P. D. James: Todistajan kuolema

Todistajan kuolema on vuodelta 1977. Julkaisuajankohta täytyy muistaa lukiessa. Ei ole kännyköitä, eikä tietokoneitakaan mainita. Naiset ovat siivoojia, sihteereitä tai taiteilijoita, mutta eivät poliiseja, kuten nykyisissä dekkareissa.

Pienestä kylästä East Angliassa löydetään nuoren naisen ruumis. Todistusaineisto viedään samalla seudulla olevaan rikostutkimuslaboratorioon. Kerronnan painopiste siirtyykin laboratorioon. Yksi esitellyistä henkilöistä kuvataan niin epämiellyttäväksi, että lukija odottaa, että hänet murhataan. Niin tapahtuukin. Koska uhri on rikostutkimuslaboratorion työntekijä, tutkimuksista vastaa Scotland Yard. Paikalle saapuu P. D. Jamesin kirjojen sankari Adam Dalgliesh, runoja kirjoittava poliisi. Apunaan hänellä on nuori John Massingham.

Todistajan kuolema on perinteinen salapoliisiromaani. Kaikki lajityypin ystävät varmasti pitävät tästä. Tutkimuslaboratorio on oivasti valittu tapahtumapaikka ja epäiltyjä motiiveineen on juuri sopivasti. Laboratorio toimii vanhassa kartanossa. Miljöön kuvaus tuo mieleen englantilaisia tv-sarjoja, tyyliin "Portaikko oli vaikuttava. Balusterit olivat akanttilehväkapiteelein koristettua tammipaneelia, ja jokaisen porraspylvään huipulla oli tukeva tamminen ananas." Tai Dalglieshin astuessa yhden epäillyn pihalle "Keskellä nurmikkoa kasvava akasia hehkui syksyn punaista ja kultaa, ovea kiertävissä keltaisissa köynnösruusuissa näkyi vielä kalpea aavistus kesän loistosta ja kurjenpolvien, verenpisaroiden ja daalioiden hoidetut, kepeillä tuetut penkit liekehtivät epäsointuisaa väriloistoa pronssinkarvaista pyökkiaitaa vasten."

Englantilaisen kylän vanhojen rakennusten, kauniiden pihojen ja rauhallisen pinnan alta Dalgliesh löytää vahvoja tunteita, epätoivoa ja intohimoa.

P. D. James: Todistajan kuolema

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Otava, Seven-pokkari 2011. 399 s.

Kirjamessuiltapäivä

Olen yleensä käynyt Helsingin kirjamessuilla lauantaina, mutta tänä vuonna perjantai-iltapäivä sopi paremmin aikatauluuni. Perjantaina ei ollut esiintymässä kirjailijoita, joita olisin halunnut kuunnella. Lauantaina ja sunnuntaina olisi, mutta näin nyt tällä kertaa.

Ensimmäiseksi menin luottoantikvariaattini myyntipisteeseen. Antikvariaatin pitäjä on vanha tuttavani maalta, entiseltä kotipaikkakunnaltani. Koska messuilla oli vielä hiljaista, ehdimme jutella jonkin aikaa. Minusta on hienoa, että joku jaksaa pitää antikvariaattia pienellä maaseutupaikkakunnalla. Yritys elää nettimyynnin ja kesämökkiläisten varassa. Jos etsin jotakin vanhaa kirjaa netistä, katson aina ensin, löytyykö sitä tämän tutun kauppiaan valikoimista. Nytkin ostin häneltä pari kirjaa.

Kiersin läpi Antikvaariset kirjamessut ja löysinkin etsimiäni kirjoja, Murakamia, Nádasia ja viimeksi lukemaani Ishiguroa, jonka kirjoja ostin kaksi. Lisäksi tuli ostetuksi yksi uutuuskirja heräteostona kirjailijan signeerauksella varustettuna. Siitä kirjoitan myöhemmin, kun saan sen luetuksi. Muuten ostin kaksi etukäteen harkitsemaani uutuuskirjaa. Ne aion antaa joululahjaksi, joten en voi kirjoittaa, mitä ne ovat, suomalaisia kuitenkin.

Lauantaisin kirjamessuilla on ollut mieletön tungos. Perjantaina oli rauhallisempaa, ainakin iltapäivällä, ja kirjoja oli helppo etsiä. Kirjatkin löytyivät niin nopeasti, että selvisin käynnistäni parilla tunnilla.

Kazuo Ishiguro: Me orvot

Joistakin kirjoista tietää heti ensimmäisen sivun luettuaan, että kirjan lukee mielellään. Me orvot on sellainen. Kertoja Christopher Banks on menestynyt ja kuuluisa salapoliisi Lontoossa 1930-luvulla. Hän muistelee lapsuuttaan Shanghaissa ja 30-luvun lopulla hän palaa Shanghaihin selvittämään vanhempiensa katoamistapausta. Jo kirjan alussa saamme tietää, että Christopher menetti vanhempansa lapsena ja joutui sen jälkeen Englantiin tätinsä hoidettavaksi.

