Karel Čapek: Puutarhurin vuosi

 

Luin pari vuotta sitten Karel Čapekin hauskan Koiratarinoita. Puutarhurin vuosi on kirjoitettu samanlaiseen liioittelevaan pakinatyyliin. Nimen mukaisesti kirjassa kuvataan (yli-)innokkaan puutarhurin vuotta kuukausi kerrallaan.

Vaikka Puutarhurin vuosi on melkein sata vuotta vanha ja sen puutarha on Keski-Euroopassa, siinä on paljon tuttua. Kasvit ovat pitkälti samoja, kuten syksyllä kukkivat kultapiisku, syysasteri ja krysanteemi, mutta syksy tulee myöhemmin ja kevät aikaisemmin kuin meillä.

”Huhtikuinen puutarhuri onkin ihminen, joka juoksee nuutuva taimi kädessään kaksikymmentä kertaa puutarhansa ympäri etsimässä maapalaa, jolla ei kasva vielä mitään. ”Ei, tähän ei mahdu”, hän murahtaa hiljaa, ”tässä ovat ne kirotut krysanteemit; tässä leimut tukahduttaisivat sen, ja tuossa on tervakko, piru vieköön. Hm, tähän on levinnyt kello eikä tuon kärsämönkään vieressä ole tilaa – minne ihmeeseen panisin tämän?””

Tammikuussa puutarhuri viljelee ilmoja, kun ei muutakaan voi (lihavoinnit kirjan mukaan). Myöhemmin hän (yrittää) kasvattaa kasveja siemenistä, alkaa jahdata kevään ensimmäisiä merkkejä ja villiintyy, kun kukat huhtikuussa puhkeavat. Puutarhuri kaivaa, möyhentää, istuttaa, kitkee, lannoittaa. Kesälomalle hän ei uskalla lähteä, ja jos uskaltaa, hän on varma, että apuun pyydetty kastelija tuhoaa koko puutarhan. Heinäkuussa puutarhuri silmikoi ruusuja ja leikkaa haavan sormeensa. Hän myrkyttää tuholaisia, poistaa kuihtuneita kukkia, leikkaa ruohoa, haravoi. Syksyllä hän istuttaa, siirtää, ottaa mukuloita talteen, kattaa kukkia havuilla. Puutarhurin työt eivät lopu.

”Puutarha ei ole koskaan valmis. Siinä mielessä se muistuttaa ihmisten maailmaa ja kaikkia ihmisten tekemisiä.”

Omaa pientä pihaani ei voi kutsua puutarhaksi, mutta sitäkin pitää kastella. Joskus olin tyytyväinen, että naapurit eivät nähneet. Čapekilla on ilmeisesti ollut samanlaisia kokemuksia.

”Voisi luulla, että puutarhan kasteleminen on aivan yksinkertaista, etenkin, jos on käytössä letku. Pian kuitenkin käy ilmi, että letku on tavattoman katala ja vaarallinen otus, mikäli sitä ei ole kesytetty. Se kiemurtelee, hyppii, poukkoilee, päästää alleen paljon vettä ja kaivautuu nautinnolla liejuun, jonka on ensin itse luonut. Sen jälkeen se käy kastelijan kimppuun ja kietoutuu hänen jalkojensa ympärille; sitä on polkaistava, ja samassa se hyppää pystyyn ja kiertyy kastelijan vyötärön ja kaulan ympärille.”

Puutarhurin vuosi on hilpeää luettavaa. Uskoisin, että ainakin puutarhureita se hymyilyttää, ellei jopa naurata. Kirjailijan veljen piirroskuvitus sopii tekstiin täydellisesti. Hänen piirtämänsä on myös kannen kuva.

Karel Čapek: Puutarhurin vuosi
Suomentanut Eero Balk
Basam Books 2002, 208 s.
Tšekinkielinen alkuteos Zahradníkův rok 1929
Kuvitus Josef Čapek

***********

Helmet-haaste: kohta 10. Kirjassa leikataan.

Benjamín Labatut: MANIAC

 

Pidin kovasti Benjamín Labatutin edellisestä kirjasta Maailman kauhea vihreys (uudet painokset nimellä Kauhea vihreys). Maniacissa hän jatkaa tieteentekijöiden parissa, nyt lähinnä matemaatikkojen ja fyysikkojen, ja tulos on yhtä vaikuttava.

Maniac jakaantuu selkeästi kolmeen osaan. Ensimmäinen osa on tavallaan prologi. Se on otsikoitu PAUL eli Järjenvastainen löytyy. Paul Ehrenfest oli itävaltalainen fyysikko, Leidenin yliopiston professori ja Einsteinin ystävä. Hän eli keskellä vanhan ja uuden fysiikan taistelua.

”Ehrenfest, joka oli pannut kaiken uskonsa fysiikkaan, tunsi itsensä petetyksi, häädetyksi paratiisista, joka oli kvanttimekaniikan kasvavan vaikutusvallan ja matematiikan vääjäämättä leviävän vitsauksen vuoksi vetäytymässä atomien sisimpiä kuilujakin syvempään pimeyteen.”

Samaan aikaan kun fysiikka muuttui vaikeasti ymmärrettäväksi, ihmisten järjenvastainen käytös alkoi levitä Saksasta käsin. Masennukseen taipuva juutalainen Ehrenfest ampui itsensä ja sitä ennen kehitysvammaisen poikansa, jolla ei nähnyt tulevaisuutta natsien valtaamassa maailmassa.

