Italialainen
runoilija Salvatore Quasimodo sai Nobelin palkinnon vuonna 1959.
Suomennoskokoelma Ja äkkiä on ilta
ilmestyi 1962. Sen runot on poimittu kahdeksasta eri alkuperäiskokoelmasta,
jotka ovat ilmestyneet vuosina 1930-1958. Kokoelma on saanut nimensä Quasimodon ehkä tunnetuimman runon mukaan. Pienessä runossa on vain kolme säettä ja
sitä näkee nykyisinkin joskus kuolinilmoituksissa.
Muutenkin
näissä runoissa on paljon kuolemaa, kärsimystä ja elämäntuskaa. Quasimodon
runot eivät ole onnellisia, eikä ainakaan tässä kokoelmassa ole rakkausrunoja.
Jos rakkautta on, se kohdistuu Quasimodon synnyinseutuun Sisiliaan ja
näyttäytyy kaipuuna. Runon Minua pyhiinvaeltajaa
viimeiset rivit pitävät sisällään kaipuun ja kuoleman:
Kaukana
on maamme, etelässä,
kyynelistä
ja suruista lämmin. Naiset
hartioillaan
mustat huivit
puhuvat
hiljaa kuolemasta
talojen
ovilla.
Kirjan
alussa on suomentajan kirjoittama johdanto, joka helpottaa Quasimodon
varhaisten vaikeasti tulkittavien runojen lukemista. Viimeiset runot, kuten Auschwitz tai ironinen Uudelle kuulle, avautuvat helpommin.
Quasimodosta
on kirjoitettu myös blogeissa Hyönteisdokumentti ja Jokken runonurkka.
Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta
Suomentanut Elli-Kaija Köngäs
Kirjayhtymä 1962, 85 s.
Näissä teoksissa on tosiaan usein hyvät johdannot.
VastaaPoistaAinakin minua johdanto auttoi tässä tapauksessa.
PoistaLiikuttavaa tekstiä. Tutustuin hiljattain aiheeseen ihan Kemi-Tornio lehdessä olleen toimittajan kirjoituksen pohjalta.
VastaaPoistaKiitos kommentista. Eteläsuomalaisena en ole Kemi-Tornio -lehteä lukenut, mutta on mukava tietää, että Quasimodo yhä huomioidaan.
Poista