Muistoissaan Christopher leikkii naapurissa asuneen japanilaisen Akira-pojan kanssa. Tai pelkää yhdessä hänen kanssaan lapsellisia mielikuvitusjuttuja. Christopherin isän kadottua pojat leikkivät salapoliiseja. Muistoissa on onnellisia hetkiä vanhempien, varsinkin äidin, kanssa. Vanhemmat kutsuivat Christopheria Puffiniksi.

Christopher haluaa tietää, mihin ja miksi hänen vanhempansa hävisivät. Kun hän yrittää tarpeeksi, hän muistaa välähdyksiä tapahtumista, jotka saattavat liittyä katoamisiin.

Silloin tällöin Christopherin elämä leikkaa neiti Sarah Hemmingsin elämää, jopa Shanghaissa. Sarahkin on orpo. Hän on päättänyt löytää miehen, joka " todella toimii. Siis ihmiskunnan, paremman maailman hyväksi."

Christopher saapuu Shanghaihin kohta Kiinan ja Japanin välisen sodan alettua 1937. Shanghain länsimaalaiset yrittävät jatkaa elämäänsä ikäänkuin sotaa ei olisikaan.

Christopher on valmistautunut tutkimuksiin hyvin. Hän on selvittänyt, mitä on voinut Lontoosta käsin ja nyt hän tietää, mitä haluaa. Hän olettaa, että vanhempien katoaminen liittyy oopiumikauppaan, länsimaisten yritysten moraalittomuuteen, kiinalaisiin sotaherroihin ja tietysti rahaan. Jotkut oletuksista ovat oikein, toiset väärin, mutta lopulta Christopher saa tietää totuuden.

Kirjassa on pitkä jakso, jossa Christopher harhailee Shanghain tuhotulla slummialueella kiinalaisten ja japanilaisten linjojen välissä etsimässä taloa, jossa hän uskoo vanhempiaan pidettävän vankeina. Osan aikaa hänellä on mukana (kuviteltu ?) lapsuudenystävänsä Akira. Harhailu tuntuu pitkältä ja turhalta, ja raa'alta, mutta kirjailija on pitänyt sitä varmasti tärkeänä jakson pituuden ja sijoittelun perusteella. Christopherin löytäneiden joukkojen eversti sanoo kyllä jotakin, jota voi pitää kirjan Me orvot kannalta tärkeänä:

Eversti nyökkäsi. " Meidän lapsuutemme tuntuu nyt olevan niin kaukana. Tämä kaikki" - hän osoitti auton ulkopuolelle - "niin paljon kärsimystä. Eräs meidän japanilaisista runoilijoistamme, vuosien takainen hovineiti, kirjoitti siitä, kuinka surullista se on. Hän kirjoitti, että kun olemme kasvaneet aikuisiksi, lapsuutemme alkaa muistuttaa vierasta maata."

Kazuo Ishiguro: Me orvot

Suomentanut Helene Bützow

Tammi, Keltainen kirjasto 2002. 418 s.

Karin Alvtegen: Varjo

Kafkan Oikeusjutun jälkeen halusin lukea jotain kevyempää, mikä minun kohdallani tarkoittaa dekkaria. Kirjastosta löysin Karin Alvtegenin Varjon.

Varjon keskipisteenä on Nobel-kirjailija Axel Ragnerfeldt. Lähes kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat tai ovat olleet kirjailijoita. Paitsi Ragnerfeldtin poika, joka hoitaa isänsä tuloihin perustuvaa perheyritystä ja yhtenä tehtävänään käy pitämässä isästään kertovia yleisöluentoja. Luentonsa huippukohdassa hän sanoo:

Minun isäni ja Joseph Schultz ymmärsivät, että tekomme ovat kuin meidän lapsiamme, ne jäävät elämään jälkeemme ja jatkavat vaikuttamista meistä ja tahdostamme riippumatta.

Varjon lukija huomaa, kuinka totta tuo on. Tapahtumat alkavat, kun Ragnerfeldtien pitkäaikainen taloudenhoitaja kuolee, luonnollisen kuoleman yli 90-vuotiaana. Hänen hautajaistensa järjestely ja testamentin edunsaajan etsiminen nostavat menneisyydestä esiin asioita, joilla on järkyttävät seurauksensa nykyajassa.

Kirjassa ei ole kaikkitietävää kertojaa. Sen luvuissa katsotaan tapahtumia eri henkilöiden kannalta, ei kuitenkaan minä-muodossa. Tällä tavalla lukija pääsee sisälle kunkin henkilön ajatuksiin ja muistoihin.

Varjossa ei mässäillä verisillä hirmuteoilla. Se on psykologinen rikoskirja, ja minulle se toi mieleen Ruth Rendellin teokset. Pidin Varjosta, samoin kuin pidän Rendellistä.

Varjosta on kirjoittanut mm Kuutar.

Karin Alvtegen: Varjo

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

WSOY 2008. 364 s.

Franz Kafka: Oikeusjuttu

 

Kävin muutama vuosi sitten Prahassa ja osallistuin opastetulle Kafka-kävelykierrokselle. Olin lukenut Kafkalta vain Muodonmuutoksen ja joitakin muita novelleja. Päätin jo tuolloin, että luen vielä joko Oikeusjutun tai Linnan.

