Maria Roque Martins: Pimennys

 

Pimennys on portugalilaisen Maria Roque Martinsin esikoisteos. Portugalilaisia kirjoja suomennetaan harvoin, joten ilahduin, kun huomasin tämän. Ostin kirjan ja kuuntelin kirjailijan valloittavan haastattelun Helsingin kirjamessuilla.

Pimennyksen ideana on sähköjen häviäminen. Auringon magneettiset pulssit ovat niin voimakkaita, että ne tuhoavat koko sähköjärjestelmän. Siitä seuraa kaaos. Kirja on ilmestynyt 2021 eli ennen kuin Iberian niemimaalla oli suuri sähkökatko 2025. Jo se aiheutti pahoja ongelmia, vaikka kesti vain tunteja. Pimennyksessä sähköä ei ole kahteenkymmeneen vuoteen.

Kirjassa on kaksi aikatasoa. Pimennyksen alkaessa vuonna 2021 nuori Teresa jää Lissaboniin kahdestaan 85-vuotiaan isoäitinsä Ritan kanssa. Heidän on pakko lähteä liikkeelle, kun vesi ja ruoka ovat loppumassa. He suuntaavat kohti Grenoblea, jonne Teresan veli lähti aikaisemmin tyttöystävänsä perheen kanssa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Teresan tytär Rita kulkee toiseen suuntaan Grenoblesta kohti Lissabonia. Matkalla hän lukee äitinsä kirjoittamaa päiväkirjaa.

”Isoäiti on kovasti optimistinen tai yrittää ainakin vaikuttaa sellaiselta. ”Mehän elämme oikein kunnon seikkailua”, hän sanoo. Yritän nauraa hänen kanssaan, mutta kyyneleitä on vaikea pidätellä, kun näen edessäni moottoritien täydeltä paikoilleen simahtaneita tai romuksi kolaroituja autoja. Ja tuon elottoman horisontin kaukaisuudessa... Sitten on vielä tämä savunhaju, joka tuntuu leijailevan joka suunnalta...

Sietämätön kuumuus ei sekään juuri auta asiaa. Auringonpaahteessa polkeminen ei ollut lainkaan helppoa. Vielä nytkin, yön laskeuduttua, lämpötila on yli 25ºC! Joulukuussa! Mielipuolista.”

Teresa ja mummi liikkuvat tuk-tukilla. ”Sanotaanko nyt, että se oli eräänlainen keltainen aikuisten kolmipyörä.” He yöpyvät hylätyissä taloissa, joista joskus löytyy ruokaa. He välttelevät rosvoja, tapaavat ystävällisiä ihmisiä ja saavat elinikäisiä ystäviä, mutta Teresa kirjoittaa myös ankeista pakolaisleireistä.

Teresan tytär Rita lähtee kohti Portugalia, kun äiti kuoli ja poikaystävä petti. Sähköt saadaan luultavasti kohta palautetuksi, mutta tiedonkulku on olematonta. Rita ei tiedä lainkaan, millaista niemimaalla on. Onko se edes elinkelpoinen? Hallitsevatko sitä asemiehet? Pimennyksen jälkeen Euroopassa syntyi kaupunkivaltioita, ja on käyty pimennyssota. Kuinka muutenkaan, ainahan ihmiset sotivat, kuten me nykyisinkin näemme.

Suosittelen Pimennystä niillekin lukijoille, jotka välttelevät dystopioita. Kirjan painopiste on ihmisten käyttäytymisessä. Kirjailija tuntuu luottavan ihmisten kykyyn selvitä epävarmuuden keskellä. Ainakin hänen luomansa ihmiset selviävät.

Maria Roque Martins: Pimennys
Suomentanut Arto Rintala
Osuuskumma 2026, 263 s.
Portugalinkielinen alkuteos Um mundo às escuros 2021

Rosa Montero: Un día en la vida de Clarita

 

Un día en la vida de Clarita (Päivä Claritan elämässä) on espanjalaisen suosikkikirjailijani Rosa Monteron tänä vuonna ilmestynyt romaani. Kiitettävästi näitä hankitaan Helmet-kirjastoon. Taas kerran sanon, että Monteron teoksia ei ole suomennettu.

Kirja on tutkielma ihmisestä, jota on koko ikänsä nöyryytetty, mutta joka hetken tullen löytää oikean itsensä.

Clarita on ollut kolmekymmentä vuotta töissä samassa pankissa. Tänään on hänen viimeinen työpäivänsä. Hän jää eläkkeelle. Häntä ei ole koskaan hyväksytty joukkoon. Koulussa syrjiminen alkoi vääränlaisesta pukeutumisesta. Työpaikalla häntä kiusataan ja hänelle naureskellaan. Clarita ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi. Hänellä on vain yksi ystävä, myös pankissa työskentelevä Yolanda, toinen syrjitty.

Työssään Clarita on pätevä. Itse asiassa hänellä on taitoja, joista muut eivät tiedä. Nytkin, kun hänellä ei ole enää mitään tehtävää, hän katselee pankin pysäköintihallin turvakameroita, siis systeemiä, johon hänellä ei ole virallista pääsyä.

Päivän tunnit kuluvat hitaasti. Clarita pelkää, että hänelle järjestetään jonkinlainen läksiäistilaisuus kuten on tapana, kuohuviinit tai vastaavaa. Toisaalta hän pelkää, että ei järjestettäisi, että hänestä tulisi ainoa, jonka lähtöä ei huomioitaisi. Muiden tarkkailu on Claritan erikoisalaa. Hän tuntee pankin työntekijät ja heidän tapansa. Tänään hän huomaa muutamia outoja juttuja, ennen kuin alkaa tapahtua.

Jälkisanoissaan Montero pyytää, että lukijat eivät kertoisi muille, mitä tapahtuu. En todellakaan aio tehdä niin. Sen voin sanoa, että kirja oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Se on jännittävä ja hieman humoristinen Monteron tyyliin. Claritan psykologinen profiili on rakennettu tarkasti, kun hänen päivittäisten rutiiniensa välissä pilkahtaa vanhoja kokemuksia. Lukija ei ylläty yhtä paljon kuin työtoverit.

Päivän päätteeksi toteutuu sanonta todo final es un principio (jokainen loppu on alku).

Rosa Montero: Un día en la vida de Clarita
Alfaguara 2026, 137 s.

Kim Leine: Kuilu

 

Kaipasin kirjaa, joka ei loppuisi ihan heti. Muistin Kim Leinen runsaan Ikuisuusvuonon profeetat, josta pidin, ja lainasin hänen seuraavan romaaninsa Kuilu, jossa on yli 700 sivua.

