Saara
Turusen ja Petra Maisosen toimittama Suurteoksia ilmestyi 2021. Suurteoksia
II syntyi lukijoiden toiveesta, sanotaan esipuheessa. Onneksi syntyi, sillä kirjailijoiden
kirjoitukset itselleen tärkeistä teoksista auttavat ymmärtämään
kirjoitusprosessia ja varmasti myös innostavat lukijoita yhä uusien kirjojen ja
kirjailijoiden pariin. Suurteoksia-kirjoissa kaikki kirjailijat ovat
naisia.
Kirjailijoiden lähestymistapa omiin suurteoksiinsa vaihtelee suuresti. Kirjoitukset ovat aakkosjärjestyksessä sukunimen mukaan, mistä seuraa riemukkaan erilaisia peräkkäisiä tekstejä. Aina Bergrothin filosofinen essee Simone Weilista ja hänen teoksestaan Painovoima ja armo saa peräänsä Fiona ’Elonen fanituksen Kaari Utrion romaanista Aatelisneito, porvaristyttö.
Kukin kirjailija tietysti kertoo,
miksi jostakin kirjasta on tullut hänen henkilökohtainen suurteoksensa. Syy on
usein jonkinasteinen samastuminen, omien tunteiden tunnistaminen, henkilökohtaiselta
tuntuva. Se voi olla myös esikuvan löytäminen omalle kirjoittamiselle, uusi
kerrontatapa, rohkaisu. On syy mikä tahansa, sitä ei voi kuvata parilla lauseella,
mutta Riikka Pulkkinen tiivistää hienosti Pirkko Saision Punaisen erokirjan
tavan kuvata todellisuutta.
”Siinä oli häilyvyyttä, iloa,
ironiaa, liplatusta, huokoisuutta, lämpöä, viisautta. Elämää sen tapahtumisen
hetkellä.”
Löysin
kirjoituksista joitakin samantyyppisiä ajatuksia, joita olen itse pohdiskellut.
Emmi Itäranta kirjoittaa Susanna Clarken Piranesin yhteydessä
kirjallisuuden ja taiteen sisällöistä.
”Niitä
voi yrittää tulkita ja selittää, mutta selittämiseen takertuminen estää meitä
kokemasta niitä kokonaisvaltaisesti, astumasta siihen immersiiviseen ideoiden
ja mielikuvien maailmaan, johon ne potentiaalisesti avaavat tien.”
Outi
Mäkinen sanoo Astrid Lindgrenin kirjasta Mio, poikani Mio
kirjoittaessaan asian, joka on ollut minulle lukijana aina selvä.
”Vaikka
kirjailija olisi henkilönä kuinka kiehtova, haluan ajatella, että tärkeintä on,
mitä ja miten on kirjoitettu, ei se kuka teoksen on kirjoittanut ja miksi.”
Suurteoksia II:n kirjoista eniten lukuhaluja
herätti surrealisti Leonora Carringtonin The Hearing Trumpet
(Kuulotorvi), josta on julkaistu suomennoksena vain alkuosa Nuori Voima
-lehdessä. 92-vuotias päähenkilö saa lahjaksi kuulotorven, minkä jälkeen
hän kuulee, miten sukulaiset suunnittelevat hänen lähettämistään Laitokseen,
jonne hän myös joutuu. Tuo on vain lähtökohta teokselle, jota kirjailija E. L.
Karhu kuvaa ilotulitukseksi.
Lukijoiden iloksi
Suurteoksia-sarja jatkuu. Osa III ilmestyy ensi vuonna.
Suurteoksia II, toimittaneet Saara Turunen ja Petra Maisonen
Tammi 2023, 303 s.
Olitpa kivasti mutustellut tämän teoksen. Taitaa tuo Kuulotorvi olla tosi valaiseva kuvaus vanhuuden ja lähipiirin suhteesta. Pitänee yrittää minunkin tätä lähestyä, vaikkei ole suomennettu. - Ja osa III tulossa suurteoksista, tämä on oikein hyvä lähtökohta monipuoliselle lukemiselle.
VastaaPoistaKuulotorvi lienee varsin omaperäinen, mutta pitää ainakin yrittää tutustua siihen. Helmetissä on varausjono, mutta ei kovin pitkä.
Poista