Miina Supinen: Kultainen peura

 

Kultaisen peuran minäkertoja on neiti Mathilda (Tilda) Sommer, joka pääsee opiskelemaan Sortavalan opettajaseminaariin sen aloittaessa toimintansa vuonna 1880. Tilda hakeutuu seminaariin vastoin vanhempiensa tahtoa. Hän on varakkaasta viipurilaisesta saksalaissukuisesta kauppiasperheestä, ja hänen odotetaan menevän naimisiin ja tuottavan perheen liiketoimille jatkajan. Sitä Tilda ei halua tehdä.

Tilda tutustuu jo pääsykokeessa salaperäiseen Jelena Päästäiseen. Opintojen alkaessa Jelena valitsee Tildan huonetoverikseen asuntolassa. Tytöistä tulee sydänystävät, mutta Jelenaa ja tämän Kenobiitiksi kutsuttua setää ympäröivästä arvoituksellisuudesta Tilda ei pääse perille. Heidän sukunsa on Mantsin saarelta, ja vierailu siellä selvittää paljon.

Opiskeluelämän kuvausten välissä on Tildan muistikirjaansa kirjoittamia tarinoita, satuja, loitsuja ja runoja, joita hän on kuullut seminaarin palvelijoilta tai joita kerrotaan kaupungilla. Niissä on paikallista kansanperinnettä, mutta myös hurjia juttuja kuten piika Hiekla Koivumäen kertomus käärmeistä, jotka menevät suusta ihmisen sisälle. Yhdessä arkkiveisussa lauletaan murhasta, jonka uhrin seminaarin miesopiskelijat tuntevat. Muistikirjan tarinat eivät ole irrallaan muusta kirjasta.

Tilda on rakastettava henkilöhahmo, alkuun epävarma itsestään, vaikka on tehnyt rohkean päätöksen.

”En ollut hurskas, laupias, nöyrä enkä älykäs, enkä muutenkaan opettajattareksi sovelias. Kansallisen sarastuksen pasuuna ei ollut konsanaan törähtänyt mielessäni, ja miten se olisi voinutkaan, kun olin saksalaista sukua eikä suonissani virrannut pisaraakaan kyseisen heräävän kansan verta.”

Kirjan mittaan Tilda löytää itsensä, monellakin tavalla, ja ratkaisee loppukohtauksen rohkeudellaan. Muutenkin pidin Kultaisesta peurasta. Kirjoitustyyli on aivan mainio, omalla tavallaan humoristinen. Loppua kohti tunnelma muuttuu pahaenteiseksi, mutta ei liikaa.

Oma sukutaustani on Sortavalassa, mutta Kultaisen peuran tavat, uskomukset tai karjalan kieli eivät ole suvussa kulkeneet. Sortavala kiinnosti kuitenkin niin, että otin kirjan luettavakseni. Viimeisen sysäyksen antoi Donna Mobilen postaus.

Miina Supinen: Kultainen peura
Otava 2024, 416 s.

***********

Kultainen peura on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja. Se sopisi Helmet-haasteessa moneen kohtaan. Siinä on lausahduksia monella kielellä, ruotsiksi, saksaksi, livvinkarjalaksi ym., joten valitsen kohdan 42. Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä.

Vähän lukutilastoja vuodelta 2025

Vuoden 2025 tulos on 96 kirjaa, mikä on minulle tavanomainen määrä. Suurimman osan kirjoista luin, mutta joitakin dekkareita kuuntelin ja luin vuorotellen. Vain  kolme pelkästään kuuntelin.

Pääasiassa luen romaaneja. Alla olevassa kaaviossa olen erotellut niistä dekkarit omaksi ryhmäkseen.

Suomalaisia lukemistani kirjoista on noin neljäsosa. Iso-Britannian osuutta kasvattavat Ian Rankinin John Rebus -dekkarit, koska aloin lukea (ja kuunnella) sarjan niitä osia, joita en ollut vielä lukenut. Yritin pysyä ilmestymisjärjestyksessä. Kaavion osiossa Muut on kirjoja 27 maasta. Niistä minulle uusia olivat Libya, Sierra Leone, Singapore ja Syyria.