Kuilussa Leine näyttää, mitä sota tekee ihmisille. Identtiset kaksoset Ib ja Kaj Gottlieb lähtevät vapaaehtoisina Suomen sisällissotaan valkoisten puolelle. Mennessään ensimmäiseen taisteluunsa Kaj ajattelee: ”Sotilaat tietävät kuolevansa. Myös ne jotka eivät kuole.” Ib on psykopaatti, kuten hänen myöhempi käytöksensä todistaa. Yksi Kajn monista naisista pelkää Ibiä, ja niin olisi muidenkin naisten kannattanut tehdä. Kaj on sympaattisempi, mutta hänen ensimmäinen vaimonsa on oikeassa.

”Olet hyvä ihminen, Kaj. Mutta sinulla ei ole kunnioitusta elämää kohtaan. Sisälläsi on suuri tyhjyys.”

Sodan jälkeen Ib valmistuu lääkäriksi. Hän ei menesty työssään, vaan päätyy huijaamaan ihmisiä hypnotisoijana. Kaj opiskelee teologiaa. Hän ei halua papiksi, ja hänestä tulee ulkomaihin erikoistunut toimittaja. Hänen työnsä kautta seurataan Saksan kehitystä kohti natsivaltaa ja toista maailmansotaa. Työmatkoillaan Kaj tutustuu juutalaiseen Josephaan ja tämän mieheen herra Mülleriin, joka toimii Gestapossa. Josepha ottaa Kajn rakastajakseen, mikä ei näytä häiritsevän Mülleriä. Kaj sotkeentuu perheeseen niin, että joutuu kiristettynä osallistumaan Josephan toimittamiseen keskitysleirille. Kun Saksa valloittaa Tanskan, Kaj on mukana vastarintaliikkeessä. Hän onnistuu tapaamaan korkea-arvoisen herra Müllerin, joka tuntuu tietävän hänestä kaiken. Keskustelun aikana ruoditaan Josephan kohtaloa.

”Mutta sallikaa minun sanoa tämä: olette vähintään yhtä syyllinen, ellette peräti syyllisempi kuin minä, Herr Gottlieb! Voi teitä tanskalaisia ja teidän tekopyhyyttänne, teidän naiivia kyynisyyttänne, olen niin kyllästynyt teihin.”

Kuilun vahvimmat osat ovat alun sisällissota ja lopun vastarintatoiminta, johon molemmat veljekset osallistuvat. Siinä välissä Kajn itsensä etsintä ja naissuhteet eivät aina jaksaneet kiinnostaa. Veljekset kuolevat samana päivänä (30. marraskuuta 1944), eri paikoissa ja eri tavalla. Tämä ei ole juonipaljastus, koska kirja alkaa raporteista, joissa kuolemat kuvataan.

Kim Leine: Kuilu
Suomentanut Katriina Huttunen
Tammen Keltainen kirjasto 2018, 727 s.
Tanskankielinen alkuteos Afgrunden 2015

Lucía Solla Sobral: Comerás flores

 

Lucía Solla Sobralin esikoisteos Comerás flores (Syöt kukkia; ei suomennettu) on saanut Espanjassa innostuneen vastaanoton. Se ilmestyi viime vuonna, ja kirjastosta lainaamani kappale on 19. painoksesta.

Kirjassa ei ole nimettyjä lukuja, mutta kertoja Marinan elämän vaiheet jakautuvat osiin, joiden välissä Marina kirjoittaa rivillä tai kahdella, mitä (tai keitä) hänellä on.

“Tengo: una perra, una amiga, una madre, dos hermanos y un padre muerto.”

(Minulla on: koira, ystävä, äiti, kaksi sisarusta ja isä, joka on kuollut.)

Tarina on hyvin selkeä. Isä kuolee. Marina ja Jaime rakastuvat ensi silmäyksellä. Rakkaus on ihanaa – kunnes ei enää olekaan. Tavalliselta kuulostava tarina on kirjoitettu niin kiihkeästi, ettei se enää ole tavallinen.

“Tengo: una perra, un novio, una amiga, una madre, dos hermanos y un padre muerto.”

(Minulla on: koira, poikaystävä, ystävä, äiti, kaksi sisarusta ja isä, joka on kuollut.)

Jaime on kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Marina, ja hänellä on Marinan ikäinen tytär. Hän kutsuu itseään tunnelmien luojaksi eli hänellä on yritys, joka järjestää varakkaille asiakkaille juhlia ja muita tilaisuuksia. Hän on komea ja rikas ja hänellä on kaunein asunto, jonka Marina on koskaan nähnyt. Hän hurmaa Marinan äidin, siskon ja veljen. Ystävä Diana inhoaa ja koira Frida pelkää Jaimea alusta asti. He tietävät, ettei tässä hyvin käy.

“Tengo: una perra, un novio, una madre, dos hermanos y un padre muerto.”

(Minulla on: koira, poikaystävä, äiti, kaksi sisarusta ja isä, joka on kuollut.)

Väkivalta ei ole fyysistä. Henkinen väkivalta alkaa pikkuhiljaa. Marinan syömishäiriö pahenee. Hän ahdistuu ja pelkää. Hän pelkää yhdessä Jaimen tyttären kanssa.

“Tengo: una perra, un novio, una hijastra, una madre, dos hermanos y un padre muerto.”

(Minulla on: koira, poikaystävä, tytärpuoli, äiti, kaksi sisarusta ja isä, joka on kuollut.)

Jaime eristää Marinan ystävistään, mutta Dianan ja muiden ystävien avulla Marina lopulta riuhtaisee itsensä irti. Isän kuolema on taustana Marinan käytökselle. Hän oli perheen iltatähti ja isän tyttö. Heittäytyminen suhteeseen helpotti surua. Kun hän taas asuu yksinään, hän on jättänyt taakseen Jaimen ja on valmis käsittelemään isän kuolemaa.

“Tengo: una perra, amigos, una madre, dos hermanos y una foto de papá en la nevera.”

(Minulla on: koira, ystäviä, äiti, kaksi sisarusta ja isän valokuva jääkaapin ovessa.)

Lucía Solla Sobral: Comerás flores
Libros del Asteroide 2025, 244 s.

(Lisäys 12.11.) Kirja ilmestyy ensi keväänä WSOY:n kustantamana nimellä Kukkia lautasella.

***********

Tällä kirjalla saan valmiiksi Helmet-haasteen. Etukäteen kuvittelin helpoksi kohtaa 13. Kirjassa on syntymäpäivät, mutta se jäikin viimeiseksi. Marinan syntymäpäiviä vietetään kirjassa kaksi kertaa (25 ja 27 vuotta).