Maniacin ydin on sen toinen osa JOHN eli Järjen hullut unet. John von Neumann oli unkarilainen matemaatikko, alkuperäiseltä nimeltään János, ystävilleen Jancsi. Kirjassa häntä sanotaan 1900-luvun älykkäimmäksi ihmiseksi. Hänen elämäntarinansa kerrotaan kronologisesti, mutta siten että äänessä ovat hänen elämänsä tärkeät ihmiset. Useita puheenvuoroja saa ainoastaan Eugene Wigner (fyysikko ja nobelisti), joka tunsi Jancsin jo kouluajalta Budapestista ja pysyi hänen ystävänään loppuun asti. Muut tieteentekijät kertovat jostakin tärkeästä vaiheesta von Neumannin uralla, kuten fyysikko Richard Feynman Manhattan-projektista, ekonomisti Oskar Morgenstern peliteoriasta, jonka hän kehitti yhdessä von Neumannin kanssa, ja tietokoneinsinööri Julian Bigelow rakentamastaan von Neumannin suunnittelemasta uraauurtavasta elektronisesta tietokoneesta. Von Neumannin äiti, veli, tytär ja molemmat vaimot saavat myös äänensä kuuluviin, joten hänestä muodostuu monipuolinen ja ristiriitainenkin kuva.

Von Neumannin elämä jaetaan kolmeen osaan. Ensimmäinen on Logiikan rajat, ja se keskittyy aikaan, jolloin hän oli matematiikan ihmelapsi. Lukijan ei tarvitse pelätä, että varsinaiseen matematiikkaan uppouduttaisiin. Von Neumannista tuli professori jo 22-vuotiaana. Ihailemansa David Hilbertin jäljillä hän pyrki kuitenkin liian vaikeaan päämäärään. Hän halusi ”löytää matematiikan puhtaimmat ja perustavimmat totuudet ja ilmaista ne kyseenalaistamattomina aksioomina, peruslauseina joita ei voisi kiistää tai todistaa vääriksi – – .” Kun Gödel julkaisi epätäydellisyyslauseensa, von Neumann tiesi yrityksensä mahdottomaksi. Logiikan rajat olivat tulleet vastaan. Eugene Wignerin mukaan von Neumannilta ikään kuin katosi päämäärä.

Seuraava vaihe on Kauhun herkkä tasapaino. Muutettuaan Yhdysvaltoihin (tai paettuaan, hänkin oli juutalainen) von Neumann työskenteli Princetonin yliopistossa ja sen Institute for Advanced Studyn professorina. Hän osallistui atomipommin kehittämiseen, mutta ei asunut Los Alamosissa, kuten monet muut Manhattan -projektissa työskennelleet. Sodan jälkeen von Neumann innostui vetypommista, ja hänen johdollaan rakennettiin tietokone MANIAC, jolla voitiin suorittaa pommiin tarvittavat vaativat laskelmat. Von Neumann kannatti totaalista ydiniskua Neuvostoliittoon. Ihmiskunta oli päässyt vaiheeseen, jossa pystyisi tuhoamaan itsensä.

Aaveita koneessa – vielä yksi tavoite. Von Neumann halusi selvittää, mitä tarvitaan itseään kopioivan koneen luomiseen. ”Hän onnistui määrittämään ne loogiset säännöt, jotka pätevät kaikenlaiseen replikoitumiseen, niin biologiseen, mekaaniseen kuin digitaaliseenkin.” Kirjassa tässä kohdassa kertojaksi on laitettu biologi ja nobelisti Sydney Brenner, joka ihastelee, että von Neumann oli kuvannut periaatteessa DNA:n ja RNA:n toiminnan etukäteen. Von Neumann itse pyrki tietysti digitaaliseen luomiseen – eli tekoälyyn. 

Ydinaseiden ja tietotekniikan kehitykseen oleellisesti vaikuttanut mies näki kuoleman lähestyessä ihmiskunnan tulevaisuuden pessimistisesti.

”Teknologian alati kiihtyvästä kehityksestä näyttäisi kuitenkin syntyvän vaikutelma, että lähestymme jonkinlaista väistämätöntä singulariteettia, ihmiskunnan historian keikahduspistettä, jonka jälkeen ihmisten toimet sellaisina kuin me ne tunnemme eivät voi enää jatkua. – – Vaaraa ei synnytä yhden tietyn keksinnön erityisen luonnonvastainen tuhoisuus. Vaara on sisäsyntyistä. Edistykselle ei parannuskeinoa ole.”

Maniacin kolmas osa on otsikoitu LEE eli Tekoälyn harhat. Lee Sedol on eteläkorealainen go-pelin mestari, joka pelasi vuonna 2016 AlphaGo-tekoälyohjelmaa vastaan viiden pelin ottelun ja hävisi 1–4. Labatut nostaa ottelun toisen pelin siirron 37 todellisen tekoälyn ensimmäiseksi välähdykseksi eli merkiksi aidosta luovuudesta.

Maniac on ehdottomasti paras tämänvuotinen kirja, jonka olen lukenut. Se ei ole lainkaan niin kuiva kuin selostuksestani saattaa vaikuttaa. Pessimistinen se kyllä on. Ikään kuin ihmiskunnan järki olisi siirtynyt järjenvastaisuuden puolelle, ja sen seurauksena olemme kuilun reunalla.

Benjamín Labatut: Maniac
Suomentanut Antero Tiittula
Tammen Keltainen kirjasto 2026, 389 s.
Englanninkielinen alkuteos The Maniac 2023

***********

Helmet-haasteen kohdassa 20 pitäisi valita jostakin kirjasta hahmo, joka haluaisi olla. En yleensä koskaan haluaisi olla joku kirjan hahmoista, en nytkään, mutta Maniacissa on sentään valittavana suuria matemaatikoita ja fyysikoita. En tietenkään valitse atomipommia valmistaneita. Virtausmekaniikkaa tutkinut Theodore von Kármán käy, hänen työnsä oli minulle osin tuttua ennestään. Maniacissa von Kármán ohjaa nuorta Jancsia opiskelupaikan valinnassa.

Alejandro Zambra: Poeta chileno

Romaanin Poeta chileno (suom. Chileläinen runoilija) ensimmäinen päähenkilö on Gonzalo, joka haluaisi olla runoilija. Hän saa julkaistuksi runokirjan, kun maksaa itse osan kustannuksista. Myöhemmin hänestä tulee tutkija ja kirjallisuuden opettaja, ja hän myöntää, etteivät hänen omat runonsa olleet hyviä. Gonzalon runoilijahaaveiden vielä kukoistaessa hän asuu yhdessä Claran kanssa, jolla on poika Vicente. Gonzalo on hyvä ja omistautunut isäpuoli. Kirjassa on mainiota leikittelyä sanasta isäpuoli (padrastro) johdettujen perhesuhteisiin liittyvien uudissanojen kanssa.

