Marilynne Robinson: Jack

 

Yhdysvaltalainen Marilynne Robinson on julkaissut neljä toisiinsa löyhästi liittyvää romaania: Gilead, Kotiin (Home), Lila ja Jack. Pulitzerilla palkittu Gilead ja Kotiin on suomennettu, ja ne olen lukenut. Jostain syystä Lila ja kirjoista tuorein Jack on jätetty suomentamatta. Vaikka kirjoilla on yhteyksiä toisiinsa, ne voi lukea täysin itsenäisinä teoksina.

Jack on psykologinen ihmissuhderomaani, jonka yhteiskunnallinen painotus on vahva. Päähenkilöt ovat Jack, joka on pummi, ja Della, joka on englanninopettaja. Jack on valkoinen ja Della on musta. Tapahtuma-aika on heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja paikka on St. Louis. Jackin ja Dellan rakkaustarinalla on ylittämättömiltä näyttäviä esteitä. Rotuerottelulait ovat voimissaan.

”If they decide we’re cohabiting, we could both go to jail.”

Jack on taitava analysoimaan tunteitaan ja käytöstään. Vaikka hän on omienkin sanojensa mukaan pummi, hän on pappisperheen poikana sivistynyt. Hän tuntee kirjallisuutta, viettää aikaa kirjastossa lukien runoja, joita osaa paljon myös ulkoa. Hän käyttää sanoja, joita ei uskoisi hänen tietävän, jos katsoo hänen ulkoista olemustaan. Kirjan alussa on pitkä kuvaus yöstä, jonka Jack ja Della viettävät valkoisten hautausmaalla, jossa he sattumalta kohtaavat. Della on tullut katsomaan hautausmaata ja jää sinne vahingossa, kun ei huomaa, että portit suljetaan. Jack aikoi nukkua hautausmaalla. He kävelevät ja keskustelevat, uskonnosta ja kirjallisuudesta, pitkään Hamletista. Uskonto on heille yhteinen aihe, koska heidän kummankin isä on pappi. Suhtautuminen siihen on erilaista. Della uskoo, mutta Jackin suhde on ristiriitainen. Sen yön aikana Della rakastuu. Hän sanoo myöhemmin nähneensä Jackin sieluun. Jack oli ihastunut jo aikaisemmin. Takaumissa kerrotaan, miten he alun perin tapasivat.

Jackilla on moraalinen ongelma. Hän yrittää pysytellä selvänä ja hankkii työpaikan. Hän tietää, että hänen pitäisi jättää Della ennen kuin aiheuttaa tälle liikaa vahinkoa.

”So, harmlessness. This really might be too much to hope for. He actually shuddered at the harm Della might have suffered, perhaps did suffer, from his stupidly hanging around her door. How could she have explained him to a principal, a board of some kind? He shuddered as if the thought had not occurred to him a thousand times before.”

Samaan tapaan kuin aiemmin Robinsonilta lukemissani romaaneissa hän luo herkän tunnelman, jota hän vie eteenpäin käyttäen paljon dialogia. Jack puhuu Dellan kanssa, mutta myös Dellan sukulaisten kanssa, jotka on lähetetty tarkistamaan tilanne, ja mustan pastorin kanssa, jolta hän pyytää neuvoa. Kaikkea ei sanota, mutta merkitykset väreilevät ilmassa. Jack on ailahteleva hahmo, jolla on epämääräinen menneisyys ja taipumus joutua hankaluuksiin. ”He couldn’t stay and he couldn’t leave. So there he was. The story of his life.” Dellan kanssa hän on ehdottoman vilpitön.

Kirjojen kansiin painetaan usein ylisanoja, mutta tällä kertaa olen samaa mieltä, kun kannessa sanotaan, että Robinson on yksi aikamme suurimmista kirjailijoista.

Marilynne Robinson: Jack
Virago 2021, 307 s.; ilmestynyt ensimmäisen kerran 2020

Pirkko Saisio: Suliko

 

Pirkko Saisio kirjoittaa Ioseb Besarionis dze Jughasvilista ja Josif Stalinista.

