Pirkko Saisio: Suliko

 

Pirkko Saisio kirjoittaa Ioseb Besarionis dze Jughasvilista ja Josif Stalinista.

Kuolinvuonnaan Stalin puhuu Sulikolle. Hän epäilee kaikkia, läheisimpiäänkin. Välillä hän tuntuu sekoittavan todellisen ja kuvitellun. Hän kaipaa kotiseutuaan Goria. Hän ajattelee Venäjää, valtaa ja mahdollisia seuraajiaan. Ihmisiä.

”On vaeltajamuurahaisia.

Ne vaeltavat paikasta toiseen hyvin järjestyneinä pataljoonina, ja jos vastaan tulee oja tai virta, hukuttautuvat ensimmäiset ja tekevät itsestään sillan, ja niiden ruumiiden yli seuraavat pataljoonat pääsevät eteen päin.

Se on kaunista, Suliko, tavattoman kaunista, eikö ole?

Miksi niitä muuten kutsutaan vaeltajamuurahaisiksi?”

Juopon suutarin poika Ioseb Besarionis dze Jughasvili menee vastentahtoisesti teologiseen kouluun. Hän ei halua papiksi, hän haluaa pois Gorista. Hän on Ioseb, kun pakenee Siperiasta, kun osallistuu pankkiryöstöön, kun hänen vaimonsa kuolee. Hän on Josif Vissarionovitš Stalin, kun Pietarissa päätetään suhtautumisesta Suomen itsenäistymishaluun. Hänen kulkunsa itsevaltiaaksi jatkuu historiallisesta tapahtumasta toiseen. Niitä Saisio kuvaa niin, että tuntuu kuin hän olisi päässyt Stalinin pään sisälle. Tai muiden ihmisten, kuten Vladimir Majakovskin.

Lukiessa oli pakko googlata ihmisten kohtaloita. Ketkä näistä selvisivät hengissä puhdistuksista?

”- - yhtäkään kaikkivaltiasta ei pidä katsoa suoraan silmiin, kaikkivaltiaan silmien tuli polttaa tuhkaksi kaiken minkä näkee.”

Noin laittaa Saisio ajattelemaan Engelsina Markizovan, joka pikkutyttönä halasi Isä Stalinia kuuluisassa valokuvassa. Hänen vanhempansa eivät selvinneet.

Stalinin puhuttelemalla Sulikolla on paljon merkityksiä. Minä näin Sulikon ensi sijassa kadonneena sielunaan, jota Stalin kaipaa.

Suliko on pelottavan ajankohtainen kirja nyt, kun itsevaltiaita tai sellaiseksi pyrkiviä ilmaantuu valtioihin ympäri maailmaa, myös ennen demokratioina pidettyihin maihin.

Pirkko Saisio: Suliko
Siltala 2024, 411 s.