 

Suurimman osan kirjoista luen suomeksi. Espanjaksi luin 11 kirjaa, englanniksi 5, ruotsiksi 2 ja ranskaksi yhden. Espanjaksi kirjoitetut kirjat pyrin lukemaan alkukielellä. Lisäksi espanjankielisiä kirjoja suomennetaan vähän. Ruotsiksi Helmet-kirjastosta löytyy usein kirjoja, jotka haluaisin lukea, mutta joita ei ole suomennettu, vuonna 2025 esimerkiksi libyalainen ja grönlantilainen kirja.

Kirjojen ilmestymisvuosia kuvaavan kaavion vaaka-akselilla aikaväli on hieman sekavasti ensin sata vuotta, sitten 20 ja 10 vuotta ja lopuksi 2020-luvulla mennään vuosittain. Yksi lukemistani kirjoista ei mahtunut kuvaajaan. Arkhimedeksen Kelluvat kappaleet on kirjoitettu ennen ajanlaskun alkua. Vuoden 2025 kirjoja on yhdeksän. Viisi niistä on fiktiota ja neljä tietokirjoja. Yksi on espanjalainen ja muut suomalaisia. Aivan uusimpien kirjojen osuus lukemisistani on pysynyt edelleen pienenä. Ehtiihän ne lukea myöhemminkin, jos vielä kiinnostaa.

Osallistuin kirjabloggaajien puolivuosittaiseen klassikkohaasteiseen tammikuussa ja heinäkuussa. Seuraava on taas tämän kuun lopussa. Sitä vetää blogi Kulttuuri kukoistaa. Dekkariviikolle osallistuin myös sekä Naistenviikko-haasteeseen. Helmet-haasteen sain valmiiksi lokakuussa kuten usein ennenkin. Vuoden 2025 uutuus oli blogin Mitä luimme kerran Lue maailma vuodessa -haaste, jonka suorittaminen oli juuri sopivan haastavaa.

Nostan vielä esille muutaman kirjan, joista en halua sanoa, että ne ovat parhaat vuonna 2025 lukemani (vaikka voivat ne olla sitäkin), vaan ennemminkin odotuksiin nähden yllättävimmät. Listan kolmea ensimmäistä ei ole suomennettu.

• Ibrahim al-Koni: Guldsand
• Niviaq Korneliussen: Blomsterdalen
• Miguel Delibes: Los santos inocentes
• Sjón: Skugga-Baldur
• Max Frisch: Ihminen astuu holoseeniin

Heikki Kännö: Mehiläistie

 

Mehiläistie on Heikki Kännön esikoisteos. Olen lukenut Kännöltä aikaisemmin vain Ihmishämärän, jonka myyttinen maailma imi minut täysin sisäänsä. Mehiläistiestä oli vaikeampi saada otetta. Alku aiheutti ajatuksen: voi ei, vuosi 1944 ja natseja. Onneksi jatkoin lukemista, tarina ei jäänyt siihen.

Mehiläistie kiertyy saksalaisen taiteilijan Joseph Beuysin (1921–1986) ympärille. Loistavasti juoneen on saatu sopimaan Beuysin henkilöhistoriaa ja taidetta alkaen siitä, kun hän oli miehistössä Luftwaffen pommikoneessa, joka putosi Krimillä toisessa maailmansodassa, ja päätyen hänen maataideteokseensa 7000 tammea. Beuysia tarkkailevat ja seuraavat (fiktiiviset) taiteilijat Klaus Veit ja Dora Schuster. Klaus muutti Itä-Berliinistä länteen ennen muurin rakentamista, ja Dora pakeni myöhemmin salakäytävää pitkin.

Beuys oli ilmeisen erikoinen persoona, ja erikoista oli hänen taiteensakin. Kirjassa on paljon puhetta taiteesta, siitä mitä taide on ja mikä sen funktio on.

”Taide on ennen kaikkea ihmiskunnan muisti. – – Jokainen taideteos on ikkuna menneeseen. Jokainen taideteos on ikkuna ihmisen ajatuksiin.”

”Tätä on laajennettu taidekäsitys ja sosiaalinen kuvanveisto. Taiteilija jättää kiven ja alkaa muovata organismeja sekä yhteiskunnan ajatusrakenteita.”

