torstai 21. huhtikuuta 2022

Rosa Montero: La loca de la casa

 

Rosa Monteron La loca de la casa (talon hullu nainen; ei suomennettu) on kirja kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Se on myös – ja ennen kaikkea – kirja mielikuvituksesta. Kirjan nimi tulee lauseesta ”La imaginación es la loca de la casa” (Mielikuvitus on talon hullu nainen), joka on peräisin pyhimykseltä Santa Teresa de Jesús. Montero yhdistää myös hulluuden mielikuvitukseen, samoin kuin intohimoisen rakkauden.

Monteron teksti on eläväistä kuin hänen romaaneissaan. Hän käyttää kuvaavia esimerkkejä kirjoittaessaan kirjailijan suhteesta valtaan, kirjailijoiden turhamaisuudesta ja itsekkyydestä, kirjailijoista lukijoina, sisarusten vaikutuksesta… Kirjailijoista, jotka (lähes) vaikenivat ja joiden elämä alkoi liukua alamäkeen, hän ottaa yhdeksi esimerkiksi Herman Melvillen, jonka Moby Dick on nykyisin arvostettu teos, mutta oli ilmestyessään täysi floppi. Melville ei koskaan toipunut kirjan saamasta vastaanotosta. Montero tulkitsee, että kirjailijat tarvitsevat julkista tunnustusta pystyäkseen jatkamaan kirjoittamista.

Montero käyttää esimerkkinä myös omaa elämäänsä. Jälkisanoissa hän kertoo, että kaikki, mitä hän kirjoittaa muista kirjailijoista, on totta eli pystytään tarkistamaan lähteistä, mutta sen sijaan hän ei voi luvata samaa kirjoittaessaan itsestään. Niinpä hän kertoo kolmessa eri kohdassa – ja eri tarkoituksessa – tarinan siitä, kuinka hän nuorena toimittajana tapasi kuuluisan ulkomaalaisen elokuvanäyttelijän, jota hän kutsuu vain kirjaimella M. Kaikissa versioissa Montero ja M. tutustuvat illallisella yhteisten tuttavien luona ja ihastuvat. Jatko sujuu aivan eri tavalla, mutta on jokaisessa versiossa jokseenkin katastrofaalinen. Kirjailijan muistiin ei voi luottaa, kirjailijan sanomisiin ei voi luottaa, hän muokkaa todellisuutta tarkoituksensa mukaan. Tai hän kuvittelee koko jutun. Hänellä on mielikuvitusta.

Yhdessä luvussa Montero käsittelee naisten asemaa kirjailijoina. Hän inhoaa käsitettä naiskirjallisuus. Hän on lausunut, ja toistaa sen tässä teoksessa (oma käännökseni):

Kun nainen kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö on nainen, kaikki ajattelevat, että hän puhuu naisista; kun taas, kun mies kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö on mies, kaikki ajattelevat, että hän puhuu ihmiskunnasta.

Monteron laaja lukeneisuus näkyy teksteissä, mutta ei kiusallisena nimien luettelemisena, vaan aina pohdittavaan asiaan liittyen. Hän mainitsee suosikkikirjailijoitaan ja esittelee omia teorioitaan, jotka ovat joskus yllättäviä ja joskus hauskoja. Hänellä on muun muassa oma tapansa luokitella kirjailijat muistaviin ja muistamattomiin. Hän käyttää taas itseään esimerkkinä jälkimmäisestä kategoriasta: hänen muistinsa on kuin huonosti pyyhitty taulu.

Lopetan toiseen lainaukseen, joka on yksi selitys sille, miksi on kirjailijoita.

Mutta minulle ei ole olemassa mitään kirjailijana olemiseen verrattavaa, koska se sallii ei vain elää muita elämiä, vaan myös keksiä niitä.

män kirjan on lukenut myös Kirjaluotsi.


Rosa Montero: La loca de la casa
Alfaguara 2003, 275 s.

4 kommenttia:

  1. Kiitos vinkistä. Tämän voisinkin ottaa lukuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli oikein mukavaa luettavaa Monteron tyyliin.

      Poista
  2. Tuo mitä kirjailija sanoo miehen tai naisen kirjoittamasta päähenkilöstä ei minusta tunnu oikealta. Voisiko se liittyä kieleen, siihen että ihminen useimmissa kielissä on maskuliini? Meillä kieli on sukupuoleton. Itse koen usein lähtökohtaisesti, että naiskirjailijan päähenkilö on nainen, ja miehen mies - ennen kuin asia selviää, jos selviää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajatuksen oikeuteen en ota kantaa, mutta ymmärsin Monteron tarkoittavan, että vaikka kirjailija on mies ja päähenkilö on mies, niin miehen ajatellaan edustavan jonkinlaista ihmisen yleistystä tekoineen ja ominaisuuksineen. Sen sijaan kirjoittavan naisen nainen päähenkilönä on pelkkä nainen.

      Poista

Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.