Johannes Lahtinen: Galileo

Galileo Galilei on yksi ihmiskunnan historian suurimmista tiedemiehistä. Johannes Lahtinen on kirjoittanut hänestä kirjan viime vuosina yleistyneeseen tapaan eli hän sukeltaa Galilein pään sisään ja kirjoittaa tarinaa ikään kuin Galilein itsensä kertomana.

Aivan alkua ja loppua lukuun ottamatta kirja on kronologinen. Tieteen historiaan perehtymättömätkin tietänevät Galilein osuuden aurinkokeskeisen maailmankuvan esitaistelijana. ”Se pyörii sittenkin” – sanat, joita Galilei tuskin on sanonut, eikä sano tässäkään kirjassa. Kaukoputki, Jupiterin kuut ja monet muut vähemmän tunnetut Galilein keksinnöt ja löydöt näyttelevät kirjassa suurta tai pienempää osaa. Matematiikkaa, fysiikkaa tai mekaniikkaa ei tarvitse osata, jotta kirjan voi lukea. Galileo on romaani, eikä tietokirja. Jupiterin kuihin liittyy kirjan suurin draama, josta lukija voi tehdä oman tulkintansa.

Mehän emme voi tietää, millainen ihminen Galilei on ollut, mutta Lahtinen tekee hänestä joka tapauksessa ihmisen. Lahtisen Galilei on luonteeltaan kiivas, laskelmoiva, mutta laskelmissaan usein sotkeutuva, ja ainaisessa rahapulassa. Galilei on myös perheen pää. Perhe tarkoittaa vaimon ja lasten lisäksi muutakin lähisukua. Yllätyksellisin henkilöhahmo on Galilein vanhin lapsi, tytär Virginia, jolla on tieteentekijän aivot, mutta väärä sukupuoli. Kun Virginia on katsellut Kuuta isänsä perspicillumilla (kaukoputkella), he keskustelevat:

”– Lupaan olla puhumatta mitään, mikä olisi ristiriidassa aristoteelisen maailmankuvan kanssa, enhän halua millään tavalla vahingoittaa kirkon skolastista oppirakennelmaa. Samasta asiasta pythagoralaiset ovat tosin puhuneet jo kaksituhatta vuotta, mutta minä en päästä inahdustakaan. En hiiskahdakaan, että jo Leonardo todisti, ettei Kuu voi olla sen enempää peili kuin peilikirkas pallo, vaan se on muhkurainen planeetta, kuten Maakin on. Minä olen vain pieni katolilainen tyttö, eikä minua kukaan kuuntelisi vaikka hölmöjä puhuisinkin.

– Virginia, minkä ikäinen sinä olet?

– Yhdeksän, Virginia sanoi. – Entä sinä?"

Ymmärrän, että Lahtinen on halunnut korostaa, että vaikka Galilei oli nero, niin monessa suhteessa hän oli aivan tavallinen ihminen. Siitä huolimatta jotkut virkkeet olivat minusta tyylirikkoja, esimerkiksi ”Muutaman illan istuinkin sitten kapakassa kuuntelemassa Riccobonin vittuilua ja sain palkankorotukseni.” Vielä pahemmalta särähti San Angelon linnoituksen pyövelin stadilainen puheenparsi.

Luin Galileon Galilein neroutta ihastellen, hänelle kirjoitettuja tempauksia ihmetellen ja joskus jopa naurahtaen. Olen samaa mieltä kirjan keskeisestä teemasta: Suuret ajatukset ”eivät ikinä syntyisi ilman niitä edeltäviä oivalluksia ja tekoja. Näin askel askelelta ihmiset keksivät yhä uusia asioita”.

Johannes Lahtinen: Galileo

Gummerus 2015, 654 s.

Kannen suunnittelu Jenni Noponen

Kustantajalta saatu arvostelukappale