Frimansson, Jansson, Lindell - näitä riittää...

... eli pohjoismaalaisia dekkaristeja. Olen lukenut muutaman jännitysromaanin loppukesän ja alkusyksyn aikana. Tässä niistä lyhyesti.

Inger Frimansson: Alastomien naisten saari

”Ämmät vietiin sinne ennen vanhaan. Sellaiset, jotka olivat naimisissa, mutta jotka pelehtivät muiden miesten kanssa. Kuskasivat ne sinne aivan niin kuin me tehdään elukoille. Ja alastomina niin kuin Jumala oli ne luonut. Ne varmaan toivoivat, että olisivatkin eläimiä. Horoämmät.”

Alastomien naisten saari on Frimanssonin tyyliin psykologinen rikosromaani. Takakannen mukaan kirja on ”tutkielma syyllisyydentunnosta” ja siitä juuri on kysymys. Päähenkilö on kirjailija, joka on runojen ja novellien jälkeen julkaissut dekkarin ja saavuttanut sillä kohtuullista menestystä. Hän tekee rikoksen vanhassa kotikylässään, johon on mennyt auttamaan tapaturmassa loukkaantunutta isäänsä. Isä asuu yhdessä itseään paljon nuoremman naisen kanssa, jolla on kehitysvammainen aikuinen poika. Pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa ja kaikki tietävät mitä tapahtuu. Kotikylän julkkis herättää sekä positiivisia että negatiivisia tunteita. Alastomien naisten saari ei ole kovin jännittävä. Se ei ole myöskään yllätyksellinen, mutta tämän genren ystävät saattavat silti pitää siitä.

Anna Jansson: Tuhopolttaja

”Hän tunnusteli tikkuaskia, joka oli hänen taskussaan. Kiinanpommit olivat toisessa taskussa. Hän pani polkupyörän nojalleen aitaa vasten. Heitettyään kiinalaisnipun ikkunasta sisään hän polkisi tiehensä niin että hippulat vinkuivat.”

Anna Janssonilta tulee yksi Maria Wern -dekkari joka vuosi. Olen lukenut yhden aikaisemmin, mutta en innostunut siitä. Nyt tulin ottaneeksi kirjastosta vuonna 2014 suomeksi ilmestyneen Tuhopolttajan. Kirjan nimen mukaisesti rikoskomisario Maria Wern kollegoineen tutkii tuhopolttojen sarjaa. Tässäkin kirjassa minua kiusasi Wernin yksityiselämän kuvaus samoin kuin aikaisemmin lukemassani. Kuka on kenenkin kanssa ja kuka rakastaa ketä – tyyli on kuin romanttisessa viihderomaanissa. Rikos sen sijaan on ihan taitavasti kirjoitettu ja lukijaa hämätään niin kuin tällaisiin kirjoihin kuuluu. Tässä tietää tulevansa hämätyksi, mutta syyllisen arvaaminen kesti loppupuolelle saakka. Plussaa tulee nykymaailman ulkonäkökeskeisyyden kritiikistä.

Unni Lindell: Hunajasyötti

”Puiden oksiin oli ripustettu teräslangalla pieniä kulhoja ja ruukkuja.

Marian Dahle kurkisti yhteen niistä. Haju oli voimakas. Kulhot olivat täynnä viinaa, jossa kellui kuolleita hyönteisiä. Ampiaisia, kimalaisia ja hyttysiä.”

Unni Lindell on norjalainen dekkaristi, jonka kirjoja en ollut lukenut aikaisemmin. Hänen sarjansa päähenkilö on rikoskomisario Cato Isaksen. Hunajasyötti alkaa pienen pojan katoamisesta. Kirjaa ei voi suositella lukijalle, joka ei kestä lapsiin kohdistuvaa uhkaa. Rikoksia on useita ja ne linkittyvät toisiinsa kekseliäästi. Jännitys kasvaa loppua kohti melkoiseksi. Minua kuitenkin häiritsi Cato Isaksen itse. Hän oli ärtyisä ja aivan perusteettomasti ei hyväksynyt tutkimusryhmänsä uutta jäsentä Marian Dahlea. Koska en ole lukenut sarjan aikaisempia osia, en tiedä, onko tämän kirjan käytös tyypillistä Isaksenille.

Inger Frimansson: Alastomien naisten saari

Suomentanut Petri Stenman

Like 2009, 2. painos, 335 s. (1. painos 2003)

Ruotsinkielinen alkuteos De nakna kvinnornas ö 2002

Anna Jansson: Tuhopolttaja

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Gummerus 2014, 301 s.

Ruotsinkielinen alkuteos Dans på glödande kol 2013

Unni Lindell: Hunajasyötti

Suomentanut Päivi Kivelä

WSOY 2010, 376 s.

Norjankielinen alkuteos Honningfellen 2007