Kuolinvuonnaan Stalin puhuu Sulikolle. Hän epäilee kaikkia, läheisimpiäänkin. Välillä hän tuntuu sekoittavan todellisen ja kuvitellun. Hän kaipaa kotiseutuaan Goria. Hän ajattelee Venäjää, valtaa ja mahdollisia seuraajiaan. Ihmisiä.

”On vaeltajamuurahaisia.

Ne vaeltavat paikasta toiseen hyvin järjestyneinä pataljoonina, ja jos vastaan tulee oja tai virta, hukuttautuvat ensimmäiset ja tekevät itsestään sillan, ja niiden ruumiiden yli seuraavat pataljoonat pääsevät eteen päin.

Se on kaunista, Suliko, tavattoman kaunista, eikö ole?

Miksi niitä muuten kutsutaan vaeltajamuurahaisiksi?”

Juopon suutarin poika Ioseb Besarionis dze Jughasvili menee vastentahtoisesti teologiseen kouluun. Hän ei halua papiksi, hän haluaa pois Gorista. Hän on Ioseb, kun pakenee Siperiasta, kun osallistuu pankkiryöstöön, kun hänen vaimonsa kuolee. Hän on Josif Vissarionovitš Stalin, kun Pietarissa päätetään suhtautumisesta Suomen itsenäistymishaluun. Hänen kulkunsa itsevaltiaaksi jatkuu historiallisesta tapahtumasta toiseen. Niitä Saisio kuvaa niin, että tuntuu kuin hän olisi päässyt Stalinin pään sisälle. Tai muiden ihmisten, kuten Vladimir Majakovskin.

Lukiessa oli pakko googlata ihmisten kohtaloita. Ketkä näistä selvisivät hengissä puhdistuksista?

”- - yhtäkään kaikkivaltiasta ei pidä katsoa suoraan silmiin, kaikkivaltiaan silmien tuli polttaa tuhkaksi kaiken minkä näkee.”

Noin laittaa Saisio ajattelemaan Engelsina Markizovan, joka pikkutyttönä halasi Isä Stalinia kuuluisassa valokuvassa. Hänen vanhempansa eivät selvinneet.

Stalinin puhuttelemalla Sulikolla on paljon merkityksiä. Minä näin Sulikon ensi sijassa kadonneena sielunaan, jota Stalin kaipaa.

Suliko on pelottavan ajankohtainen kirja nyt, kun itsevaltiaita tai sellaiseksi pyrkiviä ilmaantuu valtioihin ympäri maailmaa, myös ennen demokratioina pidettyihin maihin.

Pirkko Saisio: Suliko
Siltala 2024, 411 s.

Tuomas Marjamäki: Julkisivun takaa

 

Julkisivun takaa – Tarinoita julkisivutyömailta ja niiden liepeiltä perustuu lähinnä entisten työntekijöiden haastatteluihin. Kirjailija Marjamäen isä työskenteli alalla, jonka historiaan poika on nyt tutustunut. Kirja käsittelee pääasiassa vuosia 1950–1990, mutta on siinä jotain uudempaakin.

Tarinoita on hyvä alaotsikko tälle kirjalle. Lyhyet, korkeintaan muutaman sivun mittaiset muistelut on koottu kuvaavien otsikoiden alle. Muutamia niistä: Hurjia tilanteita, Suuria persoonia, Murhenäytelmiä, Virheitä sattuu, Jäyniä ja lusmuilua. Luvun Turvallisuus ennen kaikkea osiosta Täyttä höyryä löytyy seuraava hurjanlainen juttu:

”Pohjois-Haagan Näyttelijäntiellä maalattiin korkeita tornitaloja myrkkymaaleilla, jotka saivat jopa telakalla työskennelleiden karskien tankkimaalareiden päät sekaisin. Työpäivä alkoi etsimällä maalarit lähistön roskasäilöistä ja herättelemällä heidät töitä jatkamaan. Maalihöyryjen ja välipalaksi nautittujen juomien yhteisvaikutus sai isommatkin miehet tipahtamaan.”

