Annukka Salama: Sulamispiste

 

Annukka Salaman Sulamispiste sai Blogistanian Kuopus -palkinnon vuoden 2025 parhaasta nuortenkirjasta. Olin paikalla Oodissa, kun Blogistanian-palkitut saivat kunniakirjansa. Vasta siinä tilaisuudessa havahduin tämän kirjan olemassaoloon. En todellakaan kuulu varsinaiseen kohderyhmään, mutta suvaitsevaisuutta korostava aihe on tärkeä, ja jääkiekkoa olen seurannut vuosikaudet (oikeammin vuosikymmenet).

Minäkertoja on Oliver Järvinen, joka ihailee NHL:n ykkösvaraukseksi ennakoitua Niklas Gauffinia niin, että on jopa valinnut hänet puhelimensa taustakuvaan. Gauffin on Suomen ja Ruotsin kaksoiskansalainen, ja kun hän valitsee Suomen, poikien tiet kohtaavat U18- maajoukkueessa. Miten Oliver sinne pääsee, on oma tarinansa, ehkä ei aivan mahdollinen muualla kuin juuri tarinoissa. Vinkin jatkotapahtumista saa kirjan kannesta, jossa on kauniisti kiemuralla sateenkaarenväriset luistinten nauhat.

Maajoukkueen kapteeni on fiksu poika, jolla on auktoriteettia. Erään sananvaihdon jälkeen hän pitää pelaajilleen puhuttelun, jossa hän korostaa heidän esikuva-asemaansa ja sen vaatimaa käytöstä.  Vähemmistöjä ei haukuta, eikä naisia loukata. Hän lopettaa sanoihin, joiden toivoisi leviävän laajemminkin.

”Jääkiekko on kontaktilaji, mutta se on sitä vain kaukalossa. Kaukalon ulkopuolella te kunnioitatte toisten ihmisten rajoja. Mä olen päättänyt, että Suomessa tän lajin toksinen maine päättyy meihin ja kuka edes hengittää toiseen suuntaan mun vahtivuorolla, lentää tästä koulusta ja joukkueesta pihalle kuin leppäkeihäs. Onko tämä selvä?”

Sulamispiste on erinomainen nuortenkirja. Kaikki on kunnossa: aihe, juoni, kieli ja sympaattiset päähenkilöt. Jopa kaltaiseni mummoikäinen jääkiekkofani luki Sulamispisteen mielellään. Lopusta jäi hymy huulille.

Annukka Salama: Sulamispiste
WSOY 2025, 359 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 9. Kirjassa on jääkiekkoilija.

Miguel Delibes: Cinco horas con Mario

 

Miguel Delibes on espanjalainen klassikkokirjailija 1900-luvulta. Cinco horas con Mario (Viisi tuntia Marion kanssa) on hänen arvostetuimpia teoksiaan. Sitä ei ole suomennettu, kuten ei muutakaan Delibesin tuotantoa.

Mario on kuollut yllättäen sydänkohtaukseen yön aikana. Ystäviä ja tuttavia saapuu heti uutisen levittyä esittämään surunvalittelunsa Marion puolisolle Maríalle. Seuraavana yönä María valvoo viisi tuntia yksin ruumiin äärellä. Hän puhuu Mariolle ikään kuin tämä olisi elossa ja vuodattaa ajatuksensa heidän yhteiselostaan. Marían monologi on hyppelehtivä, sekava ja samoja asioita toistava, mutta se on myös hypnoottinen. Tosin se on pitkälti puhekielinen, joten sen espanja ei ole helpoimmasta päästä.

Monologi on jaettu lukuihin, jotka kaikki alkavat raamatunlauseella. Maríalla on Marion Raamattu, johon tämä on tehnyt alleviivauksia. Niitä María nyt selaa. Hän ei pysy pitkään raamatunlauseen viitoittamassa aiheessa, vaan eksyy hyvin nopeasti omiin kiertäviin ajatuksiinsa.

Lukijana tunsin ensin myötätuntoa Maríaa kohtaan. Hän on jäänyt leskeksi yli kahdenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Hänestä tulee hetkessä viiden lapsen yksinhuoltaja. Lapset ovat hyvin eri-ikäisiä. Vanhin poika opiskelee yliopistossa, ja nuorimmainen on alle kouluikäinen. Myötätuntoa lisäsi Marion kälyn Encarnan käytös edellisenä päivänä, kun hän järjesti dramaattisen näytöksen ruumiin luona ja käyttäytyi ikään kuin olisi itse ollut leski. Kun jatkoin lukemista ja pääsin selville Marían ajatuksista, myötätunto hiipui, ja tilalle tuli ihmetystä ja sääliä.

María on hyvin vanhoillinen. Hän jakaa ihmiset parempiin, joihin hänen perheensä tietysti kuuluu, ja alempiarvoisiin, kuten palvelijat ja muut ruumiillista työtä tekevät. Asema määrittyy syntyessä, ylempään luokkaan ei niin vain nousta. Toisaalta hän ei ymmärrä intellektuelleja. Mario oli professori, joka työnsä ohessa kirjoitti lehtiartikkeleita ja kirjoja. Kirjat olivat Maríasta kummallisia sekä aiheiltaan että käsittelyltään. Eivätkä ne myyneet. Marion olisi pitänyt kirjoittaa ihmisiin vetoavista aiheista kuten romantiikasta. Mario otti artikkeleissaan kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin, mitä María ei hyväksynyt lainkaan. Hän kysyy, mitä varten köyhät opiskelisivat. Jokainen pysyköön luokassaan. Marion ja tämän ystävien päät ovat menneet sekaisin liiasta kirjojen lukemisesta ja ajattelemisesta. Olisi ollut parempi, että Mario olisi työskennellyt pankissa tai jossakin yrityksessä ja tienannut kunnolla rahaa. Toistuva aihe Marían ajatuksissa on Seat kuusisatanen (Maríalle pelkkä Seiscientos). Olisipa heillä edes sellainen, nykyisin jopa naispuolisilla ovenvartijoilla on. Maríaa hävetti, kun Mario ajoi polkupyörällä. Se ei ollut professorille sopivaa.

