastavalo

Vuoden 1968 kesäksi tuore ylioppilas matkustaa töihin sveitsiläiseen lastenkotiin. Hänellä on mielessään kuvitelma summerhilliläisestä vapaasta kasvatuksesta, mutta perillä hän törmää sveitsiläisiin tiukkoihin sääntöihin. Muistoissa käydään läpi kouluaikaa. Kallion Yhteiskoulua kirjoittaja sanoi temppeliksi, joitakin opettajia hän inhosi, palvottu Ruutusotilaaksi kutsuttu äidinkielenopettaja ennusti:

”– Mistä sen kukaan tietää mitä kenestäkin tulee. Mutta sinusta tulee kirjailija, jos...”

Oppikoululainen uskalsi väitellä marxisti-isän kanssa, vaikka tiesi voittamisen johtavan riitaan. Freudilaiset unet alkoivat häiritä teini-ikäistä. Edellisen kirjan pikkutyttö olisi halunnut olla poika. Nyt hän ei tiedä, mitä haluaa. Sveitsissä hän näkee, että kaksi naista voi rakastaa toisiaan.

Punainen erokirja

Tämä on se kirja, jonka Saisio kadotti tietokoneeltaan ja joutui kirjoittamaan uudelleen. Tapahtuma on päätynyt lopullisen version alkuun. Punainen erokirja kuvaa opiskelua teatterikoulussa yliopistomaailman poliittisen kuohunnan vuosina. Samaan aikaan kirjoittaja löytää seksuaalisuutensa suunnan. Ensimmäinen vakava suhde on klovnisilmäiseksi kutsutun kanssa. Suuri rakkaus on Havva, joka lähtee pian Sunnuntailapsen syntymän jälkeen. Ero on vaikea. Muutamissa myöhempään aikaan sijoittuvissa hetkissä mukana on jo Honksu. Viimeisessä luvussa on vielä yksi ero, kun Sunnuntailapsi muuttaa pois kotoa.

Pirkko Saisio on löytänyt aivan oman tyylin käyttää elämäänsä romaanin aiheena. Samaa tekee myös omalla tyylillään nobelisti Annie Ernaux, mutta kyllä Saisio tekee sen paremmin.

Pirkko Saisio:

Pienin yhteinen jaettava
Siltala 2023, 274 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran 1998

Vastavalo
Siltala 2023, 280 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran 2000

Punainen erokirja
WSOY 2003, 298 s.

***********

Näillä kirjoilla täytän Helmet-haasteen kohdat 46, 47 ja 48: Trilogian ensimmäinen, toinen ja kolmas osa.