Lukijaa ihmetyttää eniten kaksi asiaa: vanhimpien kuvattujen aikojen viinanjuonti työmailla ja työturvallisuuden puute. Itse asiassa työturvallisuusmääräykset ovat parantuneet vasta 2000-luvulla. Nykyisin taloja ei rapata epämääräisesti kiinnitetyiltä kelkoilta, vaan telineiltä. Asbestilta ja muilta myrkyiltä suojaudutaan. Työvaatteilla on omat vaatimuksensa.

Kirjassa on hauskempiakin muistelmia kuin edellä lainaamani. Selviää, millaista oli rakentaa Bagdadin kongressipalatsia Saddam Husseinin aikaan ja mitä tapahtui, kun työskenneltiin Presidentinlinnassa tai Helsingin tuomiokirkon katolla. Opin myös sen, minkälaisen koristeen näkee, kun katsoo Valtioneuvoston linnan erään tietyn ikkunan yläpuolella olevaa kipsikoristetta.

Oletan, että Julkisivun takaa kiinnostaisi erityisesti julkisivutyömailla tai muuten rakennuksilla työskennelleitä ja työskenteleviä miehiä. Miehiä siksi, että kirjan kattamana aikana työmailla ei naisia ollut. Nykyisin naisia alkaa olla varsinkin maalareina.

Tuomas Marjamäki: Julkisivun takaa
Docendo 2024, 350 s.

Jussi Adler-Olsen: Selli

 

Selli päättää Adler-Olsenin Osasto Q:sta kertovan sarjan. Aivan kaikkia yhdeksää aiempaa osaa en ole lukenut, mutta tarpeeksi, jotta pysyin mukana apulaiskomisario Carl Mørckin ja hänen työtovereidensa elämässä. Selliin ilmestyy muutama henkilö, jotka on tavattu sarjan aikaisemmissa osissa, merkittävimpänä heistä aloitusosassa Vanki pelastettu poliitikko Merete Lynggaard.

Vankiselliin joutuu itse Carl Mørck. Häntä jahdattiin jo edellisessä osassa Natriumkloridi. Carliin kohdistuvat vakavat syytökset liittyvät vuosien takaiseen juttuun, jonka huipennuksessa hänen kollegansa Anker sai surmansa ja kollega ja ystävä Hardy loukkaantui vakavasti. Tapahtumaan on viitattu usein sarjan aikana. Sellissä selviää vihdoin, mistä oikein oli kysymys ja kuka taustalla veteli naruista.

Ennen kuin päästään loppuun Carl selviää monesta murhayrityksestä. Niistä yksi on niin näyttävä, että tuli mieleen, että se on kirjoitettu mahdollista tulevaa elokuvaa ajatellen. Tapahtumien vauhti on kiivas. Mediat seuraavat myyvää juttua, ja Carlin maine vaihtelee roistosta sankariksi ja takaisin lähes päivittäin.

Osasto Q:n muita työntekijöitä eli Assadia, Rosea ja Gordonia kielletään puuttumasta Carlin tapaukseen, mutta eiväthän he tietenkään tottele. Onneksi he saavat apua uskollisilta ystäviltä, kun murharyhmän päällikkö on vakuuttunut Carlin syyllisyydestä.

Sellissä jätetään vauhdikkaat jäähyväiset Carl Mørckille. Pieni mahdollisuus lopussa jää sille, että muut Osasto Q:n työntekijät vielä joskus tavattaisiin.

