Irja Rane: Naurava neitsyt

 

Naurava neitsyt voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1996. Se on ollut lukulistallani iät ajat – pitkälti siksi, että palkinnosta päätti tuolloin Aki Kaurismäki. Nyt tiedän, että kirja on lukemisen arvoinen ihan itsensä vuoksi. Naistenviikolle se sopii sekä nimensä että kirjoittajansa takia.

Romaanissa on kolme erillistä osaa, joilla jokaisella on oma kertojansa. Kaksi ensimmäistä liittyvät samaan aikaan ja tapahtumiin, mutta kolmas on ajallisesti niistä kaukana. Perustarinan kertoo nahkurinleski Lydia. Aikaa ja paikkaa ei täsmennetä, mutta kyseessä on keskieurooppalainen pikkukaupunki ilmeisesti 1300-luvulla. Ajan voi päätellä paikkakunnalle saapuvasta rutosta.

Lydia on pelastanut joesta tuntemattoman sokean miehen nimeltään Johannes. Ihmisten varoituksista huolimatta Lydia alkaa hoitaa miestä. Johannes on ollut aikaisemmin näkevä. Hän on Eurooppaa kiertänyt käsityöläinen, lippaantekijä. Kun Johannes on jonkin verran voimistunut, hän kokee ilmestyksen ja saa näkönsä takaisin.

”Vaan juuri kun hän siinä pyyhki käsiään reisiinsä, hän kuuli läheltään oikeata naurua. Ja nauru oli iloinen ja nuori, heleä kuni hopea ja satakielen liverrys, hilpeä ja tarttuvainen, niin että kun Johannes käänsi päänsä sitä kohti, huomasi hän itsekin hymyilevänsä.”

Johannes kohtaa Neitsyt Marian ja saa tältä tehtäväkseen maalata kuvansa ”iloinen ja ihana, niin että kaikki, jotka sitä katsovat, riemastuvat”. Marian kuva syntyy, kun linnanherran vaimo tilaa sen Johannekselta kirkon kappeliin.

Lydia on yksinkertaisen kansanihmisen tapaan hurskas. Hän uskoo, mitä Johannes hänelle puhuu. Seuraavan tarinan kertoja on oppinut sihteeri Bartolomeus, joka näkee linnanrouvan, Johanneksen ja tämän maalauksen aivan eri näkökulmasta. Hän on saapunut paikkakunnalle tärkeissä valtakunnan ja kirkon asioissa. Bartolomeus on kyyninen juonittelija, jolle uskonto on yhdentekevä.

Kolmannen kertomuksen paikka on Saksan pohjoinen rannikko ja ajankohta vähän ennen toista maailmansotaa, kun Hitler on jo vallassa. Entinen pappi ja kansanopiston rehtori ei hyväksy sitä, mitä maassa on tapahtumassa. Omaa uskoaan hän epäilee. Tämä osa kirjasta tuntuu ensin laimeammalta kuin kaksi edellistä, kunnes sen lopussa selviää yhteys nauravan neitsyen kuvaan.

Jokainen kertoja käyttää omaa kieltään. Niistä vahvin on Lydian polveileva ja rehevä puhe. Välillä tuntui, että sivupoluille eksyttiin liikaakin. Lydian vuodatus on puolustautumista oikeudessa, jonne hän joutuu ymmärtämättä, miksi.

”Ettäkö juuri minusta tämän villityksen syytä haetaan! Miten voisi hyvästä paha tulla tahi perkeleitä sinne siitä, missä vain toimellinen usko on? Pyhä Katariina antakoon meille enemmän järkeä! Kaapekakku tosin hapattaa koko uuden taikinan, mutta ymmärtämätön naisihminen ei saa edes huoneensa asioita mielensä mukaan kulkemaan. Minustako muka on, ettei satoa saatu?”

Naurava neitsyt on värikäs historiallinen romaani, jossa kuvataan arkista elämää ja pohditaan samalla suuria asioita kuten pyhyyttä, uskoa, ihmiselämää. Ja Lydian osuudessa on naisasiaakin.

Irja Rane: Naurava neitsyt
WSOY 1997, 7. painos, 406 s. (1. painos 1996)

***********

Naistenviikkohaasteen lisäksi saan Nauravasta neitsyestä kirjan myös Jokken Finlandia-haasteeseen.