Kirjamessuilu jatkuu

 

Perjantaina ehdin kirjamessuille vasta iltapäivällä. Seurasin ensimmäiseksi keskustelun, joka olikin tähän mennessä paras näillä messuilla näkemäni. Ilja Lehtinen Poesiasta ja suomentaja Kristiina Drews puhuivat aiheesta Dylan Thomas ja Anne Carson: Runokieli ja näyttämö. Koska Anne Carson sai juuri Nobelin palkinnon, keskityttiin häneen, vaikka Dylan Thomasia käsiteltiin myös. Poesia on julkaissut lokakuussa Anne Carsonin teoksen Troijan Norma Jeane Baker (suomentaja Tommi Nuopponen). Lehtisen ja Drewsin esitys oli tarkasti sommiteltu. Kuulijat johdatettiin Carsonin tekstiin lukemalla ote Troijan Norma Jeane Bakerista, jota voidaan kutsua näytelmäksi. Teksti oli upea, humoristinen ja leikillinen. Sen jälkeen puhuttiin Carsonin kielestä ja sen näytelmällisyydestä. Muutkin Carsonin teokset ovat parhaimmillaan ääneen luettuina, sanoivat esiintyjät. He lopettivat Carsonin Punaisen omaelämäkerran lopun dialogiin, johon myös eläytyivät. Lisää tällaista kirjamessuille!

Iida Turpeista ja Elolliset saksaksi kääntänyttä Maximilian Murmannia haastatteli Hannele Jyrkkä. Murmann oli huomannut kirjan kustantajan luettelosta, lukenut sen ja löytänyt saksalaisen kustantajan.  Tästä keskustelusta selvisi, miten paljon kirjailijaa työllistää hänen kirjansa kääntäminen. Ilmeisesti Elolliset on tavallistakin työläämpi aiheensa ja sen vaatiman sanaston vuoksi. Murmann  oli lähettänyt Turpeiselle kysymyksiä. Ensimmäisellä kerralla niitä oli 217. Koska käännöksiä on julkaistu jo 25 kielelle, ja neljä on vielä tulossa, Turpeinen on ollut lähes täystyöllistetty niiden kanssa. Julkaisemiseen liittyy myös paljon matkustamista. Keskustelu oli hauska ja hyväntuulinen.

Seuraava käännöskeskustelu käsitteli László Krasznahorkaita. Suomentaja Minnamari Sinisalo kertoi, että Krasznahorkain kääntäminen on hidasta ja työlästä, mutta joskus myös hauskaa. Hän valaisi myös eräitä unkarin ja suomen eroja, jotka vaikeuttavat suomentamista. Kaksi Krasznahorkain romaania lukeneena voin sanoa, että Sinisalo tekee ihailtavaa työtä.

Lauantain tähtihetki oli Pirkko Saision ja Pajtim Statovcin keskustelu Finlands och fiktionens klassresor. Heidän romaaniensa ruotsinkielisten käännösten ilmestymisen vuoksi esitys oli sijoitettu Fiskehamnen-lavalle. Se keräsi tietysti valtavan määrän seuraajia. Sain istumapaikan menemällä katsomaan jo edellä ollutta kirjaesittelyä Cecilia Vasa - Prinsessan som aldrig gav upp (kirjailija Herman Lindqvist oli itse asiassa hauska puhuja ymmärrettävällä ruotsillaan). Saisio ja Statovci puhuivat suomea. Molemmat ovat tehneet luokkanousun perheestä, jossa ei luettu, eikä ollut aiempia akateemisesti koulutettuja. Kirjastot olivat kummallekin tärkeitä kirjallisuuteen johdattelijoita. Keskustelu laajeni heidän kirjojensa (mahdolliseen) autofiktiivisyyteen ja muistin luotettavuuteen ja polveili lopulta Suomen hallituksen kulttuuripolitiikkaan.

Kuuntelin monta muutakin keskustelua, esimerkiksi kritiikin tilasta, tiedon kielestä ja kielestä identiteetin rakentajana. Kaikki olivat omalla tavallaan antoisia.

Kirjamessuilla torstaina

 

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa kirjamessujen avajaisiin. Ville Blåfield lopettaa viiden vuoden pestinsä messujen ohjelmajohtajana. Kuvassa hän haastattelee messujen kieli-teeman puitteissa Mariia Niskavaaraa, jonka esikoisromaanin Ester teurastaja käännösoikeudet on myyty ainakin 30 maahan. Avajaisissa jaettiin Suomen Messusäätiön Kirja-alan edistämispalkinto Reena Linnalle, joka on kehittänyt esi- ja alkuopetuksen Eläköön!-oppimateriaalin konseptin ja on perustanut materiaalin kustantamista varten Eläköön Oppiminen Oy:n.

Vasemmalta: Wickström, Patat, Kuningas, Spangenberg

Kuuntelin kolme kääntämiseen liittynyttä keskustelua. Niistä antoisin oli Mitä ei voi kääntää?-aiheinen. Kolme kokenutta kääntäjää, Bence Patat (unkari), Johanna Kuningas (ranska) ja Mia Spangenberg (englanti), vastasivat Mikaela Wickströmin kysymyksiin. Kiroilu ei aiheuta ongelmia - ilmeisesti muissakin maissa on runsas sanasto sillä alueella. Sen sijaan hän-pronomini on hankala, kuten voi arvata, varsinkin ranskassa, jossa adjektiivitkin ilmaisevat sukupuolen. Unkarissa on vain yksi kolmannen persoonan yksikön sana, eikä kielessä ole kieliopillista sukua, mutta sen sijaan teitittelylle ja sinuttelulle on tarkat kulttuuriset säännöt. Suomen sinuttelu aiheuttaa siis ongelmia. Murteiden käntämisestä puhuttiin myös, sekä lisää kulttuuristen seikkojen huomioon ottamisesta. Lopuksi Bence Patat kyllä totesi, että kaiken voi kääntää. Keskustelua Minkä kirjan olet aina halunnut kääntää? oli myös mukava kuunnella. Jitka Hanušová (tšekki), Markéta Hejkalová (tšekki) ja Stefan Moster (saksa) vastasivat useammalla kuin yhdellä kirjalla ja kertoivat myös muita asioita, kuten miten olivat päätyneet suomen kielen kääntäjiksi ja millä tavoin yrittävät saada kustantamojen ohjelmaan suomesta käännettyjä kirjoja.

Kaisa Häkkinen ja Silja Massa

Kruununhaka-lavalla esiintyi akateemikko, professori emerita Kaisa Häkkinen, jonka kolumneja olen lukenut Tiede-lehdestä. Hän puhui kirjastaan Tikusta asiaa, joka käsittelee sanontoja ja niiden syntymistä. Kuulimme useita hauskoja esimerkkejä. 

Jos messuilla on tähtitedettä ja avaruustutkimusta käsitteleviä esityksiä, olen aina paikalla. Suomalaisen eksoplaneettatutkimuksen pioneeri Mikko Tuomi kertoi tutkimuksesta ja teoksestaan Löytöretki eksoplaneetoille. Professori emeritus Hannu Koskinen on koonnut kokemuksensa ESA:n Rosetta-projektista kirjaan Kohti komeettaa.