Jussi Adler-Olsen: Selli
Suomentanut Kari Koski
Gummerus 2024, 592 s.
Tanskankielinen alkuteos Syv kvadratmeter med lås 2023

Rantala Heli & al.: Kirjojen kaipuu

 

Tutkijat Heli Rantala, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs ja Heidi Hakkarainen ovat julkaisseet kirjahistorian Kirjojen kaipuu – Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa. Heidän käsittelemänään aikana suomeksi oli saatavissa lähes pelkästään uskonnollista kirjallisuutta. Kirjoja kaipaavia ihmisiä kyllä oli. He lukivat ruotsiksi ja saksaksi, jotkut ranskaksi, jotkut oppineet latinaksi. Tuohon aikaan englanti oli Suomessa harvinainen kieli. Kielitaitovaatimus rajoitti lukijoiden määrää.

Mistä kirjoja hankittiin? Kirjapainot myivät kirjoja. Kirjakauppoja oli aluksi lähinnä Turussa yliopiston vuoksi, myöhemmin muuallakin. Kirjakaupat eivät olleet sellaisia kuin nykyisin. Niissä oli kirjojen sijasta kirjaluetteloita, joista asiakas voi tilata kirjoja. Tilaus lähti ulkomaille, ja kirjan saattoi saada muutaman kuukauden kuluttua. Suomen yhteydet Saksaan olivat vahvoja. Siellä Leipzig oli kirjamyynnin keskus.

Kirjat kiersivät lukijalta toiselle esimerkiksi kirjahuutokauppojen kautta. Kirjastolaitos alkoi hiljalleen kehittyä. Aluksi lainaaminen oli maksullista toimintaa. Yliopistolla oli tietysti laaja kirjasto, mutta se tuhoutui Turun palossa. Porvoon kymnaasiin syntyi monipuolinen kirjasto pitkälti lahjoitusten ansiosta. 1700-luvulla on aloitettu lahjoitusten kirjaaminen, ja lahjoituskirja on säilynyt. Se on ”yksi tärkeimmistä suomalaisista kirjahistorian lähteistä”.

Yksi Kirjojen kaipuun parhaista piirteistä on, että kirjaan on valittu muutamia näkökulmahenkilöitä, joiden suhdetta kirjoihin tarkastellaan. Se tekee kirjahistoriasta helposti lähestyttävää ja nykylukijallekin samastuttavaa. Tutustumme esimerkiksi kirjanpainaja Anders Cederwalleriin ja kirjakauppias Friedrich Anton Meyeriin. Rovasti Anton Ulrich Rönnholmin kautta pääsemme katsomaan maaseutupappilan kirjakokoelmaa. Erityisen vaikutuksen tekee ylioppilas Anders Johan Sjögrenin kirjojen keräily ja lukuhalu.

”Aikalaiset käyttivät itse ilmiöstä käsitettä lukuhalu (ruots. läslust, saks. Lesesucht). Sillä viitattiin tavallisesti proosan laajamittaiseen ja kiihkeään lukemiseen. Tällainen intohimoinen suhtautuminen kirjoihin sai ajan oppineiston ja sivistyneistön esittämään varoituksia huonosta mausta, mielikuvituksen liikakasvusta ja sielunelämän järkkymisestä.”

Kirjojen kaipuu kertoo kirjojen kulkeutumisesta lukijoiden käsiin, niiden keräilystä ja säilyttämisestä sekä niiden lukijoista, ja tietysti myös siitä, mitä luettiin.

”Walter Scottin romaaneja, Friedrich Schillerin teoksia, oppineita saksalaisia kirjallisuuslehtiä, Telemakhoksen seikkailuja, Ruotsin uusromantikkojen julkaisuja, Goethen Wilhelm Meister, Rousseaun kootut teokset ja Karl Tauchnitzin huokeasti kustantamia antiikin Kreikan ja Rooman klassikkoja.”

Kirjojen kaipuu on tutkimukseen perustuva tietokirja, jossa on lukijaystävällinen ote. Se on sopivaa luettavaa kaikille kirjanystäville, joita historia kiinnostaa. Kirja on luettu myös blogissa Kulttuuri kukoistaa.