Oikeusjuttu julkaistiin vuonna 1925 Kafkan kuoleman jälkeen. Kirja on keskeneräinen. Sen loppuun on liitetty kesken jääneitä lukuja ja kirjailijan pyyhkimiä kohtia.

Oikeusjutussa on paljon unille tyypillisiä piirteitä. Jossakin kohtauksessa ihmiset saattavat olla ensin tuntemattomia ja osoittautuvatkin kohta tutuiksi. Osa tapahtumapaikoista on outoja. Oikeuden istuntosali on kurjan vuokrakerrostalon yläkerrassa ja oikeuden kansliat vielä kummallisemmin ullakolla.

Minulla oli kirjasta joitakin vääriä ennakkokäsityksiä. Päähenkilö, loppumattomaan oikeusjuttuun syytetyksi joutunut Josef K. ei ole mikään oppimaton jokamies, vaan korkeassa virassa pankissa. Hänen lisäkseen kirjassa esiintyy runsaasti muitakin henkilöitä, tärkeimpinä hänen asianajajansa ja asianajajan hoitajatar. "Minä houkuttelen itselleni auttajia, ajatteli hän melkein ihmeissään. Ensin neiti Bürstnerin, sitten oikeudenpalvelijan vaimon ja vihdoin tämän pikku hoitajattaren, joka näyttää käsittämättömällä tavalla kiintyneen minuun." Pitkät pohdinnat oikeusjutun etenemättömyydestä ja siitä, pitäisikö asianajaja sanoa irti vai ei, ovatkin kirjan puuduttavinta luettavaa.

Oikeusjutusta jäi aika hämmentynyt olo. Käsitteleekö se lainkaan oikeusjuttua? Eikö ennemminkin elämää yleensä. "Kaikkihan liittyy tuomioistuimeen." "Kuinka ihminen voi ylimalkaan olla syyllinen. Olemmehan me kaikki ihmisiä, samanlaisia." Oikeusjutusta ei pääse vapaaksi millään keinolla, ja kaikki me saamme lopuksi samanlaisen tuomion kuin Josef K.

Oikeusjutusta on äskettäin kirjoittanut Raisa Kirjaurakka 2011 -blogissa  ja sitä on käsitelty myös blogeissa 100 kirjaa ja Kirjojen maailma.

Franz Kafka: Oikeusjuttu

Suomentanut Aarno Peromies

Otava, 4. painos 2011. 244 s.

Tuleva kirjabloggaaja 6-vuotiaana

K-blogin Jenni kyseli meidän muiden vanhoja kirjoituksia. Olin jo pienenä innokas kirjaston käyttäjä. Asuimme silloin Jyväskylässä ja sivukirjastomme järjesti lasten kirja-arvostelukilpailun. Muistan vielä hämärästi, kuinka istuin heti kirjoittamaan omaa juttuani, kun huomasin kilpailun. Kirjoitin kirjasta, jota olin tullut palauttamaan. Olin silloin 6-vuotias, enkä ollut vielä koulussa.

Kun kilpailun tulokset julkistettiin, oikein lehdessä, uutiseen oli liitetty minun kirjoitukseni, vaikka sain vasta kolmannen palkinnon (Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan). Alla on siis pienen tulevan kirjabloggaajan ensimmäinen yritelmä kirja-arvostelun alalla.

Maria Lang: Meitä oli kolmetoista

Maria Lang kirjoitti perinteisiä rikosromaaneja Agatha Christien tyyliin. Ensin esitellään henkilöt, sitten yksi heistä murhataan, epäiltyjä on rajattu määrä, murhaa selvitellään. Tässä kirjassa oli lopussa jopa klassinen kohtaus, jossa kaikki epäillyt kootaan yhteen ja heille kerrotaan, mitä on saatu selville.

Maria Langin kirjoissa tutkimuksia tekee Tukholman rikospoliisin päällikkö Christer Wijk, joka polttaa piippua koko ajan. Hänen vaimonsa, hovilaulajatar Camilla Martin hunajankeltaisine silmineen esiintyy myös usein kirjoissa, tässäkin.

Lähtökohtana on entisen valmistavan luokan oppilaiden tapaaminen noin viidenkymmenen vuoden jälkeen. Luokalla oli kolmetoista oppilasta, siitä kirjan nimi. Kaikki eivät saavu juhliin, mutta toisaalta läsnä on muutama nuoremman sukupolven edustaja. Maria Langin jonkinlainen alter ego, eksentrinen salapoliisikirjailija Almi Graan on yksi luokan oppilaista ja siten sotkeutunut tapahtumiin.

Meitä oli kolmetoista on ilmestynyt vuonna 1973 ja se on kaukana nykyisistä dekkareista, joissa on toinen toistaan kammottavampia rikoksia. Vaikka kirjassa tutkitaan murhaa, sitä voisi hyvin kuvailla sanalla herttainen.

Maria Lang: Meitä oli kolmetoista

Suomentanut Aarne Valpola

Gummerus 2010, 4. painos. 232 s.