Torstain ohjelmani oli tiukkaan ahdettu. Edellä on maininta vain muutamasta keskustelusta. Kuljin lähinnä Töölö-lavan kirjallisuusaiheisten ja Kruununhaka-lavan tieteellisten esitysten väliä. Kävin myös kuuntelemassa Senaatintorin Sananvapaus nyt -keskustelun, jossa puhujina olivat Laura Lindstedt ja Paavo Teittinen ja haastattelijana Johanna Laitinen.

Ann Cleevesin Shetlanti-sarjan jälkimmäinen kvartetti

 

Ann Cleevesin Shetlanti-sarjan neljäs osa Sininen sarastus (Blue Lightning) ilmestyi 2010. Muutaman vuoden tauon jälkeen Cleeves jatkoi neljällä uudella kirjalla, jotka muodostavat Neljä elementtiä -kvartetin: Mykkä vesi (Dead Water), Kuin tuhka tuuleen (Thin Air), Kylmä maa (Cold Earth) ja Kulovalkea (Wild Fire).

Mykkä vesi sijoittuu aikaan puoli vuotta Sinisen sarastuksen jälkeen, joten komisario Jimmy Perez on edelleen päähenkilö. Kirjoihin perustuva televisiosarja on etääntynyt niistä kauas. Ainoa kirjojen alkuperäinen henkilö, joka on jäljellä tv-sarjassa, on ylikonstaapeli Sandy Wilson, jonka esittäjäkin on koko ajan pysynyt samana.

Mykässä vedessä Jimmy Perez toipuu edelleen kihlattunsa Franin kuolemasta. Hän on töissä osa-aikaisesti. Kun Shetlannissa käymään tullut toimittaja murhataan, tutkimuksia johtamaan lähetetään nuori ylikomisario Willow Reeves. Perez alkaa taas kiinnostua työstään. Kvartetin aikana seurataan Sandy Wilsonin silmin Perezin toipumista omaksi entiseksi itsekseen. Willow Reeves on mukana kaikissa kirjoissa. Hän on energinen, impulsiivinen ja nopea, hän ei aina jaksaisi odottaa tutkimusten edistymistä, mutta hän on ehdottomasti hyvä työssään, minkä Perez tunnustaa. Perezin ja Reevesin suhde lämpenee myös työn ulkopuolella.

Cleevesin kirjoissa murhien syyt ovat ihmisten välisissä suhteissa. Kyseessä ei välttämättä ole viha tai rakkaus, vaan esimerkiksi läheisten suojeleminen tai pelko menneisyyden paljastumisesta. Perezin ja Sandy Wilsonin paikallistuntemuksesta on paljon apua tämäntyyppisten rikosten selvittämisessä.

Shetlanti-kirjojen viehätys on suurelta osin saarissa itsessään. Kesälläkin yllättäen nouseva ja katoava sumu luo hämyisen tunnelman. Toisessa osassa Kuin tuhka tuuleen tunnelmaa vahvistaa paikallinen myytiksi kasvanut tarina vuosia sitten hukkuneesta pikkutytöstä. Sen Cleeves sitoo taitavasti osaksi murhatutkimusta.

Saarilla on toinenkin puolensa eli sisäänpäin sulkeutuminen. Muualta muuttaneita katsotaan karsaasti, eivät tietenkään kaikki, mutta moni. Muualta muuttaneet ovat tässä englantilaisia, ja pahinta on, jos he ovat Lontoosta. Vihamielinen kohtelu korostuu neljännessä kirjassa Kulovalkea, jossa siitä saa osansa uusien tulokkaiden autistinen kouluikäinen poika.

Kirjat ovat hyvin hidastempoisia. Hitautta korosti kahden ensimmäisen lukija, joka suorastaan laahasi. Hän oli valinnut naisille omituisen kuiskaavan puhetavan, joka ei lainkaan sopinut räväkälle Willow Reevesille. Neljännen kirjan lukija puolestaan painotti sanoja erikoisesti. Kuuntelin kuitenkin, enkä lukenut, koska dekkarien kuuntelu sopii monenlaisen puuhastelun oheen.

Kaikki kirjat on suomentanut Annukka Kolehmainen.

Mykkä vesi, Karisto 2018, äänikirja 13 h 1, lukija Mikko Toiviainen
Englanninkielinen alkuteos Dead Water 2013

Kuin tuhka tuuleen, Karisto 2019, äänikirja 13 h 47, lukija Mikko Toiviainen
Englanninkielinen alkuteos Thin Air 2014

Kylmä maa, Karisto 2020, äänikirja 10 h 16, lukija Panu Vauhkonen
Englanninkielinen alkuteos Cold Earth 2016

Kulovalkea, Karisto 2021, äänikirja 10 h 50, lukija Outi Vuoriranta
Englanninkielinen alkuteos Wild Fire 2018

Helsingin kirjamessut - vinkkejä

 

Tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemana on kieli. Johtunee teemasta, että kun tein itselleni messuohjelman, siitä tuli tavallistakin laajempi.  Keräsin sieltä muutaman poiminnan vinkeiksi.

Suomen kieli

Messut voi aloittaa kuuntelemalla tutkija Kirsi-Maria Nummilaa, jonka aiheena on Kirjoitetun suomen historia (to klo 10.30 Kruununhaka). Heti perään samalla lavalla haastatellaan akateemikko Kaisa Häkkistä, joka on julkaissut kirjan Tikusta asiaa - Suomalaisia sanontoja (to 11.00 Kruununhaka). Tämän ajan suomen kielen uudistajat ovat aiheena Rosa Liksomin ja Riko Saatsin keskustelussa (to 12.00 Senaatintori). Mikä on suomen asema tieteessä, opetuksessa ja yhteiskunnassa? Siitä keskustellaan otsikolla Kielitaistelusta kielivastuuseen - Kuka puolustaa suomea nyt? (la 10.30 Suomenlinna). Kieli identiteetin rakentajana on ikuinen ja ajankohtainen aihe (la 14.00 Kruununhaka). Monen kielen osaaja toimittaja Maxim Fedorov puhuu suhteestaan suomeen ja kirjastaan Suomi: ylipitkä oppimäärä (la 15.30 Senaatintori). Suomi-aihetta voi lopuksi laajentaa: Suomi ja muut kielet (su 12.00 Senaatintori).