Rantala Heli, Sarjala Jukka, Tunturi Janne, Ijäs Ulla ja Hakkarainen Heidi: Kirjojen kaipuu – Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa
Gaudeamus 2024, 287 s.

Muriel Spark: The Prime of Miss Jean Brodie

 

Muriel Sparkilla oli aivan oma kevyeltä tuntuva tyylinsä kirjoittaa. Siitä huolimatta hän käsitteli kipeitäkin asioita. Niitä on myös romaanissa The Prime of Miss Jean Brodie.

Jean Brodie on opettaja vanhoillisessa tyttökoulussa. Hänen vastuullaan ovat kahden vuoden ajan 10–12-vuotiaat tytöt. Miss Brodien opetusmenetelmät poikkeavat muiden opettajien käyttämistä, eikä hän aina seuraa opetusohjelmaakaan kunnolla. Tämä herättää närkästystä kollegoissa, ja saa rehtorin etsimään syytä, jolla voisi pakottaa Miss Brodien eroamaan.

Miss Brodiella on omalaatuinen tapa valita suosikkeja oppilaiden joukosta. Tyttöjä kutsuttiin Brodien joukoksi.

“These girls formed the Brodie set. That was what they had been called even before the headmistress had given them the name, in scorn, when they had moved from the Junior to the Senior school at the age of twelve. At that time they had been immediately recognizable as Miss Brodie’s pupils, being vastly informed on a lot of subjects irrelevant to the authorized curriculum, as the headmistress said, and useless to the school as a school.”

The Prime of Miss Jean Brodie seuraa yhtä Brodien joukkoa pääasiassa sinä aikana, kun Miss Brodie opettaa heitä, ja jonkin verran myös myöhempinä kouluvuosina. Tyttöjen tulevaisuutta valotetaan välillä. Yksi tytöistä, nimeltään Sandy, nousee romaanissa loppua kohti koko ajan tärkeämmäksi havainnoitsijaksi. Tytöt seuraavat tarkasti opettajansa toimia ja varsinkin hänen suhdettaan kahteen mieskollegaan. Tytöt ovat Miss Brodien opetuksessa 1930-luvun loppupuolella. Hänen ihastuksensa Italiaa kohtaan pitää sisällään Mussolinin ja tämän mustapaitojen ihailun.

Miss Brodie sanoo kasvattavansa oppilaistaan sivistyneitä ihmisiä.

”If you had been mine when you were seven you would have been the crème de la crème.”

Oman joukkonsa tyttöjen kanssa hän pyrkii tuohon päämäärään koko ajan. Hän käyttää valtaansa tyttöihin ja ohjailee heitä haluamaansa suuntaan. Hän käyttää heitä myös hyväkseen järjestellessään omia ihmissuhteitaan.

The Prime of Miss Jean Brodie kertoo Miss Brodien parhaista vuosista (ainakin hänen omasta mielestään) ja hänen tyttöjensä kehityksestä lapsista teineiksi. Kuten alussa sanoin, tyyli on kepeähkö, paikoin hieman humoristinenkin, mutta ainakin minulle syntyi kuva pohjimmiltaan yksinäisestä ja onnettomasta ihmisestä, jota kohtaan alkoi tuntea sääliä.

Kirjan kannessa on syyskuussa edesmennyt Maggie Smith kansainvälisessä läpimurtoroolissaan Miss Jean Brodiena. Sain kirjan luettavakseni Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalta, joka on myös kirjoittanut siitä. Muita kirjoituksia on blogeissa Kirjaluotsi ja Hyönteisdokumentti.

Muriel Spark: The Prime of Miss Jean Brodie
Penguin Books 1969, 128 s.; ilmestynyt ensimmäisen kerran 1961

Cozy crimea Suomesta ja Britanniasta

Syksyisten iltojen rentoutumiskirjoina luin kaksi kevyehköä dekkaria. Kumpaakin voin suositella cozy crimesta pitäville.