Luin aiemmin tänä vuonna Zambralta ennen Poeta chilenoa ilmestyneen suomentamattoman romaanin La vida privada de los árboles, jossa asetelma oli aika lailla sama kuin tässä eli kirjailijuudesta haaveileva isäpuoli ja lapsi (tosin tyttö). Se oli paljon tiiviimpi ja ajallisesti rajoittuneempi kuin Poeta chileno.

Vicente on toinen päähenkilö. Häneen siirrytään, kun Gonzalo ja Clara riitelevät ja Gonzalo lähtee perheestä ja tarinasta, kunnes taas ilmestyy aivan lopussa. Siirtymän kohdalla hypätään kymmenisen vuotta eteenpäin, ja kirjan intensiteetti katoaa hetkeksi, varsinkin kun huomio kiinnitetään joksikin aikaa uuteen henkilöön eli Pruhun. Pru on yhdysvaltalainen toimittaja, joka on tullut Chileen kirjoittamaan reportaasia aivan eri aiheesta, mutta kirjoittaa lopulta chileläisistä runoilijoista Vicenten inspiroimana. Vicente haluaa myös runoilijaksi.

Prun kautta katsotaan Chilen runouskenttää ulkopuolisin silmin. Hän haastattelee useita runoilijoita. Heistä osa on fiktiivisiä, osa puolestaan oikeita runoilijoita, joista tiesin ennestään vain Nicanor Parran. Prun kohtaamiset runoilijoiden kanssa ovat useimmiten huvittavia. Huippuna on juhlat, joissa päädytään käsirysyyn. Pru lähtee juhlista erään ei-runoilevan sivuhenkilön kanssa, joka sanoo hakeutuvansa runoilijoiden maailman liepeille, koska se on parempi, aidompi, eikä niin surullinen, ja koska runoilijat uskovat lahjakkuuteen ja ovat vapaampia kuin muut.

Poeta chileno rönsyilee aika paljon. Tuntuu, että sitä olisi voinut tiivistää. Toisaalta tällaisena se luo eloisan kuvan runoilijuudesta haaveilevista Gonzalosta ja Vicentestä. Vicenten kohdalla haave voi vielä jopa toteutua. Kirjan parissa aika ei tule pitkäksi, vaikka sivuja on paljon. Ja vielä: jos joku ihmettelee, mitä tekemistä kannen kissalla on tarinan kanssa, niin kissa on Vicenten rakas Oscuridad.

Suomenkielisestä Chileläisestä runoilijasta on kirjoitettu muun muassa blogeissa Kirjojen kuisketta ja Kirjakimara.

Alejandro Zambra: Poeta chileno
Anagrama 2020, 423 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 17. Kirjan nimessä on jokin kansallisuus.

 

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli

 

Irakilaistaustaisen suomalaisen Hassan Blasimin novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli ilmestyi ensin englanniksi 2009 ja vasta sen jälkeen suomeksi 2012. Sampsa Peltonen on suomentanut suoraan arabiasta. Suomenkielisessä teoksessa on kaksi uutta novellia englanninkieliseen verrattuna.

Novellit kertovat sekä sotien sekoittamasta elämästä Irakissa että pakolaisuudesta. Kerronnassa on aina mukana jotain outoa, surrealistista, tai joku kauhuelementti, ja jos ei muuta, niin novellin viimeinen virke muuttaa näkökulman. Kafka-vaikutteet ovat selkeitä. Novellin Pillerinpyörittäjä lopussa on jopa suora lainaus Kafkalta. (Se kerrotaan tekstissä.)

Jos ajatellaan Irakissa käytyjä sotia ja toisaalta 2000-luvun pakolaismääriä, niin novellien tyyli sopii täysin tapahtumiin. Mitä normaalia on sodassa? Tai pakolaisuudessa?

Novellissa Tarinabasaari kirjailija Khalid al-Hamrani näkee unessa viisi numeroa, joiden merkitystä hän yrittää selvittää kierrellessään basaarissa, josta hän löytää aiheet novelleihinsa. Hän kuolee, repeytyy kolmeen osaan, kun kuorma-auto räjähtää basaarin vieressä. Lopuksi selviää, että räjähdyskin oli unta.

”Ehkä taikausko ja tarinoiden kirjoittaminen kertovat siitä, että ihminen melankolisesti sisäistää, että kaikelle ei ole selitystä.”

Novellit luettuani en yhtään ihmettele, että Vapaudenaukion mielipuolen englanninkielinen versio oli ehdokkaana palkinnon The Independent Foreign Fiction Prize saajaksi. Blasimin Irakin Purkkajeesus voitti kyseisen palkinnon 2014.

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli
Arabiasta suomentanut Sampsa Peltonen
WSOY 2012, 180 s.
Arabiankielinen alkuteos مجنون ساحة الحرية
Englanninkielinen Madman of Freedom Square 2009

***********

Maailmanvalloitus: Irak.

Jukka M. Heikkilä: Sisilian prinsessa

 

Kirjastossa oli nostettu esille antiikkiin liittyvää kirjallisuutta, sekä tietokirjoja että romaaneja. Poimin tarjonnasta Jukka M. Heikkilän Sisilian prinsessan. Se on historiallinen romaani, jossa prinsessa Lanassa sanelee kirjurina toimivalle palvelijalleen elämänsä tapahtumat sellaisina kuin ne muistaa.

Lanassa on todellinen historiallinen henkilö aikakaudelta, jolloin vallantavoittelijat taistelivat Aleksanteri Suuren jälkeensä jättämästä perinnöstä. Lanassa oli Sisilian kuninkaan tytär, joka naitettiin hyvin nuorena Epeiroksen kuninkaalle Pyrrhokselle vuonna 295 eaa. Kysymyksessä on juuri se Pyrrhos, jonka nimiin on laitettu lausuma: ”Vielä yksi tällainen voitto, ja olen hukassa.” Avioliiton oli tarkoitus vahvistaa sidettä Sisilian ja Epeiroksen välillä. Myötäjäisikseen Lanassa sai Kerkyran (Korfun) saaren.

