Vanha
mies, nimeltään Bosmans, muistelee viidenkymmenen vuoden takaisia aikoja.
Silloin hän oli kaksikymppinen ja tapasi joitakin ihmisiä, jotka toivat hänen
mieleensä lapsena viitisentoista vuotta aiemmin näkemiään asioita. Jo tuolloin,
nuorena, hänen oli ollut vaikea muistaa tapahtumien järjestystä.
”Ajan
oloon kaikki kiintopisteet olivat kadonneet, niin että kauempaa katsottuna
tapahtumat näyttivät samanaikaisilta ja sekoittuivat kuin kaksoisvalotetut
valokuvat.”
Talo
Chevreusen laaksossa, sen
Bosmans muisti lapsuudestaan. Miksi hänen uudet tuttavansa veivät hänet sinne?
Mitä liittyi asuntoon Porte de l’Auteuil’n lähellä? Keitä nämä ihmiset olivat,
miten he tunsivat Bosmansin lapsuuden, mihin he pyrkivät? Muisto sieltä,
vaikutelma täältä. Lopulta Bosmans uskoo saaneensa kiinni arvoituksesta.
Hänestä tulee uudelleen epävarma kirjoitettuaan romaanin, jonka sivuhenkilöiksi
hän on sijoittanut tuntemiaan ihmisiä.
”Kohtaamiset
olivat olleet niin lyhyitä ja satunnaisia, ettei hän ollut ehtinyt tutustua
niihin ihmisiin, vaan he jäisivät osin arvoituksellisiksi, jopa siinä määrin,
että heräsi epäilys, olivatko he sittenkin pelkkiä kuvitteellisia olentoja.”
Chevreusen vuosissa muistojen epävarmuus kutoo verkoston, joka kutkuttaa lukijan uteliaisuutta ja saa hänet muodostamaan tarinan,
joka ehkä on totta. Modiano on kirjoittanut muistamisesta ja muistoista
ennenkin. Aiempien kirjojen tapaan tunnelma on surumielinen ja hapuileva, täynnä ihmetystä.
Muita kirjoituksia: Lumiomena, Kirjatimpuri, Maailmankirjat.
Patrick Modiano: Chevreusen vuodet
Modianilla on taito kirjoittaa vähäeleisesti mutta koukuttavasti. Lumouduin yhdestä hänen kirjastaan vuosia sitten mutta hiukan petyin kun siihen ei tullut lopussa ratkaisua. Eipä se tietenkään dekkari ollutkaan 😀
VastaaPoistaModianon kirjoissa ei ole useinkaan varmaa, mikä on totta ja mikä ei. Koukuttavia ne ovat kuten sanot.
Poista