Hämeen-Anttila, Arhippa ja Pakkanen 2014

Otsikossa ei ole virhe, vaan olen tänä vuonna lukenut Virpi Hämeen-Anttilan, Outi Pakkasen ja Pirkko Arhipan viime vuonna ilmestyneet rikosromaanit. Kokosin niiden lyhyet arviot samaan kirjoitukseen.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Olen lukenut pari Virpi Hämeen-Anttilan romaania, mutta en oikein innostunut niistä. En myöskään ole historiallisten dekkareiden ystävä. Odotukseni eivät olleet korkealla, mutta Yön sydän on jäätä olikin positiivinen yllätys. Parasta kirjassa on ajankuva. 1920-luvun Helsinki tuntuu todelliselta ja elävältä. Ajatukseni kulkivat jopa Mika Waltarin suuntaan. Tapahtumien taustalla tuntuvat myös ajan poliittiset virtaukset. Päähenkilö on sisäministeriön virkamies Karl Axel Björk, joka auttaa työnsä ohessa ystäväänsä ylikonstaapeli Martti Ekmania murhatutkimuksissa. Björk on ulkonäöstään ja vaatetuksestaan huolehtiva herrasmies, joka vetää naisia puoleensa ja jonka sukutaustassa sekä omissa vanhoissa tekemisissä on epäselvyyksiä. Muuten mukavassa kirjassa oli yksi asia, joka häiritsi lukemistani pahasti. Jostain syystä sivistyneen Björkin ajatellessa muita ihmisiä, Hämeen-Anttila käytti pronominin hän sijasta pronominia se.

”Martti vierasti romanttisuutta ja kosiskelua. Björk oli huomannut, että hänen ystävänsä muuttui tätä nykyä suolapatsaaksi sellaisten naisten seurassa, joista se oli kiinnostunut. Hyvä kun se sai sanotuksi yhden sanan. Muuhun hameväkeen se suhtautui kohteliaasti, asiallisesti, mutta hiukkasen alentuvasti.”

Minun kielikorvani ei pitänyt.

Pirkko Arhippa: Parhain sä oot

Pirkko Arhipan kirjoja tulee luetuksi välipaloina, kun tarvitsen jotakin kevyttä. Olen lukenut monta Arhipan dekkaria. Parhain sä oot ei valitettavasti ollut parasta Arhippaa. Komisario Varpu Ahava ja työtoverinsa Tiia Vuoristo tutkivat murhaa Arhipan omalla maaperällä eli Naantalissa. Uhri on eronnut yksinhuoltajaäiti, joka oli miesten suosiossa. Ex-mies, tämän uusi kumppani, ex-appivanhemmat ja jopa sosiaalityöntekijä ovat mahdollisia syyllisiä. Ainekset ovat sinänsä hyvät, mutta en ole ennen lukenut dekkaria, jossa jännityksen vie pois – enpä sanokaan mikä, jos vaikka joku muukin sattuisi kirjan lukemaan.

Outi Pakkanen: Marius

Outi Pakkasen kirjoja olen myös lukenut paljon. Marius eroaa muista Pakkasen kirjoista esimerkiksi siinä, että graafikko Anna Laine ei ole mukana. Minäkertoja on nainen, jonka nimeä ei sanota. Hän on Berliiniin muuttanut toimittaja, joka saa työtarjouksen entiseltä työnantajaltaan Suomesta. Hänen pitäisi kirjoittaa juttusarja Mariuksesta, julkkiksesta, joka on juuri kuollut hämärissä olosuhteissa. Toimittaja itse on asunut yhdessä Mariuksen kanssa vuosia sitten. Kun hän palaa Helsinkiin ja asettuu asumaan Klaus K:hon, kirja muuttuu haahuiluksi pitkin Helsinkiä. Mitään ei tapahdu, ajellaan vain päämäärättömän tuntuisesti pitkin katuja ja tavataan muutama Mariuksen elämään liittynyt henkilö. Tämän sanoo toimittaja itsekin:

”Ylitin kadun ja lähdin kiipeämään mäkeä ylös. Olin jo ehtinyt Freesenkadun puoleen väliin, ennen kuin pysähdyin kysymään itseltäni, minne oikein kuvittelin olevani menossa.

En minä tiedä, vastasin. Jonnekin vaan, lisäsin epämääräisesti.”

Kirjan lopussa kyllä selviää, mistä on kysymys. Syy on sinänsä ovela, mutta lukija ehtii kyllästyä, ennen kuin sinne asti päästään.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Otava 2014, 349 s.

Pirkko Arhippa: Parhain sä oot

Kustannus-Mäkelä 2014, 212 s.

Outi Pakkanen: Marius

CrimeTime 2014, 232 s.