Lanassa jätti Pyrrhoksen vain muutaman vuoden jälkeen, pakeni Kerkyralle ja tarjoutui Makedonian kuninkaan Demetrioksen puolisoksi. Demetrios otti tarjouksen (ja Kerkyran) vastaan. Pyrrhos ja Demetrios olivat entisiä ystäviä, joista oli tullut vihollisia. Lanassan toinenkaan avioliitto ei kestänyt kauan. Valtasuhteet vaihtelivat, ja Demetrios kukistui. Hänen poikansa Antigonos sai kuitenkin rauhoitettua Makedonian valtaansa. Sisilian prinsessassa Antigonos karkottaa entisen äitipuolensa pienelle Kykladien saarelle, jolta tämä ei enää koskaan saanut poistua. Lanassan todellisesta kohtalosta ei ole tietoa.

Kuninkaan tyttärenä Lanassa oli pelkkä poliittinen myyntiartikkeli. Hänen arvonsa vaihteli isän ja puolisoiden menestyksen mukaan. Molemmilla hänen puolisoillaan oli muitakin vaimoja, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Heidän henkensä oli riippuvainen voitoista ja tappioista.

Lanassan elämässä on aineksia hienoon tarinaan. Valitettavasti Sisilian prinsessan kerronta on aika latteaa. Tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta eivät tempaise mukaansa. Myötätuntoa herättivät yksinäisellä saarellaan puutarhaa kasvattavan vanhenevan Lanassan ajatukset.

”Aloin myös entistä enemmän viettää aikaa istuskelemassa puutarhani varjoissa. Jokainen auringonnousu oli suuri ilon aihe ja olin kiitollinen jokaisesta auringonlaskusta, jonka sain nähdä. Elämän kuluvasta hetkestä nauttimisesta tuli suurin iloni ja lohtuni.”

Jukka M. Heikkilä: Sisilian prinsessa
Karisto 2021, 236 s.

***********

Helmet-haaste kohta 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

Ville-Juhani Sutinen: Reunamerkintöjä

 

Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä – Kadonnutta Eurooppaa etsimässä on esseekirja, jonka keskiössä on Galitsia. Galitsia on alue, jonka nykyajan ihminen hahmottaa helpoiten ajattelemalla, että se muodostuu kahdesta osasta, joista läntisen pääkaupunki on Krakova ja itäisen Lviv. Historian aikana Galitsian ylitse on marssittu lännestä itään ja idästä länteen, ja se on kuulunut milloin mihinkin valtioon, kokonaisena tai osina. Aina se on ollut reunalla, joten sitä voi hyvin kutsua rajamaaksi. Nykyisin sen nimikin on alkanut kadota.

Sutinen lähestyy Galitsiaa seitsemän kirjailijan kautta: Leopold von Sacher-Masoch, Stefan Zweig, Joseph Roth, Bruno Schulz, Samuel Josef Agnon, Stanisław Lem ja Yuriy Tarnawsky. Muut paitsi Zweig ovat syntyneet Galitsian alueella ja viettäneet siellä pienemmän tai suuremman osan elämästään. Zweig on syntynyt Wienissä. Sutisen sanoin: ”Tässä kirjassa Zweig heijastelee keskuksen suhdetta reunaan.” Olen lukenut vain Rothia ja nobelisti Agnonia, mutta von Sacher-Masochia ja Tarnawskya lukuun ottamatta nimet olivat tuttuja, Lem tietysti hänen romaaniinsa Solaris pohjautuvasta Tarkovskin elokuvasta.

Jokainen kirjailija on yhden esseen päähenkilö. Sutinen liittää kuhunkin heistä otsikon, joka kuvaa Galitsiaa ja kirjailijan suhdetta siihen. Rothin otsikko on Nostalgioita, Agnonin Raunioita ja perheensä kanssa 18-vuotiaana vuonna 1952 Yhdysvaltoihin muuttaneen Tarnawskyn Kodittomuuksia. Kaikkien kirjailijoiden kohdalla esiin nousee kaipuu entiseen.

”Klassikon arvoon nousseen Solariksen kytköstä Galitsiaan ja sen henkeen saattaa olla aluksi vaikea havaita. Lähemmin katsottuna romaani kuitenkin käsittelee galitsialaisen kirjallisuuden ydinteemoja: rajatilaa, kadonnutta maailmaa, nostalgiaa ja menneisyyttä nykyhetkessä.”

Sutinen etsii kadonnutta Galitsiaa myös konkreettisesti. Hän käy kirjailijoiden syntymäpaikoilla, kuten Brodyssa, Drohobytšissä ja Butšatšissa, ja muilla heidän elämänsä tärkeillä paikkakunnilla. Hän etsii merkkejä kirjailijoista ja vanhasta Galitsiasta. Hän ottaa mustavalkoisia valokuvia, joita on kirjan kuvituksena yhdessä vanhojen postikorttien kanssa.

Reunamerkintöjä on monta kirjaa. Siinä on Keski-Euroopan historiaa, Galitsian kirjallisuushistoriaa, romaanien analyysiä. Se on myös matkakirja. Henkilökohtaisella tasolla Sutinen pohtii omaa kirjoittamistaan ja suhdettaan galitsealaisiin kirjailijoihin. Reunamerkintöjä on juuri sellainen asiaansa perehtynyt ja antoisa teos kuin hyvän esseekirjan kuuluukin olla.

Ville-Juhani Sutinen: Reunamerkintöjä – Kadonnutta Eurooppaa etsimässä
Avain 2025, 351 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 25. Matkakertomus.

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro

 

Sarajevon piiritys alkoi huhtikuussa 1992. Miljenko Jergović muutti pois kotikaupungistaan 1993. Sarajevolainen Marlboro ilmestyi seuraavana vuonna, jolloin piiritys edelleen jatkui.

