Anni Kytömäki: Kultarinta

Otin Kultarinnan luettavakseni, kun Margarita valittiin Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi. Arvelin, että Kytömäen kirjoihin olisi hyvä tutustua, kun ne noteerataan noin korkealle. Lukiessani huomasin pian, että olin luonut Kultarinnasta väärän ennakkokäsityksen. En ollut kiinnittänyt huomiota sen ajankohtaan. Kirjassa liikutaan vuosien 1903 ja 1937 välisenä aikana. Varsinkin keskitytään vuoden 1917 tapahtumiin ja siihen, miten ne vaikuttavat sodassa hävinneellä puolella olleiden – tai hävinneellä puolella olleeksi luultujen – elämään vuosikymmenten ajan.

Päähenkilöt Erik ja Malla ovat isä ja tytär. Kultarinnassa pidin erityisesti Mallan äidin Lidian ja Erikin epäsäätyisen rakkaustarinan hienovireisestä kuvauksesta. Erik ei saa ilmaistuksi tunteitaan ennen kuin äärimmäinen tilanne pakottaa. Muutenkin Erik on usein kuin unissakävijä elämässään.

Erik on suuren kartanon poika, josta tulee biologi. Hänellä ja hänen isällään on metsästä täysin vastakkainen käsitys. Vuonna 1917 he ovat yhdessä tutkimassa metsää.

”Painan sormeni kaarnaa rikkoviin palokoroihin ja leikkaan puukolla näytteitä lahopuilla kasvavista käävistä. Raaputan haavanrunkoja ja tuijotan silmästä silmään tummakatseista siipioravaa, joka kurkistaa kolonsa suuaukosta aliseen maailmaan. Kun eläin palaa lepopaikkaansa, ja oikaisen niskani, isä on poissa. Hän on lähtenyt selvittämään puutavaran määrää ja laatua, kuljetusmahdollisuuksia, käyttökohteita ja markkina-arvoa. Minä ryhdyn tutkimaan elämää puiden kuorella, oksistossa, maahan kaatuneiden runkojen alla ja sisällä. Vedän keuhkoihin ilmaa, joka on täynnä viherhiukkasista utuavaa happea ja tuhansien olentojen lämmintä hengitystä.”

Erik opettaa Mallan kulkemaan metsässä ja tarkkailemaan sen elämää. Hän siirtää oman luontorakkautensa tyttöön. Vaikka olen maalta kotoisin, en ole mikään metsässä samoilija. Kultarinnan metsämystiikka karhuineen ei vedonnut minuun yhtä paljon kuin ihmiset ja heidän kohtalonsa. Kaunista Kytömäen luontokuvaus tietysti on.

Paksut kirjat eivät ole minulle mikään ongelma. Luen niitä mielelläni. Kultarinnan yli 600 sivua lukiessani tuli välillä kuitenkin mieleen, että kirja olisi kaivannut tiivistämistä.

Blogissa Poplaari on paljon linkkejä Kultarinnan arvioihin.

Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus 2014, 644 s.