Vanhinta tytärtään María ei halua päästää opiskelemaan. Oppineista naisista tulee miesmäisiä, he kadottavat naisellisuutensa. Tytär ei myöskään voi mennä töihin. Mistä alkaen hyvien perheiden tyttäret ovat tehneet töitä? Tytön on etsittävä itselleen sopiva aviomies. Häneltä ei vaadita edes kotitöiden tekemistä, vaikka María itse tekee niitä, koska heillä on varaa vain yhteen palvelijaan.

Yksi Maríaa eniten vaivaavista aiheista on heidän pieleen mennyt hääyönsä ja odotukset pettänyt häämatka Madridiin. Hän olisi kaivannut avioliitossaan enemmän intohimoa, enemmän romantiikkaa tai edes huomiota Mariolta.

Kirja on ilmestynyt 1966. Tulkitsen sen kuvaukseksi taantumuksellisesta ja sisäänpäin kääntyneestä Francon ajan yhteiskunnasta, jossa näkyy pieniä oireita avautumisesta. María vastustaa ulkomaalaisia turisteja, jotka tuovat maahan vieraita tapoja. Hän pitää protestantteja yhtä pahoina kuin kommunisteja: ennemmin kuolisin kuin rukoilisin protestantin kanssa. Mustat (María käyttää n-sanaa) on tehty eri savesta kuin valkoiset. He sopivat sokeriruokopelloille tai nyrkkeilijöiksi. Mario kutsui joskus Maríaa nimityksellä pikku taantumukselliseni.

Tätä kirjaa voi varmasti analysoida monelta suunnalta, sen kieltä, ihmissuhteita, kuvaa Espanjasta. Kirjastosta saamassani painoksessa on erään kirjallisuuden professorin kirjoittama johdanto, pituudeltaan yhdeksänkymmentä sivua. Sitä en lukenut.

Miguel Delibes: Cinco horas con Mario
Destino 2018, 331 s., sisältää johdannon 91 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1966

***********

Helmet-haasteen kohta 36. Kirja, josta haluaisit keskustella lukemisen jälkeen.

Tahmima Anam: Kulta-aika

 

Kulta-aika on bangladeshilaisen Tahmima Anamin esikoisromaani. Hän voitti sillä vuonna 2008 Commonwealth Writers’ Prize -palkinnon parhaasta esikoisteoksesta. Saman palkinnon ovat saaneet muun muassa Chimamanda Ngozi Adichie ja Zadie Smith.

Bangladesh julistautui itsenäiseksi maaliskuussa 1971, ja itsenäisyys toteutui samana vuonna joulukuussa. Siinä välissä käytiin osin hyvin julma sota Pakistanin yrittäessä pitää itäisen osansa hallussaan. Kulta-aika kertoo tavallisten ihmisten selviytymisestä sodasta. Näkökulma on Dhakassa asuvan Rehanan, jonka mies on kuollut vuosia sitten. Miehen kuoltua Rehana oli joutunut taistelemaan lankonsa perheen kanssa kahden lapsensa huoltajuudesta. Sodan alkaessa lapset, poika Sohail ja tytär Maya, ovat teini-ikäisiä. Varsinkin Maya on kiihkomielinen itsenäisyyden kannattaja. Hän alkaa kirjoittaa sodasta lehtiin ja joutuu pakenemaan Kalkuttaan. Sohail on ensin rauhallisempi, mutta liittyy vapaustaistelijoihin sodan jatkuessa. Rehana sallii pojan ja tämän tovereiden käyttää tontillaan olevaa taloa piilopaikkana, jolloin hänestäkin tulee osallinen taisteluun.

Rehana ei ole alun perin bangladeshilainen. Hän on kotoisin Kalkutasta ja muutti Dhakaan miehensä kanssa. Hän tuntee olevansa yhtä bangladeshilainen kuin lapsensa. Rehanan siskot ovat päätyneet Länsi-Pakistaniin ja haluaisivat Rehanan tulevan sinne. Rehanan talon vuokralaiset ovat hindejä. Heille käy sodan aikana huonosti, koska he eivät ymmärrä paeta ajoissa Intiaan, vaan muuttavat sotaa pakoon maalle. Kaikki idässä asuvat eivät kannata irtautumista Pakistanista. Sohailin suureksi pettymykseksi hänen lapsesta asti rakastamansa naapurin tytär kuuluu heihin. Erilaiset näkökulmat ovat esillä, mutta Kulta-aika on bangladeshilaisten kirja.

”Sohail rakasti Bengalia. Hän oli kenties perinyt äidiltään rakkauden urdunkieliseen runouteen, mutta sitä ei voinut lähimainkaan verrata rakkauteen, jota hän tunsi kaikkea bengalilaista kohtaan: suistomaalle levittäytyvään liejuun, läpikuultavaan ruotoiseen jokikalaan, riisivainion tyrmistyttävän vihreään värikirjoon ja alavan maan ylle kaartuvan taivaan häikäisevään sinisyyteen.”

Varsinaisia taisteluita ei kuvata. Niistä ja pakistanilaisten julmuuksista puhutaan. Lähimpänä sodan kauheuksia ollaan, kun Rehana auttaa sodasta kärsineitä pakolaisleirillä. Näinkin kirja tuntui välillä aika rankalta luettavalta nykyisen maailmantilanteen vuoksi.

Tahmima Anam: Kulta-aika
Suomentanut Heikki Salojärvi
Basam Books 2010, 320 s.
Englanninkielinen alkuteos A Golden Age 2007

***********

Helmet-haaste: kohta 27. Kirjassa on puutarha.

Maailmanvalloitus: Bangladesh.

Yliopistoon! – Kaunokirjallisia kuvauksia akateemisesta maailmasta

 

Yliopistoon! sisältää professori Joel Kuortin Acatiimi-lehdessä ilmestyneitä kirjoituksia. Niissä käsitellään alaotsikon mukaisesti yliopistomaailmaan liittyviä kaunokirjallisia teoksia. Lähes kaikki kirjailijat ovat suomalaisia, muutama naapurimaiden kirjailija on joukossa.