Mehiläistiessä on taidepuheen ohella paljon henkilöitä ja tapahtumia. Se ei ole lainkaan niin kuiva kuin edellä kirjoittamastani voisi päätellä. Siinä on jopa huumoria, varsinkin eräissä Klausin ja hänen kaverinsa Paulin murtoyrityksissä. Alun natsitkin saavat ennen pitkää selityksensä. Mikä kirjan juoni sitten on, jos nyt voimme edes puhua sellaisesta, niin sitä ei voi paljastaa. Vihjeen saa virkkeestä:

”Todellisuudessa tapahtuu muutoksia, koska joku leikkii ajalla.”

Mehiläistie oli aika erikoinen lukukokemus. Kirjailijan sivistystä ja mielikuvitusta täytyy ihailla. Melkoiseen kieputukseen lukija joutuu.

Heikki Kännö: Mehiläistie
Sammakko 2017, 349 s.

Juan del Val: Vera, una historia de amor

 

Vera, una historia de amor (Vera, rakkaustarina; ei suomennettu) on tämänvuotinen Premio Planeta -voittaja. Palkinnon arvo on miljoona euroa.

Vera on juuri jättänyt miehensä ja etsii asuntoa. Antonio on töissä kiinteistönvälitysfirmassa ja esittelee Veralle sopivia asuntoja. Vera rakastuu silmänräpäyksessä, ja Antonio kiinnostuu myös. Heidän rakkaustarinansa alkaa. Vera kuuluu Sevillan rikkaaseen yläluokkaan. Hänen ei ole koskaan tarvinnut käydä töissä. Hän on tähän asti käyttäytynyt aina kuten kuuluu ja mennyt nuorena naimisiin sopivan (rikkaan) miehen kanssa. Hän on 45-vuotias ja erittäin hyvännäköinen ikäisekseen. Antonio on kotoisin Madridista vaatimattomasta perheestä. Hän on 35-vuotias ja komea. Antonion komeus mainitaan niin usein, että se tuntuu olevan hänen tärkein ominaisuutensa. Ikäero ja luokkaero tekevät Veran ja Antonion suhteesta huomiota herättävän ja juoruja synnyttävän.

Muita henkilöitä ovat Veran ex-mies Borja, markiisi, josta paljastuu ikävämpiäkin asioita kuin avioliiton aikaiset syrjähypyt, ja Veran kaksikymmentä vuotta nuorempi pikkusisko Alba sekä Antonion velipuoli Diego, joka on joutunut ongelmiin poliisin kanssa ja joka on paennut sotkujaan veljensä luo. Epätodennäköisesti Alba ja Diego tapaavat sattumalta ja rakastuvat myös.

Rakkaustarina ei etene suoraviivaisesti kohti onnellista loppuaan. Syntyy väärinkäsityksiä ja mustasukkaisuutta. Suurimmat ongelmat aiheuttaa Borja, joka ei kestä ex-vaimonsa uutta suhdetta. Kaksi ihmistä kuolee.

Kirjassa on aineksia, mutta valittu kirjoitustyyli on niin kepeä, että vakavatkaan asiat eivät tunnu sellaisilta. Tyyliä kuvaavat sopivin välein ripotellut kiihkeät seksikohtaukset. Vera, una historia de amor on viihdekirja.

Olen lukenut viime vuosina Planeta-palkinnon voittaneita romaaneja, ja niiden taso tuntuu laskevan koko ajan. Enpä tiedä, myönnettäisiinkö palkintoa nykyisin sen tyyppiselle kirjalle kuin Mario Vargas Llosan Lituma en los Andes (suom. Andien mies), joka palkittiin vuonna 1993. Palkinnon myöntää kustantamo, joten vaikuttaa siltä, että nykyisin haetaan teosta, jolla on suurin myyntipotentiaali. Vera, una historia de amor on tällä hetkellä yksi Espanjan myydyimpiä kirjoja, joten tavoitteessa on onnistuttu. Espanjassa kirjan palkitsemista on myös arvosteltu voimakkaasti.

Juan del Val: Vera, una historia de amor
Planeta 2025, 355 s.