Kirjallisuuden ilmiöt

Mistä kirjallisuuskentällä puhutaan? Tutkija Sanna Nyqvist, kustantaja Touko Siltala ja Parnasson vastaava tuottaja Karo Hämäläinen keskustelevat otsikolla Kirjallisuus nyt! (to 17.30 Töölö). Kirjasomen ohjelmaa on keskustelu Sytyttävää kirjallisuutta marginaalista, jossa puhutaan pienilevikkisestä kirjallisuudesta (to 18.00 Töölönlahti). Isoja yleisöjä tavoitellaan ulkomailta: Miten Ester teurastaa ja muita kirjallisuusviennin menestysreseptejä (pe 14.00 Töölö). Tavoitekin voi olla todella iso: Kirjat, joilla voi muuttaa maailmaa, keskustelemassa ulkoministeri Elina Valtonen, akatemiatutkija Timo Miettinen ja kääntäjä Maximilian Murmann (pe 14.30 Töölönlahti). Hyvin ajankohtainen on aihe Sanataiteesta tarinateollisuudeksi: Miten suoratoisto vaikuttaa kirjalliseen kulttuuriin? Keskustelemassa kirjailijat Kari Hotakainen, Päivi Alasalmi ja Venla Hiidensalo (la 11.30 Töölö). Muuttaako huomiotalous kirjallisuuskritiikkiä? Vastausta etsii keskustelu Tykkäsin! Kirjallisuuskritiikin tila (la 11.00 Töölö). Toisesta kulmasta kritiikkiä katsotaan kirjasomen ohjelmassa Uskaltaako kritiikkiä kirjoittaa? (su 11.30 Töölönlahti).

Kääntäminen

Kääntäminen on suosikkiaiheitani kirjamessuilla. Siellä pääsee kuuntelemaan, kun kääntäjät kertovat työstään ja sen haasteista. Näitä ei tekoälyllä käännetä on ajankohtainen otsikko Pia Korpisaarelle ja Antti Immoselle (to 11.30 Töölö). Kolmen Suomen kirjallisuuden kääntäjän (ranska, unkari, englanti) aiheena on Mitä ei voi kääntää? (to 14.00 Töölö). Toiset kolme ulkomaista kääntäjää vastaavat kysymykseen Minkä kirjan olet aina halunnut kääntää? (to 15.30 Töölö). Iida Turpeinen ja  hänen kääntäjänsä Maximilian Murmann (saksa) ja Annemarie Haas (hollanti) puhuvat romaanista Elolliset ja sen kääntämisestä (pe 17.30 Töölö). Nobel-voittaja László Krasznahorkain teosten kääntäminen - Minnamari Sinisalo on kääntänyt kaikki kolme Krasznahorkailta suomeksi ilmestynyttä teosta ja kertoo niistä ja niiden kääntämisestä. Kaksi niistä olen lukenut ja voin vain ihmetellä suomentajan taitavuutta (pe 18.00 Töölö). Käännöskirjallisuus ja maailmankuvan rakentuminen -keskustelu käsittelee käännöskirjallisuuden vaikutusta suomalaisten mielikuviin muista maista ja kulttuureista (su 11.00 Hakaniemi).

Kolme kirjaesittelyä

Edellä kirjoitin lähinnä laajemmista keskusteluista, mutta haluan vielä mainita erikseen kolme kirjaa. Olen ihmetellyt, miksi moldovalaiselta romaniaksi kirjoittavalta Tatiana Ţîbuleacilta ei ole suomennettu mitään, eikä Helmet-kirjastoissakaan ole edes hänen käännöksiään muille kielille. Nyt voin lopettaa ihmettelyn, kun Kustannusosakeyhtiö Kairaamo on julkaissut Ţîbuleacin romaanin Sinä kesänä äidin silmät olivat vihreät. Suomentaja Tuukka Tuomasjukka esittelee (pe 18.30 Kallio).

Sara Norjan teoksen Keijut - Myyttinen historia olen jo lukenut, mutta olisi mukava kuulla kirjailijan kertovan keijuista (la 11.30 Kallio). Esikoiskirjailija Tanja Brummerin romaania Mitä en kertonut kenellekään en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä, ja ensin voisin kuunnella kirjailijaa itseään (su 15.00 Kallio).

Sara Norja: Keijut – Myyttinen historia

 

Sara Norjan Keijut paneutuu kansanperinteen keijuihin. Sana keiju tuo nykyisin mieleen kuvan pienestä siivekkäästä olennosta, joka on kaunis ja yleensä nainen. Tuo kuva on viihdeteollisuuden luoma. Entisaikaan keijut olivat jotakin ihan muuta.

”Määrittelen tässä teoksessa keijun yliluonnolliseksi, ihmisenkaltaiseksi hahmoksi, jolla on yhteys luontoon tai ihmisen kulttuuripiiriin.”

Kirjailija on asunut lapsena Englannissa, ja hän on englannin kielen tutkija, joten kirjassa on paljon Britteinsaarten keijuperinteitä. Muun Euroopan vastaavia hahmoja kuvataan myös, mutta Euroopan ulkopuolelta on vain muutama maininta.

”Britteinsaarten keijut voivat olla monen näköisiä, vaikkakin he ovat myös ulkonäöltään useimmiten ihmisen muotoisia. Jotkut heistä ovat karvaisia ja karkeita, toiset taas häikäisevän kauniita. Jotkut ovat aikuisen ihmisen tai pienen lapsen kokoisia, toiset aivan pikkuriikkisiä. Keijujen katsottiin osaavan muuttaa muotoaan joko eri kokoiseksi tai vaikkapa eläimeksi. Siipiä Britteinsaarten kansanperinteen keijuilla ei kuitenkaan tapaa olla.”

Brittien keijuja ovat esimerkiksi kodinhaltijat, joita kutsutaan nimellä brownie. Browniet ovat usein pienikokoisia ja kiintyvät taloon tai sukuun. He ovat avuliaita ja hyväntahtoisia, mutta loukkaantuvat helposti. He ottavat vastaan ruokaa, jos sitä jätetään löydettäväksi. Jostain syystä he lähtevät pois, jos heille antaa vaatteita lahjaksi. Browniet muistuttavat Suomen kotitonttuja, kuten kirjailijakin sanoo suomalaisia keijuja käsitellessään. Yllättävää oli, että suomen sana keijukainen on alun perin tarkoittanut kalmanhajuisia vainajaotuksia, ehkä kuolleiden henkiä.

Keijut voivat olla arvaamattomia, haitallisia tai jopa vaarallisia. Saksalaiset vedenkeijut nixiet houkuttelevat ihmisiä hukkumaan laulullaan tai kauneudellaan. Suomen näkit muistuttavat joiltain ominaisuuksiltaan Saksan vedenhenkiä.

Edellä on vain pari esimerkkiä keijuista. Kirjassa heitä on paljon erilaisia, ja siinä on myös lyhyitä kuvauksia muistiin merkityistä kohtaamisista keijujen kanssa. Keijujen kanssa on myös saatettu mennä naimisiin. Nykyisin keijuihin ei tietenkään uskota, mutta islantilaiset ottavat edelleen varmuuden vuoksi haltijansa vakavasti. ”Esimerkiksi vuonna 1996 Reykjavíkin lähettyvillä eräs rakennushanke laitettiin jäihin siksi kunnes haltijoiden katsottiin hyväksyneen tilanteen ja muuttaneen pois.”