Kirjoitukset ovat aikajärjestyksessä. Eivät julkaisuajankohdan mukaan, vaan kuvaamansa ajan mukaan. Niinpä Anneli Kannon Piru, kreivi, noita ja näyttelijä on kirjoituksista kolmannen aiheena. Kannon kirjassa isossa osassa ovat Turun Akatemian perustaminen, sen professorit ja siellä opiskelu. Olen lukenut kirjan, voin suositella sitä.

Yksi itsestään selvästi käsiteltäviin kirjoihin kuuluva on Arvid Järnefeltin Isänmaa, jonka päähenkilö lähtee maaseudulta opiskelemaan ja josta tulee lopulta tohtori. Hänen opiskeluaikaansa osuu suomalaisuusaatteen leviäminen. Yllättävän monessa kirjassa maaseutuylioppilaalle käy huonosti, kun kaupungin huvitukset vetävät puoleensa ja opinnot jäävät kesken.

Läheisempää aikaa kuvaavat Pirkko Saision Punainen erokirja ja Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi. Edellisessä ovat menossa 60- ja 70-luvun kuohuvan yliopistopolitiikan vuodet, kun taas jälkimmäisessä yliopisto näyttäytyy kilpailuympäristönä, jossa vain harvat menestyvät. Kuortti on antanut Suden vuodesta kirjoittamalleen luvulle otsikoksi ”Nuorempi yliopistoväki on köyhälistöä”.

Kirjailijoissa on monta tuttua, kuten Juhani Aho, F. E. Sillanpää, L. Onerva ja Eino Leino. Tuntemattomia (ainakin minulle) on myös, mutta heistä Kuortti on kirjoittanut yleensä pienen esittelyn. Joidenkin kirjojen yhteys yliopistomaailmaan on aika heiveröinen, kuten Mika Waltarin Yksinäisen miehen junan, mutta se ei haittaa, valitut kirjat ovat joka tapauksessa mielenkiintoisia. Muutama dekkarikin on mukana. Vanhimpana niistä Matti Hällin Sopimatonta kuolla yliopistolla vuodelta 1943.

Yliopistoon! kuvaa kaunokirjallisuuden kautta yliopiston ja opiskelun muuttumista vuosisatojen aikana. Nykyisin huolestuttavia muutoksia tuntuu tulevan jatkuvasti. Kirja on ilmestynyt 2013. Epilogissa professori Kuortti lohduttaa:

”Tuntemukset ovat voimakkaita ja aitoja, mutta oma vaatimaton toiveeni on, että näillä jutuilla voisi olla asioita perspektiiviin asettava vaikutus. Emme sittenkään elä niin erityislaatuisen uhan alla kuin ehkä kuvittelemme. Asiat eivät ehkä ole niin alaspäin kehittyvällä kehällä kuin miltä arkipäiväisessä työssä usein vaikuttaa.”

Joel Kuortti: Yliopistoon! – Kaunokirjallisia kuvauksia akateemisesta maailmasta
Gaudeamus 2013, 253 s.

***********

Helmet-haaste kohta: 5. Kirjassa on epilogi eli jälkisanat.

Tuomas Palonen: Etymologian etymologia

 

Etymologian etymologia on vetävästi – jopa hauskasti – kirjoitettua kielitiedettä. Se ei ole aakkostettu etymologinen sanakirja, vaan sanoja käsitellään aihealueittain. Luvut (yhteensä 30) on nimetty luovasti, mutta kuvaavasti, esimerkiksi Muuttuvat merkitykset, Yhteiskunnalliset nousijat, Paleokielet ja Kansanetymologiat. Luvuissa on sanojen etymologioita, mutta niissä kerrotaan myös etymologian kehityksestä ja keinoista, joilla sanojen alkuperää jäljitetään. Luku Äännemuutokset on valaiseva. Seuraava havaittiin 1800-luvulla:

”Sanoissa oli sekä yhtäläisyyksiä että eriävyyksiä. Esimerkiksi se, mikä oli italiassa p, olikin saksassa f; se mikä suomessa oli k, olikin unkarissa h. Kehittyi etymologisen tutkimuksen kannalta kumouksellinen ajatus siitä, että kielet voivat olla sukua toisilleen.”

Etymologian historia on tietysti sidoksissa muuhun historiaan, joten kirjassa on sitäkin. Kun Kolumbus luuli tulleensa Intiaan, hän kohtasi nykyisillä Karibian saarilla ensimmäiseksi kansan nimeltä tainot. Kolumbus käytti heistä nimitystä ”indios” eli intialaiset (suomalaisille intiaanit). Tuo lienee yksi maailman tunnetuimmista väärinkäsityksistä.

”Ymmärtämättömyys on keskeinen etymologinen resurssi. Ymmärrystä vailla oleva puhuu usein väärillä sanoilla tai imitoi toisia, jotka tietävät paremmin, onnistuen tai epäonnistuen imitoinnissaan. Kolumbus ja hänen jälkeensä tulleet eurooppalaiset valloittajat tekivät molempia. Siksi heiltä peritty Amerikkaa koskeva sanasto on sellainen kuin se on, kuin rikkoutunut kompassi tai köydestään irronnut ankkuri.”

Sanoja tutkitaan kirjassa monelta kannalta. Kieli on liikkuva ja muuttuva, sanoja lainataan ja sanoihin otetaan vaikutteita muista kielistä, lausuminen muuttuu, uusia sanoja muodostetaan... Mainiossa luvussa Negaatio käsitellään muun muassa suomen kielen tapoja johtaa sanoja negaatiolla. Käytetään etuliitettä epä- tai päätettä -ton. Jälkimmäisestä esimerkki:

”- - alaston on muodostettu sanasta alainen, joka tässä yhteydessä tarkoittaa alusvaatetta, eli alaston on yhtä kuin alusvaatteeton.”

Olen nostanut kirjasta esille vain muutaman kohdan. Siinä on paljon lisää kiehtovia aiheita. Tietokirjaksi Etymologian etymologia on harvinaisen viihdyttävä, opettavaisen lisäksi.

Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita
SKS Kirjat 2025, 288 s.

