Onnettomat Roomassa on
kirjoitettu tyyliin, joka toi mieleeni pakinat. Kolmesataa sivua pakinatekstiä,
huh, ajattelin ensin, mutta tyyliin tottui.
Hotel
Majestic Roma tunnetaan esimerkiksi Fellinin elokuvasta La dolce vita. Nyt
sinne on saapunut viehättävä Helena-rouva tarkoituksenaan myydä arvokas kaulakoru, jonka hän on
saanut perinnöksi tädiltään. Ehkä Helenalla on mielessä jotain
epärehellistäkin. Helenaa – ja hänen koruaan – seuraavat vapaaherra herra
Henriksson ja muutama muu, huijareita selvästi. Hekin haluavat hyötyä Helenan
korusta.
Seuraa
sekavaa toimintaa ja sähellystä. Identiteettihuijaus,
katoava ruumis, ilmastointikanavia,
joissa mahtuu ryömimään. Ja torakoita viiden tähden hotellissa! Kaikki
pyörii Helenan huoneen ympärillä. Jos tämä pantaisiin näyttämölle, kyseessä
olisi farssi.
Pakina- ja farssimielteistä
huolimatta Onnettomat Roomassa ei
naurattanut minua kertaakaan. Adjektiivi
onnettomat kuvaa kirjan henkilöitä sanan
kaikissa merkityksissä. Aihekin on lopulta painava, kuten Helenan pohdiskelu
todistaa:
”Olen hupakko niin kuin täti sanoo. Totta, olen hupakko mikäli se tarkoittaa, että olen ollut ikäni sokea. Koru on nuoruuteni. Ja tädin nuoruus. Koru on sukumme naisten elämä. Ja minä yksin en ole ymmärtänyt tätä. Sitäkö täti tarkoittaa. Koru ei ole tärkeä, vaan perinteet. Perinteet merkitsevät jatkuvuutta. Jatkuvuus taas on kulttuuri. Ja ilman kulttuuria me olemme pelkkiä eläimiä.”
Heikki Reivilä: Onnettomat Roomassa
Teos 2017, 298 s.
Sain kirjan kustantajalta
***********
Onnettomat Roomassa on ensimmäinen lukemani tänä vuonna ilmestynyt
kirja, joten se kuuluu itsestään selvästi Helmet-haasteen kohtaan 49. Vuoden
2017 uutuuskirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.