Sarajevolainen Marlboro on novellikokoelma, joka kertoo ihmisistä piiritetyssä kaupungissa. Novellit ovat hyvin lyhyitä, useimmat vain muutaman sivun pituisia. Siitä huolimatta joissakin niistä ehditään kertoa henkilöiden taustakin, kuten novellissa Slobodan. Slobodan syntyi toisen maailmansodan päättymisen aikoihin. Hän oli ilmeisesti autistinen, muisti kaikki kuulemansa keskustelut sanasta sanaan, mutta ei oppinut mitään käytännöllistä, ei edes solmimaan kengännauhojaan. Kun hänen vanhempansa kuolivat, hän jäi ilman huoltajia ja hänestä tuli jonkinlainen kylähullu.

”Yhdessä CNN:n ensimmäisistä Sarajevosta lähettämistä sotauutisista näytettiin Slobodania, joka käveli kaikessa rauhassa kaupungilla samalla kun kaikkialle ympärille putosi kranaatteja. Kamera seurasi häntä seitsemänkymmentä metriä ja toimittaja varmaan kuvitteli onnistuvansa ikuistamaan hetken, jolloin räjähdys repii yhden sarajevolaisen kappaleiksi.”

Toimittaja joutuu pettymään ja selittää katsojille, että ”jotkut sarajevolaiset ovat tällaisia hullunrohkeita tyyppejä”.

Parhaiten minulle jäi mieleen Varkaus, jossa sota vaikuttaa positiivisesti entisiin vihollisiin. Kertojan perheen pihalla on omenapuu, jonka hedelmät ovat aina olleet herkullisia. Naapurissa asuu serbipariskunta Rade ja Jela. Heidän lastensa ja kertojan välisestä omenavarkauden aiheuttamasta riidasta on seurannut, että perheiden jäsenet eivät ole kahteenkymmeneen vuoteen edes tervehtineet toisiaan. Jela menettää kätensä kranaatti-iskussa ja joutuu sairaalaan. Kertoja kiipeää puuhun keräämään omenoita, näkee ikkunan ääressä yksin istuvan Raden ja itselleenkin yllättäen vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan ja antaa pussillisen omenoita. Kiitollinen Rade alkaa filosofoida.

”Katselen noita omenia, ja niissä on paljon elämää. Ne eivät piittaa tämmöisestä, eivät ne tiedä. Turha edes mainita...”

Novelleissa on raakuuksia ja julmuutta, niissä on pelkoa, rakkautta ja huolta lähimmäisistä. Niissä on myös lähes absurdeja tilanteita ja hämmentyneitä ajatuksia. Mies miettii, kummanko toivoisi säästyvän pommitukselta, talonsa vai vanhan kuplansa. Kirjan loppupuolella on muutama novelli ihmisistä, jotka haluavat lähteä pois tai jotka pääsevät pois, joku Yhdysvaltoihin, joku pakolaisleiriin Tšekkiin.

Sarajevolainen Marlboro kertoo sodasta, jota käytiin kolmekymmentä vuotta sitten. Sen mieleen nostamat kuvat ovat toivottoman ajattomia, samoja, jotka nykyisin tuntuvat vain lisääntyvän.

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro
Suomentanut Kari Klemelä
Savukeidas 2017, 144 s.
Kroatiankielinen alkuteos Sarajevski Marlboro 1994

***********

Helmet-haaste: kohta 6. Kirja sijoittuu kaupunkiin, jossa on järjestetty talviolympialaiset.

Sara Mesa: Cara de pan

 

Cara de pan on suomennettu nimellä Pullaposki. Se on kertomus kahdesta yksinäisestä ihmisestä, jotka yrittävät piiloutua ympäröivältä maailmalta.

Tyttö sanoo iäkseen melkein neljätoista. Mies on lähes kuusikymmentävuotias. He alkavat käyttää toisistaan nimiä Casi (melkein) ja Viejo (vanhus). Casin pitäisi olla koulussa, mutta hän on keksinyt keinon, jolla koulussa luullaan hänen vaihtaneen toiseen kouluun. Hän lähtee kotoa päivittäin ikään kuin menisi kouluun, mutta tuleekin puistoon, josta on löytänyt piilopaikan. Casi on tuntenut itsensä koulussa ulkopuoliseksi. Luokan johtava oppilas on alkanut kutsua häntä Pullaposkeksi. Casi ei ole ennenkään ollut tyytyväinen ulkomuotoonsa, ja nyt häntä hämmentävät kehossa tapahtuvat muutokset.

Casi on kirjan päähenkilö. Hänen murrosikäinen hapuilunsa ja epävarmuutensa liikuttaa. Viejosta tiedetään vähemmän. Hänellä on jonkinlainen mielenterveyden ongelma, sen Casi kyllä ymmärtää. Viejo osuu sattumalta Casin piilopaikkaan, ja arastelevan alun jälkeen heistä tulee ystävät. Heidän tavallisimmat keskustelunaiheensa ovat linnut ja Nina Simone. Viejo tuntuu tietävän linnuista kaiken, ja hän opettaa Casia tunnistamaan niitä. Viejo tietää kaiken myös Nina Simonesta, jonka Blackbirdin sanat ”Why you wanna fly, Blackbird? / You aint’t ever gonna fly” sopivat kuvaamaan elämässään hyljeksintää kokenutta Viejoa. (Sanat ovat kirjassa englanniksi.) Casi ja Viejo ovat kumpikin henkilöitä, joita kohtaan lukiessa tuntee myötätuntoa.

Outo tuttavuus ei tietenkään voi jatkua kauan, ja ulkopuolinen maailma ymmärtää sen omalla arvattavalla tavallaan.

Pullaposkesta on kirjoitus esimerkiksi blogissa Jotakin syötäväksi kelvotonta. Suomentaja on Einari Aaltonen, joka valitettavasti menehtyi viime vuonna. Olen lukenut Sara Mesalta romaanit Un amor ja La familia, joissa myös on vahva psykologinen ote. Toivottavasti suomennoksia tulee lisää, Un amor ainakin kannattaisi suomentaa, ja Mesalla on runsaasti muutakin tuotantoa.