Pauliina Susi: Yksityisalue

Yksityisalue on Tuulia Raja -sarjan aloitusosa. Tuulia on lentoemäntä, joka heti alussa lentää viimeisen lentonsa työnantajan konkurssin vuoksi. Paluulennolla Lontoosta on hyvin vähän matkustajia. Heistä yksi, vanhempi rouva, väittää Tuulialle, että joku lennolla oleva mies seuraa häntä ja voi vaikka tappaa. Kun rouva, joka on tunnettu teollisuusneuvos, löytyy seuraavana päivänä kuolleena kotoaan, tapaaminen jää vaivaamaan Tuuliaa. Hän sotkeentuu kuolemantapauksen selvittämiseen, kun ottaa yhteyttä sekä poliisiin että yksityisetsivään, joka oli myös lennolla.

Yksityisalue on puhdasta hieman humoristista cozy crimea. Tuulia on neuvokas ja oma-aloitteinen, välillä vähän liikaakin. Hän on yli 40-vuotias sinkku ja niin hyvännäköinen, että saa miehiltä treffiehdotuksia, jotka ovat joskus toivottuja, joskus taas ei. Sarjan vakiohahmoja tulevat varmaan olemaan yksityisetsivä Ykän lisäksi Tuulian äiti, joka on kiusallisen tomera ja avulias, ja pari vanhaa työtoveria lentoyhtiöstä. Heistä toinen ryhtyy taksikuskiksi ja on jo Yksityisalueen tapauksen selvittelyssä hyödyllinen.

Pauliina Susi on kokenut rikoskirjailija, jonka Takaikkuna on yksi parhaita lukemiani kotimaisia dekkareita. Se on tyyliltään aivan erilainen kuin Yksityisalue. Myös cozy crime sujuu Sudelta pätevästi. Rikosjuoni ei ole kovin monimutkainen ja osan siitä arvasi helposti. Epäiltyjäkin on aika vähän. Väkivaltaa ei tietenkään kuvata. Henkilöhahmot ovat mainioita. Joissakin kohdin kuvailu on turhan yksityiskohtaista, esimerkiksi rikoksen uhrin pojan ökyasunnon hienouksissa viivytään pitkään. Ehkä sekin kuuluu genreen.

Richard Osman: Torstain murhakerho

Torstain murhakerho on ollut kansainvälinen menestys. Se on saanut jo useita jatko-osia. Murhakerhon muodostaa neljä eläkeläistä. Joyce on entinen sairaanhoitaja, Ibrahim psykiatri ja Ron ammattiyhdistysmies. Joukon johtaja on Elizabeth, jonka yhteydet sinne sun tänne viittaavat ulkomaantiedusteluun (sitä ei sanota). Heidän asuinpaikkansa on varsinainen luksuskylä vanhuksille. Joyce pystyy asumaan siellä, koska hänen menestynyt tyttärensä maksaa kulut.

Ensin murhataan kylän omistajan tärkein apulainen, sen jälkeen omistaja itse. Syynä saattaa olla se, että omistaja haluaa laajentaa kylää sen alueella olevalle vanhalle nunnien hautausmaalle. Murhakerho tutkii tapauksia poliisin apuna – tai kiusana, näkökulmasta riippuen. Poliisit ovat yllättävän suopeita ja pitkämielisiä.

Torstain murhakerho on lempeä kirja, ja usein hauskakin, varsinkin Joycen päiväkirjamerkinnöissä, jotka polveilevat ennalta-arvaamattomasti. Turhaa jaarittelua kirjasta olisi voitu vähentää. Torstain murhakerholla on myös vakavampi puolensa. Yksin olemisen ja yksinäisyyden eroa pohditaan. Pitkän, lähes elinikäisen ihmissuhteen päättyminen tekee kipeää. Kirjan suosion kyllä ymmärtää sen luettuaan.

Pauliina Susi: Yksityisalue
Tammi 2023, 283 s.

