Kafkan Oikeusjutun jälkeen halusin lukea jotain kevyempää, mikä minun kohdallani tarkoittaa dekkaria. Kirjastosta löysin Karin Alvtegenin Varjon.
Varjon keskipisteenä on Nobel-kirjailija Axel Ragnerfeldt. Lähes kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat tai ovat olleet kirjailijoita. Paitsi Ragnerfeldtin poika, joka hoitaa isänsä tuloihin perustuvaa perheyritystä ja yhtenä tehtävänään käy pitämässä isästään kertovia yleisöluentoja. Luentonsa huippukohdassa hän sanoo:
Minun isäni ja Joseph Schultz ymmärsivät, että tekomme ovat kuin meidän lapsiamme, ne jäävät elämään jälkeemme ja jatkavat vaikuttamista meistä ja tahdostamme riippumatta.
Varjon lukija huomaa, kuinka totta tuo on. Tapahtumat alkavat, kun Ragnerfeldtien pitkäaikainen taloudenhoitaja kuolee, luonnollisen kuoleman yli 90-vuotiaana. Hänen hautajaistensa järjestely ja testamentin edunsaajan etsiminen nostavat menneisyydestä esiin asioita, joilla on järkyttävät seurauksensa nykyajassa.
Kirjassa ei ole kaikkitietävää kertojaa. Sen luvuissa katsotaan tapahtumia eri henkilöiden kannalta, ei kuitenkaan minä-muodossa. Tällä tavalla lukija pääsee sisälle kunkin henkilön ajatuksiin ja muistoihin.
Varjossa ei mässäillä verisillä hirmuteoilla. Se on psykologinen rikoskirja, ja minulle se toi mieleen Ruth Rendellin teokset. Pidin Varjosta, samoin kuin pidän Rendellistä.
Varjosta on kirjoittanut mm Kuutar.
Karin Alvtegen: Varjo
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
WSOY 2008. 364 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.