Kaari Utrio jatkaa 1800-luvun alkupuolen Suomen
ja pääkaupungiksi rakentuvan Helsingin kuvaamista. Edellisissä kirjoissa on ollut aiheena lasin valmistus ja tervanpoltto. Nyt ollaan paperiruukilla, ja mikä olisikaan
tyypillisempää suomalaista teollisuutta. Kirjan alkupuolella kuvataan, miten
paperia valmistettiin käsin, kun lukija kierrätetään prosessin läpi lumppuhuoneesta
kuivausvintille.
On kirjassa tietysti myös romantiikkaa.
Paperiprinssi on ruukilta aikanaan merille lähtenyt perijä Sebastian Ross, joka
on joutunut pahaan onnettomuuteen ja jonka on siksi jätettävä merimieselämä.
Neito Wilhelmine Falkensten asuu isänsä kanssa ruukin lähistöllä ja on auttanut
kirjanpidossa ja kirjeenvaihdossa. Käytännössä hän on hoitanut molemmat työt,
mutta eihän aatelisneidistä toki voi sanoa, että hän olisi käynyt töissä.
Tällä kertaa pääparin jahkailu toistensa
ympärillä oli välillä puuduttavaa, kun mitään
varsinaisia esteitä ei ollut, pelkkiä luuloja ja kuvitelmia vain. Heidät piti kuitenkin saada joksikin aikaa maalta
kaupunkiin, jotta päästiin seuraamaan Helsingin rakentamista sekä
herrasväen elämää, tapoja ja juhlimista. Runsaaseen henkilökaartiin kuului itsekeskeisiä
vanhoja aatelismiehiä, heidän velttoja tai alistettuja lapsiaan sekä yksi
juonitteleva kaunotar, Utrion tapaan. Vilahtivatpa kirjan sivuilla myös Runeberg ja
Lönnrot.
Kaari
Utrio on usein korostanut
kirjoissaan naisten huonoa asemaa. Tässäkin Wilhelmine joutuu isänsä kuoltua
kaukaisen sukulaismiehen vallan alle, koska naimaton nainen ei voinut olla
ilman holhoojaa. Säätyläisnaisen ainoa mahdollisuus oli pyydystää itselleen mies.
Muuten hän joutui sukulaisten nurkkiin ilmaiseksi palvelijaksi, ”seuraneidiksi”
tai parhaimmillaan kotiopettajaksi.
Kaari
Utrio: Paperiprinssi
Amanita
2015, 470 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.