Sara Mesa: Cara de pan
Anagrama 2018, 139 s.

**********

Helmet-haaste: kohta 15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu.

Piia Leino: Lakipiste

 

Lakipiste on scifiä, mutta lähitulevaisuudessa. Se on sijoitettu tarkasti vuoteen 2045. Paljon on tuttua, joka on kehittynyt eteenpäin nykyajasta, esimerkiksi itseajavat autot ja kokonaan 3d-tulostettavat talot. Tänä kesänä ajankohtaisilta tuntuvat joka puolella roihuavat tulipalot ja hallitsijaltaan karkaava tekoäly. Meri ei vielä sentään ole haudannut Malediiveja, eikä Yhdysvallat ole hajoamaisillaan kolmeksi valtioksi.

Lakipiste on myös trilleri. Eri puolella maailmaa tapahtuu outoja älylaitteiden aiheuttamia kuolemia ja loukkaantumisia. Niiden kohteena on suuryritysten johtohenkilöitä.

”Apurille on helppo puhua. Se näkee faktat ilman sumua. Tajuaa, että harvinaisen lajin yksilö on arvokkaampi kuin yleisen eikä yhdellä lajilla ole oikeutta viedä mukanaan miljoonia. Että jokainen ihminen on syyllinen, muttei yhtä syyllinen. Rikkain kymmenys aiheuttaa yli puolet ihmiskunnan päästöistä, siitä on aloitettava. Sieltä löytyvät pahimmat paiseet.”

Googlen journalistina työskentelevä Aaro lähetetään käyttämään virkistyspäivänsä metsäretriittiin. Vastoin odotuksiaan Aaro viihtyy retriitin järjestäneessä Tammilaakson ekoyhteisössä. Siellä olisi vapaana paikka uudelle asukkaalle, ja kun työnantajan edustaja Lisa kehottaa Aaroa ottamaan paikan vastaan, hän suostuu. Tutustuminen ihastuttavaan Freijaan helpottaa päätöksen tekemistä. Työnantajan motiivi on erilainen. Lisa kertoo, että outoja henkirikoksia epäillään ekoterrorismiksi ja että Tammilaakson yhteisöllä voi olla jotakin tekemistä niiden kanssa. Aarosta tulee tahtomattaan soluttautuja ja amatöörietsivä.

Trillerinä Lakipiste ei ole kovin jännittävä. Enemmän siinä painottuu luonnonsuojelu. Vaikka aiheet ovat vakavia, loppuun on löydetty positiivinen näkökulma.

Piia Leino: Lakipiste
S & S 2021, 239 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 18. Kirja, joka kuuluu useampaan eri genreen.

Theodor Fontane: Nuoren naisen kohtalo (klassikkohaaste)

Niina / Yöpöydän kirjat

Saksalaisen Theodor Fontanen klassikkoromaani Nuoren naisen kohtalo on ilmestynyt jo 1895. Sain kirjastosta luettavakseni kirjan, joka alkaa jo fyysisenä kappaleenakin olla klassikko eli yli satavuotias, vuodelta 1924. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, aika on koetellut, mutta kirja on kuitenkin pysynyt koossa. Aloitus vie heti vanhaan tunnelmaan:

”Jo vaaliruhtinas Yrjö Wilhelmin ajoilta von Briest-suvun hallussa olleen Hohen-Cremmenin herrastalon etupuolella lankesi kirkas päivänpaiste keskipäivän hiljaisuudessa lepäävälle kylätielle; puiston ja puutarhan puolella loi suorakulmaisesti suunniteltu kylkirakennus leveän varjon ensin valko- ja viheriäruutuiselle liuskakäytävälle ja sitten suureen istutuspyörylään, jonka keskellä oli aurinkokello ja jonka kehän muodosti canna indica ja rabarberipensaat.”

Varoitus: koska kyseessä on klassikko, paljastan juonesta enemmän kuin yleensä. Saksankielinen alkuteos on nimeltään Effi Briest päähenkilön mukaan. Vanhemmat kihlaavat 17-vuotiaan Effin häneltä mitään kysymättä paroni Geert von Innstettenille, joka on kaksikymmentä vuotta vanhempi ja lisäksi Effin äidin entinen kosiskelija. Vanhemmat ovat sinänsä hyvin ymmärtäväisiä ja rakastavat ainoaa lastaan, mutta aviomiehen valinta kuului heidän säädyssään tuohon aikaan vanhemmille.

Suomennoksen nimi Nuoren naisen kohtalo kertoo, ettei tässä hyvin käy. Ennen häitä Effi tunnustaa äidilleen hieman pelkäävänsä Innstetteniä, vaikka mies on hänelle hyvä ja hellä. Innstetten on korkea-arvoinen valtion virkamies, jolla on luja luonne ja vahvat periaatteet. Effin isä epäilee, onko Innstettenin mahdollista voittaa Effin rakkaus. Hänen asemapaikkansa on pohjoisessa Itämeren rannikon pienessä kylpyläkaupungissa, jossa ”henkevä pikku olento” ikävystyy helposti. Kun kaupunkiin saapuu uusi komea sotilaspiiripäällikkö Crampas, Effi haksahtaa hänen pauloihinsa. Pieni Anni-tytär tai Crampasin vaimo eivät ole esteenä. Kun Innstetten saa siirron Berliiniin, Effi pääsee irti rakastajastaan, mutta ikävän sattuman kautta Innstetten pääsee jälkikäteen suhteesta selville, ja avioliitto päättyy siihen. Effistä tulee hylkiö, hän menettää tyttärensä, vanhemmatkin kieltävät hänet, mutta onneksi he sentään antavat myöhemmin anteeksi. Effi ei kestä kauan. Hän sairastuu ja kuolee.

Nuoren naisen kohtalo on aikaansa sidottu psykologinen avioliittoromaani. Kirjoittajan myötätunto on selvästi Effin puolella. Hän on liian nuori, liian yksinäinen, eikä hänen puolisonsa selvästi ymmärrä hänen tarpeitaan. Vähän enemmän huomaavaisuutta, vähän enemmän hellyyttä olisi saattanut riittää. Effi kärsii käytöksestään.