Kirjan viimeinen luku kertoo keijujen muuttumisesta nykyisiksi söpöläisiksi ja keijuista populaarikulttuurissa. Keijujen pienentäminen on laitettu Shakespearen nimiin – kenenpä muunkaan. Söpöytensä he saivat 1800-luvulla, jolloin muotiin tulivat viktoriaaniset kukkaiskeijut. Kirjallisuudessa keijuja on esiintynyt Tolkienin hatioista nykyromantasiaan.

Keijut – Myyttinen historia on ihan uudenlaisesta aiheesta kirjoitettu historiikki ja minusta hyvää taustoittavaa luettavaa ainakin kaikille fantasiakirjallisuuden ystäville.

Sara Norja: Keijut – Myyttinen historia
SKS Kirjat 2026, 240 s.

Heikki Harma: Hector – Asfalttihippi

 

Hector – Asfalttihippi on Heikki Harman omaelämäkerta, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Tuula Kousan kanssa. Kirja päättyy vuoteen 1979, joten paljon jää kertomatta. Tässä luvataan, että toinenkin osa on tulossa, mutta eipä ole vielä ilmestynyt. Hectorin olen nähnyt lukemattomia kertoja, tosin en lavalla, vaan siksi, että käymme samassa ruokakaupassa.

Olen jonkin verran nuorempi kuin Hector, mutta tarpeeksi vanha muistamaan, millaisen vaikutuksen Palkkasoturi teki ilmestyessään. Hectorin 60- ja 70-luvut ovat suoraan suomalaisen popin ja rockin historiaa esikuvineen. Rautalanka, Beatles, Dylan, folk, Hair... Tuttua itse samat ajat eläneelle, vaikka kaukaa maalta vain radion välityksellä seuranneelle.

Hector – Asfalttihippi on siinä mielessä perinteinen elämäkerta, että siinä aloitetaan lapsuudesta ja käydään läpi elämänvaiheet, myös siviilipuolelta. Painopiste on kuitenkin Hectorin kehityksessä siksi laulaja-lauluntekijäksi, jonka tunnemme nykyisin.

”Minulta on kysytty usein, mistä jokin lauluni on saanut alkunsa, liittyykö siihen tarina, jokin omakohtainen kokemus. Vastaus on aina sama: kyllä! Jokaiseen lauluuni liittyy oma kokemus, elämys, tunnekuohu, sisäinen visio, unimaailman, painajaisten tai päiväunen tuottama hetki, joka syöksee esiin uuden rinnakkaistodellisuuden, jotakin sellaista, mistä en ole ollut itse aikaisemmin tietoinen.”

Hector kertoo myös muusikon ammatin nurjasta puolesta. Alkoholista tuli hänelle paha ongelma. 70-luvun lopulla hän sairastui ja hakeutui Lapinlahden psykiatriseen sairaalaan.

”Elämässä oli ollut liian paljon suorittamista, ja voimat alkoivat hiipua. Perhe-elämä ei kestänyt kolme vuotta jatkunutta tuolileikkiä: Yleisradio, perhe, keikkailu, biisien teko, levytykset.”

Onneksi Hector on jatkanut uraansa näihin päiviin saakka. Hänen myöhemmissä vaiheissaan riittäisi varmasti paljon kerrottavaa meille faneille.

Heikki Harma ja Tuula Kousa: Hector – Asfalttihippi
Otava 2017, 285 s.

***********

Hectorin pitkä musiikkitoimittajan ura yhdistää hänet Yleen, joten kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 37. Kirja liittyy radioon tai televisioon (Yle 100 vuotta).

Stanisław Lem: Solaris

 

Luin aiemmin tänä vuonna Ville-Juhani Sutisen esseeteoksen Reunamerkintöjä, josta sain inspiraation lukea Stanisław Lemin Solaris. Kirjaan pohjautuvan Andrei Tarkovskin elokuvan olen nähnyt kaksi kertaa. Vaikka molemmista kerroista on vuosikausia, lukiessa elokuvasta nousi mieleen selkeitä kuvia joistakin kohtauksista.

Solaris on kahta aurinkoa kiertävä eksoplaneetta, jota ihmiskunta on tutkinut jo yli sata vuotta. Planeettaa peittää elävä meri. Se on yksi yksilö, jolla on ilmeisesti tietoisuus. Siihen on yritetty saada yhteys lukuisin eri tavoin, mutta onnistumatta. Kun tuloksia ei ole tullut, Solariksen tutkimus on lähes ajettu alas. Sen tutkimusasemalla työskentelee enää muutama henkilö.

Kun psykologi Kris Kelvin saapuu nuhjuiselle tutkimusasemalle, hän huomaa heti, että siellä tapahtuu jotain outoa. Yksi tutkija, Kelvinin entinen opettaja, on tehnyt itsemurhan, toinen pysyttelee laboratoriossaan lukittujen ovien takana, ja kolmas, nimeltään Snaut, puhuu sekavia. Asemalla haahuillessaan Kelvin löytää papereita, joista näkyy, että miehet ovat tehneet uusia kokeita, joihin heillä ei ollut lupaa. Seurauksena asemalle on alkanut ilmestyä ”vieraita”.

Kelvinin vieraaksi tulee hänen vaimonsa Harey, tai siis vaimon kopio, hahmo, joka on täysin esikuvansa kaltainen. Harey on tehnyt itsemurhan hyvin nuorena. Snautin sekavat puheet alkavat vaikuttaa ymmärrettäviltä. Muillakin tutkijoilla on omat vieraansa, joita Kelvin ei tapaa, mutta jotka vaikuttavat hankalammilta kuin hänen omansa. Harey kuuntelee itsemurhan tehneen tutkijan jälkeensä jättämän kasetin ja tietää:

” — Se minä olen. Instrumentti joka tutkii sinun reaktioitasi – jokin sen tapainen. Jokaisella teistä on... samanlainen instrumentti kuin minäkin. Me tulemme esiin teidän muististanne tai mielikuvituksestanne, en tiedä oikein mistä – ja sinä sen kuitenkin tiedät paremmin.”

Solaris on hieno scifi-klassikko. Siinä luotu maailma on hyvin omaperäinen. Enemmän kirja taitaa kuitenkin puhua ihmisestä. Snautin sanoin:

”Emme me tarvitse toisia maailmoja. Tarvitsemme peilejä. – – Me tulemme tänne sellaisina kuin todellisuudessa olemme, ja kun lehti kääntyy ja todellisuutemme paljastuu meille – se osa todellisuudestamme josta tahtoisimme olla vaiti – emme enää pidäkään itsestämme.”