***********

Etymologian etymologia sopii Helmet-haasteen kohtaan 38. Kirjassa keräillään jotain. Siinä on luku Schroderus ja Juslenius, jossa kerrotaan kahdesta miehestä, jotka keräsivät suomen kielen sanoja kirjoittaakseen sanakirjoja. Schroderus julkaisi 1637 kirjan, jossa on sanoja latinaksi, ruotsiksi, saksaksi ja suomeksi. Jusleniuksen suomalais-latinalais-ruotsalainen sanakirja ilmestyi 1745.

Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende

 

Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä ilmestyi suomeksi viime vuonna. Huomasin kirjan monista blogikirjoituksista, ja se vaikutti sellaiselta, että saattaisin pitää siitä. Olin tietysti myöhässä, kun yritin varata kirjaa Helmet-kirjastosta. Jonossa oli noin 1500 varaajaa. Ruotsinkielisen alkuteoksen jono oli moninkertaisesti pienempi, joten liityin siihen ja sainkin kirjan varsin nopeasti.

Alussa Andersson sanoo, että kirja ei ole romaani, eikä novelli- tai kertomuskokoelma. Hän on kirjoittanut fiktiivisiä ”tapaustutkimuksia” ja saanut aikaan ”skärvor av liv, fenomen belysta”.

Kirjan luvut Andersson on otsikoinut tutkimuskohteena olevien naisten nimillä. Jotkut naisista esiintyvät muissakin kuin ”omassa” luvussaan. Vain yksi mies, tai oikeastaan nuori poika, on tarkastelun kohteena ja hänkin lähinnä katalyyttinä muutamalle naisten väliselle keskustelulle.

Useimmat tapaukset kulminoituvat keskusteluun, jossa ihmiset puhuvat toistensa ohi. Liselotte sairastuu syöpään ja haluaa pyytää Matildalta anteeksi, että on puhunut tästä pahaa selän takana, vaikka he ovat olevinaan ystäviä. Sekä Matilda että Liselotte on tavattu jo aikaisemmin eli lukijalla on heistä jonkinlainen käsitys. Heidän välistään keskustelua lukee suorastaan myötähäpeästä kiemurrellen, kun Liselotten anteeksipyyntö kääntyy Matildan loukkaamiseksi, mitä hän itse ei näytä lainkaan ymmärtävän. Samantapaista itsekeskeistä ja ylimielistä käytöstä tavataan muissakin luvuissa. Ystävysten Eva ja Malin lounastapaaminen johtaa välirikkoon.

”En kåre av fasa går genom Malin. Hon förstår inte varför Eva inte förstår att vissa saker måste lämnas outtalade.”

Anderssonin huomiot ihmisten käytöksestä ovat aika kitkeriä. Yksi ihmissuhde sentään päättyy hyvin, vaikka siinäkin on aluksi ymmärtämisongelmia. Märta on rakastunut Teodoriin, mutta ei edes tiedä, ovatko he pari, eikä uskalla ottaa heidän suhteensa laatua puheeksi. Hän haahuilee ympäriinsä, käy kääntymässä jopa New Yorkissa, ja lukijaa säälittää. Lopputulos on yllättäen pitkä onnellinen avioliitto. Seuraavassa luvussa käy huonommin, kun Märtan ja Teodorin tytär Amanda ei lainkaan ymmärrä vanhempiensa rakkaustarinan kauneutta, mikä pilaa hänen oman suhteensa poikaystävään.

Anderssonin tapaustutkimuksia lukiessa herää monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Päällimmäiseksi jäi kysymys, ymmärrämmekö me ihmiset toisiamme todella noin huonosti.

Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende
Polaris 2023, 260 s.

***********

En ole pitkiin aikoihin nähnyt niin onnistunutta kantta kuin tässä kirjassa. Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 41. Kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis.

Jokha Alharthi: Celestial Bodies

 

Omanilainen Jokha Alharthi voitti kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2019 romaanillaan Celestial Bodies. Se on vuosikymmenten yli ulottuva tarina, jonka kiinnekohtana on aviopari Mayya ja Abdallah.

Pidin kirjan rakenteesta, joka ei päästänyt lukijaa ihan helpolla. Luvuissa on aina yksi keskushenkilö. Abdallahin osuudet ovat minämuodossa, muissa on kertoja. Ei edetä kronologisesti, vaan hypähdellen eteen- ja taaksepäin. Loppupuolella paljastuu ihmisistä asioita, joita aiemmin saattoi vain aavistella. Koska henkilöitä on paljon, kirjan alussa oleva Mayyan ja Abdallahin sukukaavio tuli todella tarpeeseen.

Eri syistä solmittuja ja eri tavoin onnistuneita tai epäonnistuneita avioliittoja on useita. Heti alussa saamme tietää, että Mayya suostuu menemään naimisiin Abdallahin kanssa, vaikka on rakastunut toiseen. Mayyan siskoilla on omat kohtalonsa. Heistä Khawla ei hyväksy vanhempien tarjoamaa sulhasta, vaan pitää päänsä ja odottaa, kunnes saa haluamansa nuoruuden rakastetun.

Omanin yhteiskunnan muutokset ovat kirjan käsittämänä aikana suuria. Mayya ja Abdallah ovat hyvin toimeentulevia oman kylänsä arvostettujen sukujen jäseniä. Heidän tyttärensä, ympäristöä kummastuttavasti nimetty London, opiskelee lääkäriksi ja valitsee itse puolisonsa (epäonnistuneesti). Tärkeä perspektiiviä luova henkilö perheen palvelija Zarifa on ollut alun perin orja, jonka Abdullahin isä on ostanut ja ottanut rakastajattarekseen.

Celestial Bodies kertoi minulle paljon ennestään tuntemattoman maan historiasta, tavoista ja vuosien mukanaan tuomista muutoksista, mutta se kertoi myös ikuisesta aiheesta eli rakkaudesta. Ihmiset etsivät puuttuvaa puoliskoaan, mutta huomaavat kiertävänsä toisiaan omilla radoillaan kuin taivaankappaleet, kuten Mayyan sisko Asma miestään.

”She was a wife one could be proud of, and his acquisition of her put the final touch on his social acceptability. Yes, he had done it: a respectably able wife, circling within his gravitational pull, quietly, invisibly, inside its orbital path, never straying beyond.”

