Rosa
Monteron La loca de la casa (talon hullu nainen; ei suomennettu) on
kirja kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Se on myös – ja ennen kaikkea –
kirja mielikuvituksesta. Kirjan nimi tulee lauseesta ”La imaginación es la loca
de la casa” (Mielikuvitus
on talon hullu nainen), joka on peräisin pyhimykseltä Santa Teresa de Jesús.
Montero yhdistää myös hulluuden mielikuvitukseen, samoin kuin intohimoisen
rakkauden.
Monteron
teksti on eläväistä kuin hänen romaaneissaan. Hän käyttää kuvaavia esimerkkejä
kirjoittaessaan kirjailijan suhteesta valtaan, kirjailijoiden turhamaisuudesta
ja itsekkyydestä, kirjailijoista lukijoina, sisarusten vaikutuksesta… Kirjailijoista,
jotka (lähes) vaikenivat ja joiden elämä alkoi liukua alamäkeen, hän
ottaa yhdeksi esimerkiksi Herman Melvillen, jonka Moby Dick on nykyisin
arvostettu teos, mutta oli ilmestyessään täysi floppi. Melville ei koskaan
toipunut kirjan saamasta vastaanotosta. Montero tulkitsee, että kirjailijat
tarvitsevat julkista tunnustusta pystyäkseen jatkamaan kirjoittamista.
Montero
käyttää esimerkkinä myös omaa elämäänsä. Jälkisanoissa hän kertoo, että kaikki,
mitä hän kirjoittaa muista kirjailijoista, on totta eli pystytään tarkistamaan
lähteistä, mutta sen sijaan hän ei voi luvata samaa kirjoittaessaan itsestään.
Niinpä hän kertoo kolmessa eri kohdassa – ja eri tarkoituksessa – tarinan
siitä, kuinka hän nuorena toimittajana tapasi kuuluisan ulkomaalaisen elokuvanäyttelijän,
jota hän kutsuu vain kirjaimella M. Kaikissa versioissa Montero ja M.
tutustuvat illallisella yhteisten tuttavien luona ja ihastuvat. Jatko sujuu
aivan eri tavalla, mutta on jokaisessa versiossa jokseenkin katastrofaalinen.
Kirjailijan muistiin ei voi luottaa, kirjailijan sanomisiin ei voi luottaa, hän
muokkaa todellisuutta tarkoituksensa mukaan. Tai hän kuvittelee koko jutun.
Hänellä on mielikuvitusta.
Yhdessä
luvussa Montero käsittelee naisten asemaa kirjailijoina. Hän inhoaa käsitettä
naiskirjallisuus. Hän on lausunut, ja toistaa sen tässä teoksessa (oma käännökseni):
”Kun
nainen kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö on nainen, kaikki ajattelevat,
että hän puhuu naisista; kun taas, kun mies kirjoittaa romaanin, jonka
päähenkilö on mies, kaikki ajattelevat, että hän puhuu ihmiskunnasta.”
Monteron
laaja lukeneisuus näkyy teksteissä, mutta ei kiusallisena nimien
luettelemisena, vaan aina pohdittavaan asiaan liittyen. Hän mainitsee
suosikkikirjailijoitaan ja esittelee omia teorioitaan, jotka ovat joskus
yllättäviä ja joskus hauskoja. Hänellä on muun muassa oma tapansa luokitella kirjailijat
muistaviin ja muistamattomiin. Hän käyttää taas itseään esimerkkinä
jälkimmäisestä kategoriasta: hänen muistinsa on kuin huonosti pyyhitty taulu.
Lopetan
toiseen lainaukseen, joka on yksi selitys sille, miksi on kirjailijoita.
”Mutta
minulle ei ole olemassa mitään kirjailijana olemiseen verrattavaa, koska se
sallii ei vain elää muita elämiä, vaan myös keksiä niitä.”
Tämän kirjan on lukenut myös
Kirjaluotsi.
Rosa Montero: La loca de la casa
Alfaguara 2003, 275 s.
Kiitos vinkistä. Tämän voisinkin ottaa lukuun.
VastaaPoistaTämä oli oikein mukavaa luettavaa Monteron tyyliin.
PoistaTuo mitä kirjailija sanoo miehen tai naisen kirjoittamasta päähenkilöstä ei minusta tunnu oikealta. Voisiko se liittyä kieleen, siihen että ihminen useimmissa kielissä on maskuliini? Meillä kieli on sukupuoleton. Itse koen usein lähtökohtaisesti, että naiskirjailijan päähenkilö on nainen, ja miehen mies - ennen kuin asia selviää, jos selviää...
VastaaPoistaAjatuksen oikeuteen en ota kantaa, mutta ymmärsin Monteron tarkoittavan, että vaikka kirjailija on mies ja päähenkilö on mies, niin miehen ajatellaan edustavan jonkinlaista ihmisen yleistystä tekoineen ja ominaisuuksineen. Sen sijaan kirjoittavan naisen nainen päähenkilönä on pelkkä nainen.
Poista