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

 

Olen lukenut paljon kehuja Jenny Erpenbeckin romaaneista. Kirjastosta löytyi Päivien loppu, joka on ilmestynyt ennen Erpenbeckin tähän mennessä menestyksekkäimpiä teoksia.

Päivien lopussa on äiti, tytär ja isoäiti. Äiti on juutalainen, mutta isoäiti on antanut hänen mennä naimisiin kristityn kanssa. Tytär syntyy vuonna 1902 ja elää läpi lähes koko vuosisadan Wienissä, Moskovassa ja Berliinissä. Vaikka kirjan henkilöt elävät kuohuvina aikoina, he jäävät etäisiksi. Nimiäkään heillä ei ole ennen kuin tyttärellä aivan lopussa. Silloinkin hän on vain rouva Hoffmann ilman etunimeä. Etäännytys lienee tarkoituksellista, koska kirjassa ei niinkään kerrota elämästä, vaan mahdollisista kuolemista, siitä miten vähäisistä sattumuksista on kiinni ero elämän ja kuoleman välillä.

”Jossain vaiheessa hän istui viimeisen kerran kahvila Krasni Makissa. Monesti elämässään hän on tehnyt jotain viimeisen kerran tietämättä, että kyse oli todellakin viimeisestä kerrasta. Siis eikö kuolema ollutkaan hetki, vaan kokonainen elämän pituinen rintama? Silloinhan hän ei ehkä kompastunutkaan vain maailmasta ulos, vaan ulos kaikista mahdollisista maailmoista?”

Päivien loppuun oli aluksi vaikea päästä sisään. Se tuntui hajanaiselta. Kun tyyliin tottui ja idea kirkastui, lukeminen alkoi sujua. Tyttären eli toveri H:n hengissäpysymistaiteilu Stalinin vainojen aikaan aiheutti jo myötätuntoa.

”– – ehkä hän onnistuu pelastamaan itsensä kirjoituksellaan ja pidentämään elämän taivaltaan vielä muutamalla ylimääräisellä kirjaimella tai ainakin helpottamaan sitä, mitään muuta hän ei voi toivoa kuin että kirjoittaisi itsensä näillä sanoilla takaisin elämään.”

Vaikka tämä ensimmäinen lukemani Erpenbeck ei minua aivan täysin vakuuttanut, se jätti tunteen, että kannattaa jatkaa hänen tuotantoonsa tutustumista.

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Tammen Keltainen kirjasto 2020, 314 s.
Saksankielinen alkuteos Aller Tage Abend 2012

Jenni Räinä: Veden ajat

 

Tietokirjallisuuden Finlandialla palkitun Jenni Räinän uusin teos on Veden ajat – Matka läpi muuttuneen maiseman.

”Isäni ja minun sukupolveni asettuu historian janalla toisiaan vastakkain. Isäni syntymän aikaan 1930-luvulla laajat avohakkuut puuttuivat ja vedet olivat monin paikoin miltei koskemattomia. Minun sukupolveni ei ole nähnyt näitä vesiä, meillä on jäljellä jäljet. Emmekä pysty ymmärtämään muutoksen laajuutta.”

Räinä haluaa ymmärtää, mitä vesille on tapahtunut. Hän vertaa isänsä kertomuksia ja omia lapsuuden kokemuksiaan nykyaikaan. Kirja on henkilökohtainen, mutta sisältää samalla paljon tietoa. Miksi ennen kirkas vesi on nyt ruskeaa? Miksi syystulvat yleistyvät? Kun Räinä kulkee luonnossa jonkun asiantuntijan kanssa, kuten luvussa Lähde lähdetutkija Iina Eskelisen kanssa, kehityskulut tulevat konkreettisiksi ja ymmärrettäviksi.

Selitystä sille, miksi emme havahdu tapahtuviin muutoksiin ajoissa, voi hakea 1990-luvulla kehitetystä käsitteestä liukuvat perustasot. Sen mukaan jokainen sukupolvi ottaa lähtökohdaksi oman aikansa olosuhteet, eikä ota huomioon aikaisempia menetyksiä.

