Jean Rouaud sai Kunnian kentistä Goncourt-palkinnon
vuonna 1990.
Kirja alkaa sävyltään
humoristisena, kun kertojana toimiva lapsenlapsi esittelee vähäpuheisen
isoisänsä tämän rättisitikan kautta. Isoisän ajotyyliä ja auton ominaisuuksia
kuvaa sen saama lempinimi Kuhmu. Kirja jatkuu sukukronikkana, jossa uudet
henkilöt ilmestyvät tarinaan sen kummemmin esittelemättä ikään kuin lukija
tietäisi, keitä he ovat. Sukulaisuussuhteet selviävät myöhemmin sivulauseista.
Hiljakseen tunnelma synkkenee. Saamme
esimerkiksi tietää, että kertojan isä on kuollut äskettäin aivan yllättäen. Kaikista
sukulaisista nousee keskipisteeksi Marie-täti (oikeastaan isotäti), joka on
viettänyt nunnamaista elämää puuhaten kirkkoherran apuna opettajan työnsä
ohessa. Marie-täti oli menettänyt ensimmäisessä maailmansodassa kaksi veljeään.
Varsinkin toisen veljen kuolema taistelukaasun uhrina oli koskettanut Marie-siskoa
hänen oman elämänsä kannalta liian syvältä.
”Tätä pitkää ja salaista surun tukahduttamista, tätä verta jota on pidätelty niin kuin pidätellään kyyneliä ja tätä elämää joka tämän kuoleman kautta kuivettui.”
Veli kuoli vuonna 1915 Ypresin
taistelussa, jossa saksalaiset käyttivä kloorikaasua. Kunnian kentissä on järkyttävä kuvaus kaasun leviämisestä
taisteluhautoihin ja sen aiheuttamista julmista tuskista ja kuolemista.
Kunnian
kentät
ei ole nimestään huolimatta sotakirja, vaan kertomus sodan seurauksista, viattomista
uhreista, joita syntyi taisteluissa sekä kotirintamalla. Uhreista, jotka
kärsivät seurauksista koko elämänsä ajan. Kunnian
kentät on kaikkea muuta kuin ihannoiva nimi. Se on ironinen ja katkera.
Jean
Rouaud: Kunnian kentät
Suomentanut
Annikki Suni
Tammen Keltainen
kirjasto 1992, 186 s.
Ranskankielinen
alkuteos Les Champs d’honneur 1990
***********
Helmet-haaste kohta 30. Kirja
liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.