Solariksen voi lukea monella tavalla. Sitä voi pitää jopa rakkauskertomuksena. Alkusäikähdyksen jälkeen Kelvin ei halua päästää irti Hareysta, vaikka lopulta hän joutuu tekemään niin.

Stanisław Lem: Solaris
Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut Matti Kannosto
Kirjayhtymä 1973, 250 s.
Puolankielinen alkuteos Solaris 1961

***********

Solaris sopii Helmet-haasteessa kohtaan 12. Kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä kirja on kirjoitettu.

Álvaro Pombo: El temblor del héroe

 

Álvaro Pombo sai vuonna 2024 espanjaksi kirjoittavalle kirjailijalle elämäntyöstä myönnettävän Cervantes-palkinnon. Hänen romaaninsa El temblor del héroe (Sankarin vapina) sai Premio Nadal -palkinnon 2012. Pombon tuotantoa ei ole suomennettu.

Román on tunnettu filosofi ja entinen filosofian opettaja. Hän on nauttinut työstään nuorten kanssa. Eläkkeellä hän tuntee itsensä yksinäiseksi ja tarpeettomaksi. Häneltä on kadonnut ”sankarillinen hurmos”, jota hän painotti opetuksessaan. Elena ja Eugenio ovat Románin ystäviä, hänen entisiä opiskelijoitaan, mutta eivät filosofeja, vaan traumatologeja. He ovat omistautuneet ihmisen fyysisen rakenteen korjaamiseen. Kirjan tarinassa he ovat tarkkailijoita, joiden kanssa Román selvittelee omia tuntemuksiaan. Elena on väsyneesti rakastunut Romániin, joka on sallinut sen.

Románin elämää virkistää nuori toimittaja Héctor, joka haastattelee häntä juttusarjaan. Se käsittelee kuuluisia henkilöitä, jotka ovat kadonneet julkisuudesta. Héctor ja Román viihtyvät toistensa seurassa ja ystävystyvät. Héctor sinnittelee surkealla harjoittelijan palkalla, ja kun hän jää ilman asuntoa, Román tarjoaa hänelle väliaikaisesti yhtä huonettaan.

Héctor esittelee Románille Bernardon, joka on kertomuksen varsinainen muutostekijä. Bernardo on käyttänyt Héctoria hyväksi ollessaan tämän opettaja. Myöhemmin he ovat tavanneet satunnaisesti. Heidän suhteensa ei ole enää fyysinen, mutta Héctor ei pääse henkisesti irti Bernardosta. Bernardon huomaa ensimmäisestä esiintymisestään vastenmieliseksi. Niin huomaa Románkin, mutta hänestä tulee utelias. Bernardo on taitava puhuja ja lirkuttelee itsensä Románin lähelle. Románilla on vuokrahuoneisto, joka sattuu olemaan tyhjänä. Hän vuokraa sen Bernardolle, vaikka tiedossa on, että tällä voi olla vaikeuksia maksaa vuokraansa. Héctor vakuuttaa Románille, että Bernardo on luotettava. Rahalla on kirjan lopun tapahtumissa suuri merkitys.

Vuokranmaksusta ei tule mitään, ja muutenkin Bernardon käytös muuttuu niin, että Román pettyy. Hän myöntää, että Bernardo on Sartren luistelija, joka liukuu elämän pinnalla ottamatta vastuuta mistään. Bernardo on oikeakin luistelija. Hän rullaluistelee päivittäin pitkin Madridin katuja joko yksin tai kaveriporukassa.

Näistä ihmissuhteista seuraa lopussa katastrofi, jonka uhri on Héctor. Hänellä on edessään kaksi mallia, Román ja Bernardo. Hän valitsee jälkimmäisen. Kumpikin heistä olisi voinut auttaa, mutta Román on liian passiivinen ja Bernardo vastuuton. Kaikki muut selviävät eteenpäin paitsi Héctor. Hän murskaantuu, kirjaimellisesti.

El temblor del héroe on täynnä viittauksia filosofeihin. On Platon, Kierkegaard, Sartre ja muita. Koko kirja tuntuu filosofiselta rakennelmalta, jossa kukin henkilöistä on palanen tarkasti määritellyssä kohdassa. En voi sanoa pitäneeni kirjasta, mutta toisaalta sen lukemisesta on jo jonkin aikaa, ja se on vaivannut ajatuksiani harvinaisen pitkään.

Álvaro Pombo: El temblor del héroe
Destino 2012, 222 s.

Magda Szabó: Dörren

 

Helmet-haasteen lähestyessä valmistumistaan joudun yleensä valitsemaan muutaman täsmäkirjan. Tänä vuonna yksi puuttuva kohta oli etukäteen helpoksi luulemani Kirjan nimessä on jokin talon osa. Kun sellaista ei osunut lukemisiini, päätin etsiä kirjan, joka on muutenkin vähän harvinaisempi. Löytyi unkarilaisen Magda Szabón romaani Dörren 1980-luvulta. Szabósta en tiennyt mitään, vaikka häneltä näkyy olevan pari suomennostakin, mutta ei tästä kirjasta. Kävi niin kuin joskus käy, eli löysin sattumalta hienon kirjan.

Dörren on psykologinen romaani kahden erilaisen naisen ystävyydestä. Minäkertoja on kirjailija, jonka elämässä on jonkin verran yhteistä Szabón oman elämän kanssa, esimerkiksi suuri kulttuuripalkinto. Sen saaminen osuu kirjassa pahasti yksityiselämää häiritsevään kohtaan. Kirjailijan nimi on Magda, mutta se mainitaan vain kerran kirjan loppupuolella, joten minä käytän pelkkää nimitystä kirjailija.

Emerentia on vanha nainen, jonka kirjailija saa palkatuksi kodinhoitajaksi, kun hän miehensä kanssa muuttaa uuteen asuntoon Budapestissa. Emerentia on koko kadun voimanainen. Hän on yhden talon talonmies, toimelias ja fyysisesti vahva. Kaikki tuntevat hänet. Hän on kaikkien auttaja, kunnioitettu esikuva. Toisaalta hän on aika erikoinen. Hän on niin suorapuheinen, että sanoo kirjailijallekin, mitä tästä ajattelee.

”Jag vet inte hur ni har lyckats göra er ett namn, för förstånd har ni inte mycket av, och om människor vet ni ingenting.”

Emerentian tausta paljastuu kirjailijalle paloittain, moninaiset työpaikat, etäinen suhde sukulaisiin, ainoa suuri rakkaus, rohkea toiminta toisen maailmansodan loppuvaiheessa, kun juutalaisvainot olivat Unkarissa voimakkaimmillaan.