Richard Osman: Torstain murhakerho
Suomentanut Arto Schroderus
Otava 2021, 400 s.
Englanninkielinen alkuteos The Thursday Murder Club 2020

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta

 

Margaret Atwoodin uutuus Vanhaa rakkautta on kertomuskokoelma. Taas kerran alkuperäinen nimi Old Babes in the Wood on aivan erilainen. Kokoelmasta löytyy kyllä perusteluja suomenkieliselle nimelle.

Kertomukset on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen on Tig & Nell ja kolmas Nell & Tig. Välissä on Paha äitini. Tig ja Nell ovat vanha aviopari. Kertomuksissa näkökulma on Nellin. Kokoelman aloittaa Ensiapua, jossa Nell ja Tig ovat ensiapukurssilla, koska he tarvitsevat todistuksen voidakseen pitää luentoja luontoaiheisella risteilyllä. Nell miettii nykyaikaa ja heidän vaaroista piittaamatonta nuoruuttaan. Kaksi kärventynyttä miestä kertoo, miten eri tavalla toinen maailmansota vaikutti Nellin ja Tigin kahden ystävän sodanjälkeiseen elämään. Tarinassa Morte de Smudgie Nell muistelee aikaa, jolloin hänen kissansa Smudgie kuoli ja hän kirjoitti sen muistoksi mukaelman Tennysonin runosta Morte d’Arthur. Nell ja Tig suhtautuivat kuolemaan eri tavalla.

”Hänellä [Tigillä] oli melkein samanlainen taito tehdä pilaa kuolemasta kuin meksikolaisilla. Tai ei oikeastaan tehdä pilaa. Taito tunnustaa, että kuolema oli osa elämää.”

Kokoelman päättävässä osassa Nell & Tig Tig on kuollut ja Nell yrittää selviytyä. Varsinkin kertomus Puulipas on niin surullinen, että läheisensä menettäneen voi olla vaikea lukea sitä. Siinä Nell käy heidän kesäasunnollaan läpi Tigiltä jääneitä tavaroita.

Osiossa Paha äitini on keskenään erilaisia kertomuksia. Muutama tapahtuu tulevaisuudessa, ja koronapandemia on varmaan vaikuttanut niiden syntyyn. Impatient Griselda on Griselda-sadun muunnos, jossa jonkun toisen galaksin joltakin planeetalta tullut avustustyöntekijä yrittää viihdyttää karanteenissa olevia ihmisiä. Kertomuksessa Vainajan haastattelu Atwood keskustelee George Orwellin kanssa meedion välityksellä. Orwellin ajasta ja nykyajasta löytyy paljon samaa.

Hauskimpia ovat kertomukset, joissa pääosissa on vanhoja naisia, ystävyksiä keskenään pienestä piikittelystä huolimatta. Tarinassa Ilmassa: symposium kolme feministiä, jotka ovat entisiä yliopisto-opettajia, kokoontuu kirjoittamaan ehdotusta lahjoitusoppituolin perustamiseksi. Virkaan valittavan pitäisi olla nainen. He eivät etene kirjoittamisessaan, vaan eksyvät koko ajan sivupoluille, kuten tukanväriin, tutkijanaisten kohteluun ennen ja nyt, kasvisnaksuihin, rintaimplantteihin, entisaikaan aiheuttamiinsa selkkauksiin.

”Muistatteko kun perustimme sen Suuria naisia -nimisen lehden ’joka pelottaa postimiehiä’? Muistatteko sen naisvihaisia freudilaisanalyytikkoja käsittelevän Lesbot leposohvalla -numeron?”

Atwoodin kertomukset ovat teräviä ja usein humoristisia, vaikka monessa on aiheena kuolema. Vanhenemista ja surua katsotaan lämpimän ymmärtäväisesti. Kirja onkin omistettu lukijoiden, perheen ja ystävien ohella erityisesti Atwoodin pitkäaikaiselle kumppanille Graeme Gibsonille, joka kuoli 2019.

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava 2024, 279 s.
Englanninkielinen alkuteos Old Babes in the Wood 2023