Luvussa Muinainen meri Räinä pääsee paljon kauemmas kuin isänsä aikaan. Hän kulkee Perämerestä kohonneella maalla etsimässä kiviröykkiöitä, joita on kasattu kivikauden lopulla entisen merenrannan lähelle. Nykyaika on tuonut niiden ympäristöön tuulivoimaloita.

Veden ajat kuljettaa lukijan kirjailijan mukana metsiin, ojitetuille soille ja purojen varsille. Se muistuttaa, että luonto on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vesiä ei voi suojella huolehtimatta metsistä. Kirja on myös surutyötä isän kuoleman jälkeen.

”Nämä ovat minulle veden aikoja. Aikoja täynnä ikävää, joka virtaa ja lainehtii pois ja takaisin, pulppuaa syvänteissä joita en tunne.”

Jenni Räinä: Veden ajat – Matka läpi muuttuneen maiseman
Like 2025, 221 s.

Pinnan alla – Olentoja syvyyksistä

 

Pinnan alla – Olentoja syvyyksistä (toim. Hanna Morre Matilainen ja Frida Burns) on Osuuskumman julkaisema novelliantologia. Kaikki novellit liittyvät jollakin tavalla veteen ja useimmat vedessä viihtyviin taruolentoihin.

Kokoelman aloittaa Magdalena Hain Neidonkampa. Se on opetuksen sisältävä aikuisten satu Otso Mesikämmenestä, järvenneidosta ja Näkistä. Seuraava novelli on Maija Nyströmin Kävin koreasti jaloilla. Nimi jo sanoo, että taustalla on kaikkien tuntema satu. Nyt pieni – eikä enää nuori – merenneito on vanhainkodissa. Loppuratkaisu on paljon tyydyttävämpi kuin Andersenin sadussa.

Suomalaisten järvien syvyyksissä voi lymytä vaikka Tuonela ja pelottavia tai yllättäviä olentoja, kuten näyttävät Janos Honkosen Veen alle on meillä matka ja Vesa Sisätön Häpeän herra sekä Carita Forsgrenin kirjoittama niminovelli Pinnan alla. Viimeksi mainitussa on vahva luonnonsuojeluteema. Ilmastonmuutos on taustalla Mia Myllymäen novellissa Uoman täydeltä kyyneliä, jossa esiintyy asteekkien ja mayojen mytologinen jumaluus sulkakäärme.

Nimen Pinnan alla voi tietysti ymmärtää symbolisesti, mikä näkyy selvimmin Edith Arkon novellissa Kaksi ratsua. Parantumattomasti sairas Petra on ollut arka ja ihmissuhteissaan vetäytyvä, kunnes hän vapautuu kohdatessaan samana päivänä Kallaveteen syöksyvän mustan hevosen ja seksikkään skotlantilaisen Lachlanin.

Parhaiten minulle jäi mieleen kaksi novellia, Frida Burnsin Ja se kasvoi vain ja Heikki Nevalan Vihtori Komulaisen sielunmaisema. Burnsin novellissa se mikä kasvaa on kraken, jonka biologian opiskelija Verna löytää järvestä ja ottaa mukaansa. Krakenista tulee Vernalle päähänpinttymä, hän suorastaan rakastuu siihen. Lopputulos on dystooppinen. Vihtori Komulaisen sielunmaisema poikkeaa eniten muista novelleista. Siinä vesikin esiintyy lumena ja jääpuikkoina. Minusta novelli on välillä humoristinen, vaikka siinä on lumiukoista saatu irti kauhuelementtejä ja loppu on surullinen. Lähtötilanteessa Vihtori on raivoissaan, kun uusi naapuri on kipannut lumet pihaltaan Vihtorin ikiaikaiseen säilytyspaikkaan, rajaojaan.

Osuuskumman julkaiseman antologian novellit ovat spekulatiivista fiktiota erilaisin painotuksin. Viimeinen novelli Hanna Morren Okeanoksen aarre on kirjoittajansakin määrittelyn mukaan romantasiaa. Olen lukenut aika vähän spefiä, mutta näihin novelleihin oli virkistävää tutustua – eikä lainkaan pelottavaa.

Pinnan alla – Olentoja syvyyksistä, toim. Hanna Morre Matilainen ja Frida Burns
Osuuskumma 2025, 237 s.