Celestial Bodies on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi ja Jotakin syötäväksi kelvotonta.

Jokha Alharthi: Celestial Bodies
Englanniksi kääntänyt Marilyn Booth
Sandstone 2018, 243 s.
Arabiankielinen alkuteos سيدات القمر 2011

***********

Helmet-haaste: kohta 29. Kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle.

Maailmanvalloitus: Oman.

50 myyttiä tekoälystä ja datasta

 

Tekoäly on kuuma keskustelunaihe tällä hetkellä. Vastapainon julkaisemassa kirjassa 50 myyttiä tekoälystä ja datasta asiantuntijat purkavat myyttejä ja oikovat väärinkäsityksiä. Kirjoittajina on tietojenkäsittelytieteen tutkijoiden lisäksi tutkijoita muilta aloilta: sosiologeja, filosofeja sekä kasvatus- ja oikeustieteilijöitä.

Myytit on jaettu viiteen lukuun: Mitä data on?, Mikä tekoäly?, Mitä tekoälyllä ja datalla tehdään?, Mitä kaikkea datan ja tekoälyn perusteella voidaan tietää? ja Tekoäly ja data ihmisen arjessa.

Aika moni myytti liittyy henkilötietojen käyttöön, esimerkiksi 8. Minua koskeva data on minun, 9. Voin määrätä siitä, minkälaista dataa minusta kerätään ja 10. Jos en esiinny omalla nimelläni, minua ei voi tunnistaa. Henkilötiedot ymmärretään tässä laajasti tiedoiksi, joiden perusteella yksilö voidaan tunnistaa. Myytin 30. Tekoäly ei tarvitse henkilötietoja toimiakseen kohdalla todetaan muun muassa:

”Yksi suurimmista huolenaiheista on sellainen tietojen hyväksikäyttö, jossa arkaluonteisia tietoja käytetään ilman käyttäjän täyttä tietoa tai suostumusta. Markkinoinnin kaltaisilla aloilla tekoälypohjaiset algoritmit voivat luoda yksilöistä yksityiskohtaisia profiileja kiinnostuksen ja demografisten tietojen perusteella, minkä jälkeen niitä voidaan käyttää mainonnan kohdentamiseen.”

Puretaan tässä myös tekoälyyn ihailevasti suhtautuvia myyttejä kuten 31. Tekoäly löysi uuden planeetan ja muita tekoälyn urotöitä. Näissä tapauksissa on tietysti ollut asialla ihmisiä, jotka ovat käyttäneet tekoälyä apunaan suuren tietomäärän käsittelyssä. Sekin osoitetaan mahdottomaksi, että tekoälyltä pääsisi piiloutumaan (42. Tekoäly ei vaikuta elämääni, jos en käytä sitä). Tekoälysovelluksia on kaikkialla, verotuksessa, pankkipalveluissa, älyrannekkeissa, kirjastossa... Luetteloa voisi jatkaa pitkään.

50 myyttiä tekoälystä ja datasta ei sisällä kovin paljon uutta ihmiselle, joka on seurannut tekoälyn kehitystä ja siitä käytyä keskustelua. Kirja on kuitenkin napakka tiivistelmä, jota voi suositella kaikille tekoälyä ja sen käytön seurauksia pohdiskeleville.

50 myyttiä tekoälystä ja datasta, toim. Marianne Mäkelin, Elisa Silvennoinen ja Kati Mäkitalo
Vastapaino 2025, 160 s.

Tea Mäkipere: Horoskoopiltaan etana

 

Kuuntelin Aristoteleen kantapää -podcastista Pasi Heikuran keskustelun opettaja, kirjailija Tea Mäkipereen kanssa teoksesta Etelään lentävä ruutana. Sitä en ole lukenut, mutta huomasin, että kirjalle on ilmestynyt jatko-osa Horoskoopiltaan etana – Yllättäviä koevastauksia ja muita koulutarinoita.

Horoskoopiltaan etana on hervottoman hauska. Lukiessa naurattaa koko ajan. Lasten koevastaukset ovat luovia ja oivaltavia. Tässä ei naureta väärille vastauksille, vaan yllättäville huomioille, jotka kaiken lisäksi ovat usein hyvin loogisia.

Miksi kutsutaan maa-aluetta, joka sijaitsee merenpinnan tason alapuolella?
V: Pohja.

Mikä on Suomen yleisin maalaji?
V: Yleisurheilu.

Kuuntelemassani keskustelussa Mäkipere sanoi, että vastaus voi olla oikea, mutta kysymys on ollut täysin väärä. Jotkut vastaukset ovat puolestaan täysin oikeita asetettuun kysymykseen.

Kumpi on lähempänä, Mars vai Tukholma?
V: Riippuu siitä, mistä mitataan.

Koevastausten lisäksi kirjassa on otteita oppilaiden kirjoitelmista sekä aikuisten koulumuistoja ja opettajien päiväkirjamerkintöjä. Viimeksi mainituista löytyy selitys kirjan nimelle.

Varoitus: ei kannata yrittää juoda kahvia kirjaa lukiessa. Ei onnistu, kokemuksesta tiedän.

Tea Mäkipere: Horoskoopiltaan etana
Vinhan kustantamo 2026, 159 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2026.

Edward St Aubyn: Sokkotesti

Francis, Olivia ja Lucy ovat biologeja. Francis työskentelee villiinnyttämisprojektissa, jossa suuren maatilan omistajat ovat päättäneet luopua maanviljelystä ja elvyttää alueen alkuperäiset eläin- ja kasvilajit. Olivia on töissä yliopistolla ja viimeistelee epigenetiikkaa käsittelevää kirjaansa. Olivia ja Francis ovat vastarakastuneita. Lucy on juuri aloittanut Lontoon-toimiston johtajana ”Digitasissa, digitaalitekniikkaan, uuteen teknologiaan ja luonnontieteeseen keskittyvässä riskisijoitusyhtiössä”. Lucy ja Olivia ovat ystävystyneet opiskeluaikana.

