Heini Junkkaala: Pirkko Saisio. Sopimaton

 

Varasin Pirkko Saision elämäkerran kirjastosta ennen kirjan ilmestymistä, kun huomasin sen kustantajan luettelosta. Olen lukenut Saisiolta hänen esikoisteoksensa Elämänmeno, joka voitti J. H. Erkon palkinnon, teatteriromaanin Kadonnut aurinko, Finlandia-palkinnon saaneen Punaisen erokirjan, veneilystä kertovan Lokikirjan ja tuoreen suurromaanin Passio. Hänen näytelmistään olen nähnyt vain yhden, Kansallisteatterissa esitetyn SLAVA! Kunnia – oligarkkien ooppera. Arvostan suuresti Saisiota kirjailijana.

Junkkaalan Saisio-elämäkerta on mahtava opus, 959 sivua. Hän varoittaa Lukijalle-esipuheessaan, että Saision hänelle kertomat tarinat eivät välttämättä ole kaikilta osin totta, ja sanoo yrittäneensä tarkistaa niitä mahdollisuuksien mukaan. Lähdeluetteloa kirjassa ei ole, mutta kiitoksissa mainitaan esimerkiksi kirjaan haastatellut henkilöt. Tavoitteenaan Junkkaala sanoo olleen kirjoittaa ”siitä, miten Saisiosta on tullut se, joka hän on”. Näin on syntynyt helposti luettava ja yksityiskohtainen elämäkerta. Mielestäni yksityiskohtia on niin paljon ja osa sellaisia, joita ei tarvitsisi Saision henkilökuvan luomiseen, että kirjaa olisi niiltä osin voinut tiivistää. Kirjoittamiseen valittu sinä-muoto tuntui alkuun oudolta, mutta siihen tottui.

Pirkko Saisio. Sopimaton on siinä mielessä perinteinen elämäkerta, että se etenee pääosin kronologisesti, vanhemmista ja isovanhemmista aloittaen. Minua kiinnostivat eniten osiot, joissa käsiteltiin Saision kirjailijuutta. Hauskoja olivat tiedot ensimmäisistä tulevan kirjailijan lukemista kirjoista ja ensimmäisistä hänen kirjoittamistaan teksteistä. Niistä on näytteitä. Ensimmäinen – dialogivetoinen – on kirjoitettu kahdeksanvuotiaana. Teatterikoulu, esikoisromaani, ensimmäinen näytelmä, Kom-teatteri, nämä olivat tärkeitä askelia uran alkuvaiheessa.

Saision elämä on ollut tapahtumarikasta ja kuohuvaa. Hän on vasemmistolaisen työläisperheen tytär, sukunsa ensimmäinen ylioppilas ja korkeakoulutettu. Opiskeluaikana hän oli mukana taistolaisessa liikehdinnässä. Hän on uskonnollinen. Hän on lesbo. Hänessä on monta puolta. Junkkaala on kysynyt haastattelemiltaan ihmisiltä, mikä olisi yksi sana, joka kuvaa Saisiota parhaiten. Joitakin niistä: rehellinen, näkevä, kiihkeä, pelottomuus, paljon.

Jos joku haluaa tietää, onko kirjassa käsitelty Saision rakkauselämää, niin on kyllä, paljon. Siinä esiintyvät hänen rakastettunsa, mutta myös muut ystävät, kollegat ja tärkein kaikista, Elsa, oma lapsi.

Kirjasta voisi ottaa näytteeksi vaikka mitä raflaavampaa, mutta kirjoitan kansakoulumuiston, johon voin samastua. Olen jonkin verran Saisiota nuorempi, mutta tällaista silloin kauan sitten koulussa oli.

”Kun opettaja tuli luokkaan, oppilaat nousivat seisomaan. Aamuisin opettaja tarkasti kädet ja kynnet. Opettajia ei sinuteltu eikä kutsuttu etunimellä, heitä puhuteltiin kolmannessa persoonassa, Voisiko opettaja kertoa... ja puhuteltiin vain jos oli pakko, yleensä tunnilla oltiin hiljaa. Viittaaminen oli tehtävä oikeaoppisesti niin, että kyynärpää oli pulpetin kannella ja käsivarsi yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Tätä harjoiteltiin.”

Pirkko Saisio. Sopimaton on tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaana. Saa nähdä, miten käy.

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio. Sopimaton
WSOY 2023, 959 s.