Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

 

Olen lukenut paljon kehuja Jenny Erpenbeckin romaaneista. Kirjastosta löytyi Päivien loppu, joka on ilmestynyt ennen Erpenbeckin tähän mennessä menestyksekkäimpiä teoksia.

Päivien lopussa on äiti, tytär ja isoäiti. Äiti on juutalainen, mutta isoäiti on antanut hänen mennä naimisiin kristityn kanssa. Tytär syntyy vuonna 1902 ja elää läpi lähes koko vuosisadan Wienissä, Moskovassa ja Berliinissä. Vaikka kirjan henkilöt elävät kuohuvina aikoina, he jäävät etäisiksi. Nimiäkään heillä ei ole ennen kuin tyttärellä aivan lopussa. Silloinkin hän on vain rouva Hoffmann ilman etunimeä. Etäännytys lienee tarkoituksellista, koska kirjassa ei niinkään kerrota elämästä, vaan mahdollisista kuolemista, siitä miten vähäisistä sattumuksista on kiinni ero elämän ja kuoleman välillä.

”Jossain vaiheessa hän istui viimeisen kerran kahvila Krasni Makissa. Monesti elämässään hän on tehnyt jotain viimeisen kerran tietämättä, että kyse oli todellakin viimeisestä kerrasta. Siis eikö kuolema ollutkaan hetki, vaan kokonainen elämän pituinen rintama? Silloinhan hän ei ehkä kompastunutkaan vain maailmasta ulos, vaan ulos kaikista mahdollisista maailmoista?”

Päivien loppuun oli aluksi vaikea päästä sisään. Se tuntui hajanaiselta. Kun tyyliin tottui ja idea kirkastui, lukeminen alkoi sujua. Tyttären eli toveri H:n hengissäpysymistaiteilu Stalinin vainojen aikaan aiheutti jo myötätuntoa.

”– – ehkä hän onnistuu pelastamaan itsensä kirjoituksellaan ja pidentämään elämän taivaltaan vielä muutamalla ylimääräisellä kirjaimella tai ainakin helpottamaan sitä, mitään muuta hän ei voi toivoa kuin että kirjoittaisi itsensä näillä sanoilla takaisin elämään.”

Vaikka tämä ensimmäinen lukemani Erpenbeck ei minua aivan täysin vakuuttanut, se jätti tunteen, että kannattaa jatkaa hänen tuotantoonsa tutustumista.

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Tammen Keltainen kirjasto 2020, 314 s.
Saksankielinen alkuteos Aller Tage Abend 2012