Sokkotestin alku saa luulemaan, että aiheena on ihmiskunnan maapallolle tähän mennessä aiheuttamat vahingot ja väistämätön kulku kohti tuhoa. Painopiste siirtyy kuitenkin ihmisen tietoisuuteen ja aivoihin. Miten tietoisuus on kehittynyt? Miksi ihmiset ovat erilaisia kuin eläimet? Lucylta löydetään hyvänlaatuinen, mutta vaikeasti leikattavissa oleva aivokasvain.

”Totta kai aivokuvat kertoivat aivoista yhtä ja toista, mutta oli huomattavan epäselvää, missä määrin ne valottivat ihmismielen ja -luonteen saloja. Aivot eivät olleet sama asia kuin mieli, eikä aivokuva ollut sama kuin aivot.”

Ihmisen mieltä tutkii myös Olivian adoptioisä, joka on psykiatri, toimii terapeuttina ja käyttää psykoanalyysiä.

Digitas on sijoittanut Brainwaves-yhtiöön, joka tutkii aivotoiminnan yhteyttä mielihyvään kehittäessään tuotetta nimeltä Onnenkypärä. Se olisi onnistuessaan laite, jollaisen myyntinäkymät ovat lähes rajattomat. Skannatessaan kolmekymmentä vuotta erakkona eläneen veli Domenicon aivoja, Digitasin varapääjohtaja Saul innostuu.

””Uskomatonta”, Saul sanoi, ”kerta kaikkiaan uskomatonta: dopamiinirata humisee siinä täydellä teholla. Antaa palaa! Ja accumbes-tumake antaa Domenicolle parin kolmen sekunnin välein olympialaisten kultamitalin. Jos on mahdollista toisintaa transkraniaalinen simulaatioluuppi näiden aivoalueiden välillä, meillä on pian massoittain ikionnellisia asiakkaita!””

Sokkotestissä on paljon ideoita nykytieteen ja -teknologian alueelta. Ehkä niitä on liikaakin. Toisaalta Francis, Olivia ja Lucy etsivät onnea – tai ainakin tyytyväisyyttä – omassa elämässään. Kokonaisuus jää jotenkin hahmottomaksi. Tyylilaji horjahtelee toiveikkaasta realismista yliampuvaan satiiriin. Jälkimmäistä edustaa Digitasin omistajan miljardööri Hunterin sekoilu huume- ja lääkekoukussa ja vielä enemmän isä Guido, jonka vallan- ja rahanhimoinen kardinaali lähettää sopimaan Digitasin kanssa prosentista, jonka Vatikaani saisi Onnenkypärän myynnin tulevista voitoista. Viaton isä Guido huumaantuu täysin upporikkaasta ympäristöstä, jollaista ei ollut ennen nähnyt.

Kirjassa on joitakin yllättäviä virheitä. Yhdessä kohdassa puhutaan neutroneista, vaikka aivan ilmeisesti tarkoitetaan neutriinoja. Erästä enoa nimitetään sedäksi, ja onpa mukana klassinen kirjoitusvirhekin eli kantarelliin on laitettu kaksi t-kirjainta.

Edward St Aubyn: Sokkotesti
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2021, 279 s.
Englanninkielinen alkuteos Double Blind 2021

***********

Helmet-haaste: kohta 4. Kirja on Otavan kirjaston kirjalistalla.

Kaksi poliisidekkaria: Puonti ja Giménez Bartlett

Kale Puonti: Manni

Poliisidekkareille on tyypillistä keskushenkilö, jonka nimellä kirjasarjat usein tunnetaan, esimerkkinä Henning Mankellin Kurt Wallander. Kale Puontin Pasilan Myrkky -sarjassa ei ole varsinaista päähenkilöä, vaan siinä seurataan yhtä Helsingin huumepoliisin tutkintaryhmää. Kirjan mittaan muutama poliisi nousee tietysti enemmän esille kuin muut, lähinnä ryhmän vetäjä Kaartamo sekä vanhan ajan änkyräpoliisi Pesonen kissoineen. Manni on sarjan aloitusosa. Nimi tulee kirjan rikollisesta, joka on harvinaisen älykäs, huumerikollisen tielle lähtevä fysiikan ja matematiikan opiskelija.

Olin lukenut Puontin kirjoista paljon kehuja, ja tällä kertaa kehut pitivät täysin paikkansa. Manni oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Koko ajan tapahtuu, tyhjäkäyntiä ei ole. Tutkijoiden yksityiselämään ei paneuduta, vaan keskitytään työhön. Kirjailijan pitkä tausta huumepoliisina lisää luottamusta siihen, että perusasiat ovat oikein. On tässä mukana myös viittauksia julkisuudessakin olleisiin Helsingin huumepoliisin ongelmiin ja piikkejä hallintoa ja kasvavaa byrokratiaa kohtaan.

Löysin Mannista kirjastosta version, jonka kansi perustuu tv-sarjaan. Sarjaa en ole katsonut, mutta Pasilan Myrkyn jatko-osia aion lukea.

Kale Puonti: Manni
Bazar 2020, 270 s.

 

Alicia Giménez Bartlett: Una buena pieza

Giménez Bartlett kirjoittaa tyypillisiä poliisidekkareita, joissa päähenkilö on komisario Petra Delicado. Una buena pieza (Hyvä kappale) on kokoelma rikosnovelleja. Petra ja hänen työparinsa Fermín Garzón ratkaisevat kuusi tapausta, joissa yhtä lukuun ottamatta on kyse perheen sisäisistä rikoksista. Kaksi esimerkkiä: Vanha äiti tappaa poikansa, joka ei ole täyttänyt hänen suuria odotuksiaan ja on löytänyt naisystävän, jonka avulla pyristelee pois äitinsä vallan alta. Äärikatolilaiset vanhemmat peittelevät huumekoukkuun joutuneen poikansa itsemurhaa lavastamalla sen murhaksi.

Novellikirja on välipala odotellessa seuraavaa Petra Delicado -romaania. Edellinen osa jäi kohtaan, joka vaatii jatkoa.

Alicia Giménez Bartlett: Una buena pieza
Destino 2025, 283 s.

***********

Manni sopii Helmet-haasteen kohtaan 35. Kirjassa on lyhyet luvut.