”»Ja sieluani rasittaa syyllisyys», toisti hän. »Niin, se o n sielussani. Mutta r a s i t t a a ko se? Ei. Ja juuri siitä syystä minä säikyn itseäni. Se, mikä rasittaa, on jotakin aivan toista – pelontuskaa, kuolemanpelkoa ja ainaista pelkoa, että se voi kuitenkin tulla ilmi. Ja sitten vielä, pelon lisäksi . . . häpeä. Minä häpeän.»”

Innstettenin ajatuksiin katsotaan vain harvoin. Kun hän on vaunuissa menossa kohti kaksintaistelua Crampasin kanssa, hän miettii, onko liian ankara Effiä kohtaan ja tekeekö kaiken vain periaatteen vuoksi.

”Kosto ei ole mikään kaunis asia, mutta inhimillinen, ja sillä on inhimillinen oikeutuksensa. Mutta näin ollen se kaikki tapahtui erään mielikuvan, erään käsitteen vuoksi, oli tehty juttu, puoli komediaa.”

Minusta Nuoren naisen kohtalo on hyvä klassikko. Se ansaitsisi olla tunnetumpi kuin on. Saksassa sitä kyllä käsitellään kouluissa. Siellä sen pohjalta on myös tehty viisi elokuvaa. Niistä Rainer Werner Fassbinderin ohjaama olisi ollut viime vuonna katsottavissa Yle Areenassa, mutta meni minulta ohi.

Tämänkertaista kirjabloggaajien klassikkohaastetta vetää blogi Jotakin syötäväksi kelvotonta. Siellä on yhteenveto kaikista haastekirjoituksista.

Olen osallistunut klassikkohaasteeseen joka kerta. Tässä linkit aikaisempiin kirjoituksiini:

Alastalon salissa, Nuoren Wertherin kärsimykset, Laulu tulipunaisesta kukasta, Sudenmorsian, Arkielämää, Hanna, Kadonnutta aikaa etsimässä 1, Mustalaisromansseja, Makiokan sisarukset, Kasvattitytön tarina, Isänmaa, Mirdja, Mandariinit, Max Havelaar, Pantagruel, Tau nolla, Kristiina Lauritsantytär, Koti ja maailma, Levottomuuden kirja, Frankenstein, Optimisti (Candide), Aarresaari

Theodor Fontane: Nuoren naisen kohtalo
Suomentanut J. Hollo
Gummerus 1924, 418 s.
Saksankielinen alkuteos Effi Briest 1895

Georgette Heyer: Venetia

 

Tämänvuotisen Helmet-haasteen yhtenä kohtana on romanttinen viihdekirja. Romanttinen viihde ei ole genre, jota yleensä lukisin, joten tähän piti valita jotain tarkoituksella. Päädyin genren alatyyppiin eli historialliseen romanttiseen viihteeseen ja sen tunnettuun kirjoittajaan Georgette Heyeriin. Venetiasta on tänä vuonna julkaistu uusintapainos. Siihen näkyy olevan Helmet-kirjastossa pitkä varausjono eli Heyeriä luetaan edelleen. Minä valitsin lukemisen sijasta kuuntelemisen.

Jane Austen -vaikutteet ovat Venetiassa selvät. Ajankohtakin on kutakuinkin sama. Tässä Napoleonin sodat ovat äskettäin päättyneet. Venetia on 25-vuotias, eikä ole vielä naimisissa. Hän on siis lähes vanhapiika. Erotuksena useimpiin Austenin sankarittariin hän on varakas, koska hänen isänsä jätti hänelle omaisuutta testamentissaan. Venetia ei ole päässyt maaseutukartanosta seurapiireihin, koska ensin isä ei päästänyt häntä ja isän kuoltua hän joutui hoitamaan kartanoa vanhemman veljen viipyessä sodassa. Äiti oli kuollut jo aiemmin. Lisäksi Venetian vastuulla on nuorempi veli, joka on hyvin älykäs, mutta jolla on synnynnäinen kivulias lonkkavika.

Kun naapurikartanon omistaja lordi Jasper Damerel ilmestyy kuvioihin, on selvää, mitä tapahtuu. Damerelilla on huono maine, häntä kutsutaan paikkakunnalla pahaksi lordiksi, ja hän on reilusti Venetiaa vanhempi, mutta totta kai he rakastuvat. Sen jälkeen seurataankin vain kiemuroita, joita tarvitaan ennen kuin he saavat toisensa.

Kirjan puolivälin paikkeilla aloin jo kyllästyä asioiden vatvomiseen, mutta sitten tapahtui onneksi pari käännettä, joista varsinkin jälkimmäinen oli oikeasti yllättävä. Venetia itse on positiivinen hahmo. Hän on rohkea, oma-aloitteinen ja kekseliäs, eikä aina noudata ajan soveliaisuusvaatimuksia. Muut henkilöt ovat yksiulotteisempia, usein luonnehdittavissa yhdellä adjektiivilla kuten ’kunnianarvoisa’ Venetian pitkäaikaisesta aiemmasta kosiskelijasta.

Minulla on vain vähän vertailukohtia, mutta Venetia tuntuu omassa lajissaan varsin pätevältä teokselta. Ei se kuitenkaan muuttanut minua suureksi romanttisten tarinoiden ystäväksi.

Georgette Heyer: Venetia
Suomentanut Heidi Järvenpää
SAGA Egmont 2026, äänikirja 14 h 17, lukija Anu Vilhunen
Ilmestynyt suomeksi alun perin 1967, kustantaja Weilin+Göös
Englanninkielinen alkuteos Venetia 1958

***********

Helmet-haaste 7. Romanttinen viihdekirja.

Andy Weir: Artemis

 

Olen lukenut Andy Weirin menestysteoksen Yksin Marsissa, joka oli mainio. Artemis ei yllä samalle tasolle.

