Benjamín Labatut: MANIAC

 

Pidin kovasti Benjamín Labatutin edellisestä kirjasta Maailman kauhea vihreys (uudet painokset nimellä Kauhea vihreys). Maniacissa hän jatkaa tieteentekijöiden parissa, nyt lähinnä matemaatikkojen ja fyysikkojen, ja tulos on yhtä vaikuttava.

Maniac jakaantuu selkeästi kolmeen osaan. Ensimmäinen osa on tavallaan prologi. Se on otsikoitu PAUL eli Järjenvastainen löytyy. Paul Ehrenfest oli itävaltalainen fyysikko, Leidenin yliopiston professori ja Einsteinin ystävä. Hän eli keskellä vanhan ja uuden fysiikan taistelua.

”Ehrenfest, joka oli pannut kaiken uskonsa fysiikkaan, tunsi itsensä petetyksi, häädetyksi paratiisista, joka oli kvanttimekaniikan kasvavan vaikutusvallan ja matematiikan vääjäämättä leviävän vitsauksen vuoksi vetäytymässä atomien sisimpiä kuilujakin syvempään pimeyteen.”

Samaan aikaan kun fysiikka muuttui vaikeasti ymmärrettäväksi, ihmisten järjenvastainen käytös alkoi levitä Saksasta käsin. Masennukseen taipuva juutalainen Ehrenfest ampui itsensä ja sitä ennen kehitysvammaisen poikansa, jolla ei nähnyt tulevaisuutta natsien valtaamassa maailmassa.

Maniacin ydin on sen toinen osa JOHN eli Järjen hullut unet. John von Neumann oli unkarilainen matemaatikko, alkuperäiseltä nimeltään János, ystävilleen Jancsi. Kirjassa häntä sanotaan 1900-luvun älykkäimmäksi ihmiseksi. Hänen elämäntarinansa kerrotaan kronologisesti, mutta siten että äänessä ovat hänen elämänsä tärkeät ihmiset. Useita puheenvuoroja saa ainoastaan Eugene Wigner (fyysikko ja nobelisti), joka tunsi Jancsin jo kouluajalta Budapestista ja pysyi hänen ystävänään loppuun asti. Muut tieteentekijät kertovat jostakin tärkeästä vaiheesta von Neumannin uralla, kuten fyysikko Richard Feynman Manhattan-projektista, ekonomisti Oskar Morgenstern peliteoriasta, jonka hän kehitti yhdessä von Neumannin kanssa, ja tietokoneinsinööri Julian Bigelow rakentamastaan von Neumannin suunnittelemasta uraauurtavasta elektronisesta tietokoneesta. Von Neumannin äiti, veli, tytär ja molemmat vaimot saavat myös äänensä kuuluviin, joten hänestä muodostuu monipuolinen ja ristiriitainenkin kuva.

Von Neumannin elämä jaetaan kolmeen osaan. Ensimmäinen on Logiikan rajat, ja se keskittyy aikaan, jolloin hän oli matematiikan ihmelapsi. Lukijan ei tarvitse pelätä, että varsinaiseen matematiikkaan uppouduttaisiin. Von Neumannista tuli professori jo 22-vuotiaana. Ihailemansa David Hilbertin jäljillä hän pyrki kuitenkin liian vaikeaan päämäärään. Hän halusi ”löytää matematiikan puhtaimmat ja perustavimmat totuudet ja ilmaista ne kyseenalaistamattomina aksioomina, peruslauseina joita ei voisi kiistää tai todistaa vääriksi – – .” Kun Gödel julkaisi epätäydellisyyslauseensa, von Neumann tiesi yrityksensä mahdottomaksi. Logiikan rajat olivat tulleet vastaan. Eugene Wignerin mukaan von Neumannilta ikään kuin katosi päämäärä.

Seuraava vaihe on Kauhun herkkä tasapaino. Muutettuaan Yhdysvaltoihin (tai paettuaan, hänkin oli juutalainen) von Neumann työskenteli Princetonin yliopistossa ja sen Institute for Advanced Studyn professorina. Hän osallistui atomipommin kehittämiseen, mutta ei asunut Los Alamosissa, kuten monet muut Manhattan -projektissa työskennelleet. Sodan jälkeen von Neumann innostui vetypommista, ja hänen johdollaan rakennettiin tietokone MANIAC, jolla voitiin suorittaa pommiin tarvittavat vaativat laskelmat. Von Neumann kannatti totaalista ydiniskua Neuvostoliittoon. Ihmiskunta oli päässyt vaiheeseen, jossa pystyisi tuhoamaan itsensä.

Aaveita koneessa – vielä yksi tavoite. Von Neumann halusi selvittää, mitä tarvitaan itseään kopioivan koneen luomiseen. ”Hän onnistui määrittämään ne loogiset säännöt, jotka pätevät kaikenlaiseen replikoitumiseen, niin biologiseen, mekaaniseen kuin digitaaliseenkin.” Kirjassa tässä kohdassa kertojaksi on laitettu biologi ja nobelisti Sydney Brenner, joka ihastelee, että von Neumann oli kuvannut periaatteessa DNA:n ja RNA:n toiminnan etukäteen. Von Neumann itse pyrki tietysti digitaaliseen luomiseen – eli tekoälyyn. 

Ydinaseiden ja tietotekniikan kehitykseen oleellisesti vaikuttanut mies näki kuoleman lähestyessä ihmiskunnan tulevaisuuden pessimistisesti.

”Teknologian alati kiihtyvästä kehityksestä näyttäisi kuitenkin syntyvän vaikutelma, että lähestymme jonkinlaista väistämätöntä singulariteettia, ihmiskunnan historian keikahduspistettä, jonka jälkeen ihmisten toimet sellaisina kuin me ne tunnemme eivät voi enää jatkua. – – Vaaraa ei synnytä yhden tietyn keksinnön erityisen luonnonvastainen tuhoisuus. Vaara on sisäsyntyistä. Edistykselle ei parannuskeinoa ole.”

Maniacin kolmas osa on otsikoitu LEE eli Tekoälyn harhat. Lee Sedol on eteläkorealainen go-pelin mestari, joka pelasi vuonna 2016 AlphaGo-tekoälyohjelmaa vastaan viiden pelin ottelun ja hävisi 1–4. Labatut nostaa ottelun toisen pelin siirron 37 todellisen tekoälyn ensimmäiseksi välähdykseksi eli merkiksi aidosta luovuudesta.

Maniac on ehdottomasti paras tämänvuotinen kirja, jonka olen lukenut. Se ei ole lainkaan niin kuiva kuin selostuksestani saattaa vaikuttaa. Pessimistinen se kyllä on. Ikään kuin ihmiskunnan järki olisi siirtynyt järjenvastaisuuden puolelle, ja sen seurauksena olemme kuilun reunalla.

Benjamín Labatut: Maniac
Suomentanut Antero Tiittula
Tammen Keltainen kirjasto 2026, 389 s.
Englanninkielinen alkuteos The Maniac 2023

***********

Helmet-haasteen kohdassa 20 pitäisi valita jostakin kirjasta hahmo, joka haluaisi olla. En yleensä koskaan haluaisi olla joku kirjan hahmoista, en nytkään, mutta Maniacissa on sentään valittavana suuria matemaatikoita ja fyysikoita. En tietenkään valitse atomipommia valmistaneita. Virtausmekaniikkaa tutkinut Theodore von Kármán käy, hänen työnsä oli minulle osin tuttua ennestään. Maniacissa von Kármán ohjaa nuorta Jancsia opiskelupaikan valinnassa.