Pirkko Saision Helsinki-trilogia

Päätin lukea Pirkko Saision Helsinki-trilogian, kun tuli tieto, että se on valittu julkaistavaksi Penguin Modern Classics -sarjassa. Trilogian kolmannen osan Punainen erokirja olin ostanut ja lukenut, kun se voitti vuoden 2003 Finlandia-palkinnon. Kaksi muuta osaa (Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo) sain hankituksi vasta äskettäin. Nyt luin kaikki kolme kirjaa peräkkäin.

Trilogia pohjautuu Saision omaan elämään. Englantilaisissa laitoksissa sitä kutsutaan biofiktioksi. Mehän emme voi tietää, mikä kirjoissa on oikeasti tapahtunutta ja missä kohdissa kirjailija on käyttänyt vapauttaan. Kaikkien kolmen kirjan kirjoitustyyli on samanlainen. Ajassa hypitään edestakaisin, mutta helposti seurattavasti. Teksti on fragmentaarista. Sitä korostavat useat rivivälit muutaman virkkeen mittaisten ryppäiden välissä. Tyyli tuntuu kevyeltä ja houkuttelee välillä lukemaan liian vauhdikkaasti. Pienimmän yhteisen jaettavan alussa on mielessään lauseita muodostavan kahdeksanvuotiaan havainto:

”Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.”

(Edellä kumpikaan tarkoittaa vanhempia.) Kirjojen tekstissä vaihtelevat minä ja hän. Mitä pidemmälle edetään, sitä vahvemman aseman hän saa. Punaisessa erokirjassa minä esiintyy enää harvoin.

Pienin yhteinen jaettava

Kirjan nykyajassa jo kuuluisan kirjailijan isä joutuu sairaalaan ja kuolee muutaman päivän kuluttua. Surullisten päivien lomassa kulkee lapsuus pikkulapsesta oppikouluun pääsemiseen saakka. Mieleen jäi erityisesti lämmin suhde pappaan ja mummoon, joiden luona pieni Pirkko vietti kesät, sekä lapsen ajatusmaailma, joka on aivan erilainen kuin aikuisella. Pirkko ahdistui uskoessaan, että lähellä syttynyt tulipalo oli hänen syytään, koska hän oli toivonut tulipaloa. Ensimmäinen itse luettu kirja, Anni Polvan Tiina, aiheutti tunnemyrskyn.

”En tiedä, itkenkö siksi, että kirja on loppunut kesken vai siksi, että olen lukenut kokonaisen kirjan.
Vai siksi, että nyt jo tiedän lukevani monta muutakin kirjaa.”

Vastavalo

Vuoden 1968 kesäksi tuore ylioppilas matkustaa töihin sveitsiläiseen lastenkotiin. Hänellä on mielessään kuvitelma summerhilliläisestä vapaasta kasvatuksesta, mutta perillä hän törmää sveitsiläisiin tiukkoihin sääntöihin. Muistoissa käydään läpi kouluaikaa. Kallion Yhteiskoulua kirjoittaja sanoi temppeliksi, joitakin opettajia hän inhosi, palvottu Ruutusotilaaksi kutsuttu äidinkielenopettaja ennusti:

”– Mistä sen kukaan tietää mitä kenestäkin tulee. Mutta sinusta tulee kirjailija, jos...”

Oppikoululainen uskalsi väitellä marxisti-isän kanssa, vaikka tiesi voittamisen johtavan riitaan. Freudilaiset unet alkoivat häiritä teini-ikäistä. Edellisen kirjan pikkutyttö olisi halunnut olla poika. Nyt hän ei tiedä, mitä haluaa. Sveitsissä hän näkee, että kaksi naista voi rakastaa toisiaan.

Punainen erokirja

Tämä on se kirja, jonka Saisio kadotti tietokoneeltaan ja joutui kirjoittamaan uudelleen. Tapahtuma on päätynyt lopullisen version alkuun. Punainen erokirja kuvaa opiskelua teatterikoulussa yliopistomaailman poliittisen kuohunnan vuosina. Samaan aikaan kirjoittaja löytää seksuaalisuutensa suunnan. Ensimmäinen vakava suhde on klovnisilmäiseksi kutsutun kanssa. Suuri rakkaus on Havva, joka lähtee pian Sunnuntailapsen syntymän jälkeen. Ero on vaikea. Muutamissa myöhempään aikaan sijoittuvissa hetkissä mukana on jo Honksu. Viimeisessä luvussa on vielä yksi ero, kun Sunnuntailapsi muuttaa pois kotoa.

Pirkko Saisio on löytänyt aivan oman tyylin käyttää elämäänsä romaanin aiheena. Samaa tekee myös omalla tyylillään nobelisti Annie Ernaux, mutta kyllä Saisio tekee sen paremmin.

Pirkko Saisio:

Pienin yhteinen jaettava
Siltala 2023, 274 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran 1998

Vastavalo
Siltala 2023, 280 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran 2000

Punainen erokirja
WSOY 2003, 298 s.

***********

Näillä kirjoilla täytän Helmet-haasteen kohdat 46, 47 ja 48: Trilogian ensimmäinen, toinen ja kolmas osa.

Mieko Kanai: Mild Vertigo

 

Japanilaisen Mieko Kanain nimi on ollut joskus esillä Nobel-veikkauksissa. Kirjastosta löytyi Mild Vertigo.

Kotirouva Natsumin elämä on tavallista. Hän tekee kotitöitä, huolehtii kahdesta lapsestaan, tapaa silloin tällöin ystäviään. Hänen elämänsä on toisteista. Hän käy ostoksilla. Hän käy mielessään läpi, missä järjestyksessä tavarat ovat kaupassa (kirjassa kahteen kertaan, lista on kahden sivun pituinen).

”– – by now she was so utterly bored with this type of shopping that she could picture in her mind the way the goods were laid out before even leaving her house, could visualize how she would go in and, across the aisle from the vegetable section immediately to her left-hand side – containing salad and green vegetables, root vegetables, tomatoes and cucumbers – were the fruit, the mushrooms and the dairy products, at the back was a Kinokuniya bookstore and a Pasco bakery, and – –“

Natsumi ei ole onneton, mutta jonkinlaisesta tyhjyydestä hän kärsii. Hänen ystävänsä käyvät töissä, ja Natsumi tuntee alemmuutta heihin nähden. Joskus hän miettii, että on kuluttanut elämänsä tekemällä tavallisia asioita. Silloin tällöin hän jää tuijottamaan hanasta valuvan veden virtausta.