Tässäkin ollaan avaruudessa, mutta nyt Kuussa. Sinne on rakennettu kaupunki, jossa on parituhatta asukasta. Jasmine Bashara eli Jazz hankkii elantonsa kuriirina ja lisätuloja salakuljettajana. Yksi hänen asiakkaistaan on norjalainen miljardööri Trond Landvik, jolle hän toimittaa sikareja Dominikaanisesta tasavallasta. Kun Landvik tarjoaa Jazzille tehtävää, joka on laiton, vaikea ja vaarallinen, ikuisessa rahapulassa sinnittelevä Jazz ottaa sen vastaan, koska korvaus työstä on ruhtinaallinen – sikäli kuin hän onnistuu.

Weir on suunnitellut Kuuhun kaupungin, joka koostuu viidestä alumiinikuplasta ja niitä yhdistävistä käytävistä. Sähkö tuotetaan kahdella ydinreaktorilla ja happi alumiinisulatossa. Kirjassa on tarkkoja kuvauksia kemiallisista prosesseista, jotka ovat tärkeitä myös Jazzin tehtävän kannalta. Yksi yksityiskohta on, miten hitsausliekki sytytetään tyhjiössä. Sitä Jazz ei ollut huomannut miettiä etukäteen. Artemis on kuitenkin toiminnaltaan paljon suoraviivaisempi kuin Yksin Marsissa, joten lopputulos on tavallinen jännitysromaani täydennettynä silauksella Kuun eksotiikkaa.

Joitakin stereotypioita kirjassa on vältetty. Artemiksen on perustanut ja sitä pyörittää KSC (Kenyan Space Corporation), jonka sai aikaan Fidelis Ngugi, nainen, kemisti ja Artemiksen nykyinen kuvernööri.

Eniten minua vaivasi Jazzille valittu ronski kielenkäyttö, sen tyyppinen, jota usein kuulee viihde-elokuvien dialogeissa. Repliikkien pitäisi kai olla hauskoja, mutta minusta ne eivät ole.

Kaikista edellä olevista valituksista huolimatta Artemis oli vauhdikasta luettavaa. Sopi parin illan ajanvietteeksi.

Andy Weir: Artemis
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Into 2019, 326 s.
Englanninkielinen alkuteos Artemis 2017

***********

Jazz tarvitsi suunnitelmassaan Artemiksen kupolirakenteen tarkastamiseen tarkoitettua rungontutkimusrobottia RTB:tä, joten sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 14. Kirjassa on robotti, drooni tai jokin vastaava laite.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa (Naistenviikkohaaste)

 

Aloittaessani lukemista en tiennyt, että Tuhkaan piirretyn maan aiheena ovat vankileirit, joita saksalaisilla oli Pohjois-Suomessa toisen maailmansodan aikaan. Olen lukenut leireistä Lars Westerlundin tietokirjan Saksan vankileirit Suomessa. Siitä tiesin ennestään, että leireille tuotiin Saksasta sotavankeja työvoimaksi. Tuotiin jopa saksalaisia vankeja. Olot olivat tietysti kurjat ja kohtelu raakaa.

Tuhkaan piirretyssä maassa vuorottelee kaksi kertomusta. Ensimmäistä kirjoittaa päiväkirjaansa vuonna 1944 Inarissa vankileirille saapuva Väinö Remes. Hän on periaatteessa tulkki, mutta toimii myös vartijana. Toisessa päähenkilönä on valokuvaaja ja toimittaja Inkeri Lindqvist, joka muuttaa 1947 Enontekiölle tarkoituksenaan selvittää, mitä hänen sodassa kadonneelle miehelleen on tapahtunut. Enontekiölläkin oli ollut vankileiri, jonka saksalaiset lähtiessään räjäyttivät.

Saamelaisten asema sodassa ja sen jälkeen tulee esille kahden henkilön kautta. Piera on monitaitoinen evakuoitumisesta kieltäytynyt vanha mies, joka oli kokenut kovia sodan aikana. Hän sanoo Inkerille: ”Tiedätkö sie riuku mille se tuntuu kun näkee oman maan palavan?” Bigga-Marja on Pieran lapsenlapsi, vanhempansa menettänyt koululainen. Hän asuu internaatissa, jota koulun rehtori pitää kotia parempana paikkana niillekin lapsille, jotka eivät ole orpoja. Taideopettajaksi värvätty Inkeri on tyrmistynyt, kun koululla käy ryhmä miehiä mittaamassa ja kuvaamassa lapsia. Vielä suurempi on kohteeksi joutuvan Bigga-Marjan järkytys. Samanlaisia mittauksia oli tehty leireillä.

”Olavi tiesi mihin sellaisia kuvia käytettiin. Leireillä oli mittailtu ihmisten pituuksia, kohtuja, rotukäyriä, mitä ikinä, ja tiedot oli pistetty taulukoihin. Olavi ajatteli niitä lukemattomia tarkastuksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Taulukoilla määriteltiin mihin rotuun kukin kuului. Kuka oli suomensukuinen ja kuka ryssä, äyrämöinen, komi. Perusteltiin miksi piti sterilisoida tai antaa jotain tiettyä lääkettä.”

Olavi Heiskanen yhdistää kirjan kaksi tarinalinjaa. Inarissa hän oli leirillä vartijana, Enontekiöllä hän rakentaa kirkkoa. Häneen liittyi salaisuuksia, samoin kuin saamelaiseen kuppaaja-sairaanhoitaja Saaraan. Mikä operaatio leirillä oli menossa? Mihin ruumiita vietiin öisin?

Tuhkaan piirretty maa saa ihmettelemään, miten julmia ihmiset voivat olla toisilleen, miten ihmisiä voidaan luokitella ja sen jälkeen kohdella miten tahansa. ”Kaikkein heikointa ainesta, ei ihmisiä ollenkaan.”

Tuhkaan piirretty maa on toinen kirja, jolla osallistun Naistenviikon lukuhaasteeseen. Haastetta veti blogi Yöpöydän kirjat, jossa on kooste viikkoon osallistuneiden postauksista.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
Otava 2020, 298 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 44. Kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.