Otsikossa
ei ole virhe, vaan olen tänä vuonna lukenut Virpi Hämeen-Anttilan, Outi
Pakkasen ja Pirkko Arhipan viime vuonna ilmestyneet rikosromaanit. Kokosin
niiden lyhyet arviot samaan kirjoitukseen.
Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Olen lukenut pari Virpi Hämeen-Anttilan
romaania, mutta en oikein innostunut niistä. En myöskään ole historiallisten
dekkareiden ystävä. Odotukseni eivät olleet korkealla, mutta Yön sydän on jäätä olikin
positiivinen yllätys.
Parasta kirjassa on ajankuva. 1920-luvun Helsinki tuntuu todelliselta ja
elävältä. Ajatukseni kulkivat jopa Mika Waltarin suuntaan. Tapahtumien
taustalla tuntuvat myös ajan poliittiset virtaukset. Päähenkilö on sisäministeriön virkamies Karl
Axel Björk, joka auttaa työnsä ohessa ystäväänsä ylikonstaapeli Martti Ekmania
murhatutkimuksissa. Björk on ulkonäöstään ja vaatetuksestaan huolehtiva
herrasmies, joka vetää naisia puoleensa ja jonka sukutaustassa sekä omissa
vanhoissa tekemisissä on epäselvyyksiä. Muuten mukavassa kirjassa oli yksi
asia, joka häiritsi lukemistani pahasti. Jostain syystä sivistyneen Björkin
ajatellessa muita ihmisiä, Hämeen-Anttila käytti pronominin hän sijasta
pronominia se.
”Martti vierasti romanttisuutta ja kosiskelua. Björk oli huomannut, että hänen ystävänsä muuttui tätä nykyä suolapatsaaksi sellaisten naisten seurassa, joista se oli kiinnostunut. Hyvä kun se sai sanotuksi yhden sanan. Muuhun hameväkeen se suhtautui kohteliaasti, asiallisesti, mutta hiukkasen alentuvasti.”
Minun kielikorvani ei pitänyt.
Pirkko Arhippa: Parhain sä oot
Pirkko Arhipan kirjoja tulee luetuksi
välipaloina, kun tarvitsen jotakin kevyttä. Olen lukenut monta Arhipan dekkaria. Parhain sä oot ei valitettavasti ollut
parasta Arhippaa. Komisario Varpu Ahava ja työtoverinsa Tiia Vuoristo tutkivat
murhaa Arhipan omalla maaperällä eli Naantalissa. Uhri on eronnut
yksinhuoltajaäiti, joka oli miesten suosiossa. Ex-mies, tämän uusi
kumppani, ex-appivanhemmat ja jopa sosiaalityöntekijä ovat mahdollisia
syyllisiä. Ainekset ovat sinänsä hyvät, mutta en ole ennen lukenut dekkaria,
jossa jännityksen vie pois – enpä sanokaan mikä, jos vaikka joku muukin
sattuisi kirjan lukemaan.
Outi
Pakkanen: Marius
Outi
Pakkasen kirjoja olen myös lukenut paljon. Marius
eroaa muista Pakkasen kirjoista esimerkiksi siinä, että graafikko Anna Laine ei
ole mukana. Minäkertoja on nainen, jonka nimeä ei sanota. Hän on Berliiniin
muuttanut toimittaja, joka saa työtarjouksen entiseltä työnantajaltaan
Suomesta. Hänen pitäisi kirjoittaa juttusarja Mariuksesta, julkkiksesta, joka
on juuri kuollut hämärissä olosuhteissa. Toimittaja itse on asunut yhdessä
Mariuksen kanssa vuosia sitten. Kun hän palaa Helsinkiin ja asettuu asumaan
Klaus K:hon, kirja muuttuu haahuiluksi pitkin Helsinkiä. Mitään ei tapahdu,
ajellaan vain päämäärättömän tuntuisesti pitkin katuja ja tavataan muutama
Mariuksen elämään liittynyt henkilö. Tämän sanoo toimittaja itsekin:
”Ylitin kadun ja lähdin kiipeämään mäkeä ylös. Olin jo ehtinyt Freesenkadun puoleen väliin, ennen kuin pysähdyin kysymään itseltäni, minne oikein kuvittelin olevani menossa.
En minä tiedä, vastasin. Jonnekin vaan, lisäsin epämääräisesti.”
Kirjan
lopussa kyllä selviää, mistä on kysymys. Syy on sinänsä ovela, mutta lukija
ehtii kyllästyä, ennen kuin sinne asti päästään.
Virpi
Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Otava 2014, 349 s.
Pirkko
Arhippa: Parhain sä oot
Kustannus-Mäkelä
2014, 212 s.
Outi Pakkanen: Marius
CrimeTime 2014, 232 s.
Pidän Arhipan dekkareista. Pakkasta olen lukenut paljonkin lähinnä sattumanvaraisesti. Pakkanen on sopivaa lomalukemista. Voin lukea sitä yksinkin ollessa. Hämeen-Anttilaa kokeilin parikin kertaa, mutta en jaksanut. En muista edes, oliko ne dekkareita vai. Toinen tapahtui Stadin keskustassa ja toinen jossain lähiössä. Näin minulle jäi mieleeni.
VastaaPoistaMinustakin on kiva lukea Arhipan ja Pakkasen dekkareita silloin tällöin. Ne eivät ole pelottavia. Valitettavasti tällä kertaa varsinkin Pakkasen kirja oli tylsä. Yön sydän on jäätä on Hämeen-Anttilan ensimmäinen dekkari, joten ne aiemmat olivat jotain muuta.
Poista