Tämän vuoden Dekkariviikolla kirjoitan muutamasta viime vuosien Lasiavain-palkinnon voittajasta. Aloitan Camilla Greben Varjokuvista, joka sai palkinnon 2020.
Varjokuvissa on parasta sen rakenne, joka antaa
luontevan mahdollisuuden ottaa teemaksi naisten aseman muutoksen Ruotsin
poliisivoimissa ja miksei samalla koko yhteiskunnassa. Aikajänne on pitkä,
vuodesta 1944 vuoteen 2019. Loppupuolella tavataan Greben aikaisemmista kirjoista
tuttuja hahmoja. Sitä ennen kerrotaan naisiin kohdistuvista murhista, jotka tehdään
saman julman kaavan mukaan. Uhrit ovat yleensä nuoria yksinhuoltajaäitejä.
Vuonna 1944 naiset eivät voineet
toimia poliiseina, vaan niin sanottuina poliisisisarina, jotka esimerkiksi
huolehtivat rikoksiin liittyneistä lapsista. Yksi poliisisisar kuolee ensimmäisen
murhan yhteydessä. 1970-luvun alussa vanhojen poliisimiesten vastustus
naispoliiseja kohtaan oli vielä voimakasta. Sympaattinen nuori konstaapeli
Britt-Marie joutuu esimiehensä höykyttämäksi. Hänet laitetaan
arkistointitehtäviin, vaikka samaan aikaan työt aloittanut miespuolinen kollega
otetaan heti mukaan tutkimuksiin ja osaksi kaveriporukkaa. Oma-aloitteinen
Britt-Marie tekee omia tutkimuksiaan. Vielä 80-luvulla poliisia auttavaa rikollisten
profilointiin erikoistunutta nuorta kaunista tohtoria kohdellaan väheksyvästi,
eikä metoo-liikkeestä ollut vielä kuultukaan. Aivan hyvin asiat eivät ole vielä
nykyaikaan tultaessakaan. Työn ja siviilielämän yhdistäminen ei välttämättä ole
helppoa, ja esteitä urakehitykselle voi asettaa jopa naispuolinen päällikkö.
Murhia on siis monta useiden
vuosien välein. Niiden väliset yhteydet toki selviävät lopuksi. Lukijana joutui
laskeskelemaan syyllisehdokkaiden ikiä motiivien miettimisen lisäksi. Varjokuvissa
on taidokkaasti punottu juoni!
Tämänvuotista Dekkariviikkoa kirjablogeissa vetää blogi Kirsin kirjanurkka.
Camilla Grebe: Varjokuvat
Suomentanut Sari Kumpulainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.