”– – it was an utterly ordinary thing – and yet for some unknown reason she kept staring at it, and falling, again for some unknown reason, into a kind of trance.”

Mild Vertigon kirjoitustyyli on lähinnä tajunnanvirtaa. Virkkeet ovat pitkiä ja poukkoilevia, mutta helppoja seurata. Juonta kirjassa ei ole. Sen luvut esittävät kohtauksia Natsumin elämästä. Niitä voisi lukea jopa novelleina, mutta tietysti ne täydentävät toisiaan. Yksi Natsumin ystävistä antaa hänen luettavakseen juuri avautunutta valokuvanäyttelyä käsittelevän esseen. Esseessä kuvataan valokuvaajaa henkilönä, joka ei tallenna kuvillaan tarinoita, vaan hetkiä, joiden ympärille katsoja pystyy kuvittelemaan heidän elämänsä. Ehkä Kanai pyrkii samaan.

Kirjalla on ansionsa, ja luin sen ihan mielelläni, vaikka aluksi epäilin kotirouva-aiheen kiinnostavuutta. Oli siinä tietysti mukana japanilaista kulttuuria. Esimerkiksi muista hieman poikkeavassa luvussa The Cat Debacle Natsumi joutuu mukaan keskusteluun, jossa kaksi samassa kerrostalokompleksissa asuvaa naista puhuu ’kissan kirouksesta’. Sen mukaan kissoja huonosti kohtelevaa henkilöä kohtaa onnettomuus.

Mieko Kanai: Mild Vertigo
Englannintanut Polly Barton
Fitzcarraldo Editions 2023, 169 s.
Japaninkielinen alkuteos 軽いめまい 1997

***********

Helmet-haaste: kohta 22. Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen.

Rachel Kushner: Luomisen järvi

 

”Omat tunteeni olivat neutraalit, en piittaa ihmisten tekemisistä. Tehtäväni oli löytää todisteita siitä, että moulinardit olivat uhka. Oli samantekevää, olivatko he vakava uhka. Joko löytäisin todisteita tai sitten löytäisin tavan osoittaa, että he olivat syyllisiä, jotta poliisi voisi ratsata tämän tuppukylän ja sulkea heidän pikku kommuuninsa.”

Nykyisessä operaatiossaan nimeä Sadie Smith käyttävällä naisella on erikoinen ammatti. Hänet voidaan palkata suorittamaan edellä kuvatun kaltaisia tehtäviä. Kohteena olevat moulinardit ovat saaneet nimensä ”tuppukylästä”, jossa heidän kommuuninsa on. Heidän epäillään tehneen yhden tihutyön ja suunnittelevan toista, joka kohdistuisi Ranskan valtion suunnitelmaan pumpata pohjavedet mega-altaisiin. Arvostelijoiden mielestä sillä tavoin tuhottaisiin alueen ekologinen tasapaino. Sadie ei tiedä, kuka tällä kertaa on hänen työnantajansa, tuskin kuitenkaan valtio, vaan ennemmin suunnitelmasta kaupallisesti hyötyvät tahot. Rahaa heillä tuntuu olevan rajattomasti.

Sadie soluttautuu kommuuniin, joka tuntuu hänen kuvauksensa perusteella täysin harmittomalta. Sekalainen joukko karismaattisen johtajan Pascalin seuraajia yrittää elää viljelemällä maata ja myymällä vähiä tuotteitaan. Tuskin he pystyvät tekemään muuta kuin järjestämään mielenilmauksia paikallisissa tapahtumissa.

Takakannessa Luomisen järveä kutsutaan trilleriksi, mutta minusta se on filosofinen teos ihmiskunnan kehityksestä ja maailman nykytilasta. Valmistautuessaan tehtäväänsä Sadie on lukenut – ja lukee edelleen – kommuunin toisen perustajan Brunon moulinardeille lähettämiä sähköpostiviestejä. Pascal arvostaa filosofi Guy Debordia ja hänen Spektaakkelin yhteiskuntaansa, mutta Brunon ajattelu on lähtenyt eri suuntaan. Hän on asettunut asumaan alueella oleviin luoliin, eikä suostu enää tapaamaan ihmisiä. Hän pitää neandertalilaisia etevämpinä kuin nykyihmisiä.

”Ihminen on viettänyt yhdeksän kymmenesosaa olemassaolonsa ajasta maan alla. Ihmisen symbolimaailma on luola-aktiviteettien ja pimeyden lupaamien aistimuksien ja näkyjen muokkaamaa. Sitten se kaikki loppui. Kadotimme maanalaisen maailman.”

Brunon ajattelu muuttuu tuosta vielä kirjan aikana, kun hän huomaa unohtaneensa tulevaisuuden. Samalla hän kadottaa suuntansa. Moulinardeihin hänellä ei näytä olevan enää vaikutusta. Sen sijaan alun perin täysin kyyninen Sadie joutuu samaan tilaan kuin Bruno: hänenkin suuntansa katoaa.

Sadien kyynisyyden vuoksi kirjassa on ironinen ote, joka miellytti minua. Sivuhenkilöissä on monta herkullista hahmoa, esimerkiksi vanha luonnonsuojeluaktivisti Nadia, joka oli riitaantunut moulinardien kanssa ja kuljetti mukanaan tryffelisikaansa Bernadettea. Kaiken kaikkiaan pidin Luomisen järvestä, sen luontopainotuksesta ja yllättävistä näkökulmista.

Lainasin Luomisen järven kirjastosta tietämättä etukäteen mitään kirjasta tai kirjailijasta. Vasta kirjan luettuani huomasin, että Kushner tulee toukokuussa Helsinki Litiin.

Rachel Kushner: Luomisen järvi
Suomentanut Arto Schroderus
Tammen Keltainen kirjasto 2024, 417 s.
Englanninkielinen alkuteos Creation Lake 2024

***********

Helmet-haaste: kohta 11. Kirjassa on 400–500 sivua.