Emerentia ei päästä ketään lähelleen. Hänen asuntonsa ovi on aina kiinni. Kukaan ei saa tulla sisään. Kunnes ovi yhden ainoan kerran aukeaa kirjailijalle, kun heidän ystävyytensä on syventynyt. Ovi on ratkaisevassa roolissa silloinkin, kun Emerentia sairastuu, eikä suostu ottamaan vastaan apua. Lopulta ovi on murrettava, jotta päästään sisään. Emerentian loppu saa kirjailijan tuntemaan syyllisyyttä.

”Emerentia sade det inte, men jag förstod ändå, hon skulle ha känt att jag älskade henne om jag hade accepterat att hon i sin maktlöshet valde döden – –. ”

Dörren kertoo hiljalleen kypsyvästä ystävyydestä. Se kertoo luottamuksesta ja oikeudesta arvokkaaseen kuolemaan. Sen aikakausi on Unkarin kansantasavalta, mutta sen tarina on ajaton.

Magda Szabó: Dörren
Ruotsintaneet Eva-Teresia Lundberg ja Maria Ortman
Nilsson förlag 2020, 301 s.
Unkarinkielinen alkuteos Az ajtó 1987

***********

Helmet-haaste: kohta 19. Kirjan nimessä on jokin talon osa.

Sjón: Argon lastu

 

Olen lukenut aikaisemmin Sjónin erinomaisen romaanin Skugga-Baldur. Kun Argon lastu oli nostettu esille kirjastossa, päätin kokeilla sitä.

Argon lastu on melkoinen sekoitus mukaillen kerrottuja antiikin myyttejä ja vähän muutakin. Tarinoita kertoo vuonna 1949 Kronos-varustamon rahtilaivan perämies Kaineus, ja niitä kuuntelee Valdimar Haraldson, joka on laivalla varustamon omistajan lahjoittamalla matkalla. Kaineus kertoo Iasonin Argo-laivan matkasta, jolla sanoo olleensa mukana. Hänen tarinassaan Lemnoksessa runonlaulaja esittää version Völsunga-saagasta ja Argo käy paluumatkallaan Ultima Thulessa saakka. Kaineus kertoo oman taustansa Kainiksena, jonka Poseidon ensin raiskasi ja sen jälkeen muutti mieheksi hänen pyynnöstään. Rahtilaivalla puuhaa myös Lemnoksen Hypsipyle stuertin vaimona.

Oma omituisuutensa on Valdimar Haraldson, jonka suurin mielenkiinnon kohde on kalan kulutuksen yhteys pohjoisen ihmisrodun ylivertaisuuteen. Hän on esittänyt hypoteesinsa aiemmin julkaisemassaan Fisk og Kultur -lehdessä.

”Me uskomme, että pohjoinen rotu, joka on lukemattomien sukupolvien ajan harjoittanut kalastusta rannoillaan ja käyttänyt siten kalaa pääravintonaan, saa kiittää kukoistuksestaan ennen kaikkea ruokavaliotaan, ja että pohjoinen rotu on tästä syystä voimakkaampi ja edistyneempi kuin muut rodut, jotka eivät ole yhtä helposti päässeet käsiksi meren rikkauksiin.”

En ihan päässyt selville siitä, mitä tällä kaikella oli tarkoitus sanoa, mutta Argon lastu on luovasti ja usein hauskasti kirjoitettu. Ainakin sitä lukiessa tuli kerratuksi vanhoja tietoja myyteistä, usein nettiä apuna käyttäen.

Sjón: Argon lastu
Suomentanut Tuomas Kauko
Like 2008, 142 s.
Islanninkielinen alkuteos Argóarflísin 2005

Leena Lehtolainen: Lähtölaukaus

 

Lähtölaukaus on Maria Kallio -sarjan uusin teos. Marian yksityiselämässä on tapahtunut muutoksia, jotka saavat hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi, mutta en kirjoita niistä sen enempää. Samaan aikaan osuvat myös muutokset töissä. Marian johtama Lasten ja nuorten tekemiin ja heihin kohdistuneisiin rikoksiin erikoistunut ryhmä on lakkautettu rahoituksen loputtua. Mariaa on houkuteltu jopa siirtymään varhaiseläkkeelle. Kun hänelle on tarjottu kirjoituspöytätyötä, jossa selvitetään, ”kuinka suuressa osassa poliisin tietoon tulleista väkivaltarikoksista tutkinta keskeytetään tai syytekynnys ei ylity”, hän päättää ottaa sen vastaan.

Papereiden pyörittely ei sovi Marialle – hän kaipaa toimintaa. Sopiva tilaisuus tulee, kun hän löytää muutaman vuoden takaisen jutun, jossa siivooja on löydetty kuolleena omakotitalon ulkouima-altaasta. Tapaus on epäilyttävän helposti todettu tapaturmaksi ja tutkinta on keskeytetty. Kun samassa talossa sattuu samantapainen kuolema, Maria saa itsensä tungetuksi ystävänsä ja entisen alaisensa Koivun johtamaan tutkimusryhmään, kun Koivu vetoaa työvoimapulaan.

Koivun ryhmässä on uusi innokas poliisi Ramon Jaatinen, joka sopisi vaikka uuden sarjan päähenkilöksi. Hänet on adoptoitu kolmevuotiaana Kolumbiasta, ja hän on saanut osansa rasismista ennen poliisiksi ryhtymistään ja poliisilaitoksen sisällä. Ramon puhuu Marian kuullen vierastyöläisten asemasta, ja Maria ilahtuu.

”Oi, vihainen nuori mies, ajattelin tyytyväisenä. Heitä poliisissa kaivattiin. Ammattikuntani arvomaailma oli viime vuosina kääntynyt konservatiivisempaan suuntaan, kuten tutkimusaineistonikin osoitti. Ruskealla ihmisoikeustaistelijalla ei tulisi olemaan helppoa. Onneksi hänellä on lähimpänä pomonaan Koivu, joka tunsi suomalaisen rasismin vietnamilaisen vaimonsa ja lastensa kautta liiankin hyvin.”

Lehtolainen laittaa muutenkin henkilönsä ottamaan kantaa ajankohtaisiin aiheisiin. Hänen entinen pomonsa, nyt eläkkeellä oleva Taskinen, sanoo suorat sanat tunnin junan älyttömyydestä.

Dekkarina Lähtölaukaus on taattua laatua. Murhajuonesta arvasin osan, mutta en kaikkea. Kirjan yleistunnelma on Marian ja hänen lähellään olevien elämänmuutosten vuoksi alakuloinen. Sen voin sanoa, että kirjaa lukiessaan tulee surulliseksi.

Leena Lehtolainen: Lähtölaukaus
Tammi 2026, 391 s.

**********

Koska Leena Lehtolainen on suomalainen dekkaristisuosikkini, sijoitan Lähtölaukauksen Helmet-haasteen kohtaan 43. Uusin kirja lempikirjailijaltasi.