Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkisen Pihkatappi valikoitui luettavakseni, koska luin alkuvuonna Heikkisen erinomaisen Juice Leskisen elämäkerran ja koska kirja oli jo kirjahyllyssämme. Pihkatappi sai viime vuonna Savonia-palkinnon, joten tunnustustakin on tullut.

Pihkatappi on Heikkisen esikoisromaani ja voisiko olla tyypillisempää esikoisromaanin aihetta kuin nuoren miehen kasvutarina. Kirjailija itsekin ironisoi aihevalintaansa, varsinkin kirjan alkupuolella. On Pihkatapissa tietysti muutakin. Kirjailijuudesta haaveilevan Jussin omin sanoin:

”Eli se tulee olemaan yhtä aikaa kasvutarina ja sitten maalaiskuvaus ja vielä sukupolviromaani.”

Savolaisten dialogit on kirjoitettu savoksi, mikä hidastaa ei-savolaisen lukemista. Hyvin kirjoitettu murre on kirjassa hyvä asia, joten tuo edellinen ei ollut moite. Seuraava sen sijaan on. Kirjassa on paljon v---u –juttuja, joista osa on varmaan tarkoitettu hauskoiksi, ainakin miespuoliset romaanihenkilöt hekottelivat niille, mutta minun makuuni niitä on liikaa.

Pihkatappi on niitä kirjoja, joista pidin lukiessani koko ajan vähemmän. Alun kuvaus pienen Jussin ja yksinhuoltajaisän yhteiselosta oli lämminhenkistä ja mukavaa luettavaa. Mutta kun Jussi vanheni ja alkoi teinivuosina etsiä itseään ja alkoivat riidat isän kanssa samalla kun Jussi kirjan nykyajassa sotki naissuhteitaan, niin ei jaksanut enää kiinnostaa. Ei yhtään. Minulle kävi niin kuin valitettavasti usein nykykirjailijoiden kanssa eli odotukset olivat liian korkealla.

Edellä kirjoitetusta huolimatta toistan vielä: Heikkisen Juice Leskisen elämäkerta on hieno teos.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Siltala 2013, 276 s.