Olen
lukenut Tervolta aikaisemmin muutaman kirjan. Mieleeni on jäänyt erityisesti
Minun sukuni tarina, jossa on todella ovela juoni ja joka voittikin Suomen
dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2000. Viimeaikaisia
Suomen historiaa käsitteleviä
Tervon teoksia en ole lukenut ennen Ohranaa.
Ohranan tapahtuma-aika on
helmikuu 1944, jolloin Neuvostoliitto kohdisti Helsinkiin suurpommitukset. Välillä
hypätään myös nykyaikaan, jossa 106-vuotias Attila Rahja kertoo kirjan tarinaa vanhainkodin
siivoojalle Zinaidalle. Rahja oli sodan aikaan vastavakoilutoimiston tarkastaja
tehtävänään etsiä vakoojia ja desantteja.
Ohranassa Rahja koittaa löytää vakoojana kuolemaan
tuomitun Vilja Oljenpalon, joka pääsi pakenemaan vankilasta pommitusten
seurauksena. Rahja pidättää desantti
Janne Mutkan ja valvoo, että tämä syöttää Moskovaan väärää tietoa pommitusten
tuhoista. Mutta Rahjan työtehtävät ovat vain osa kirjasta. Hän yrittää pelastaa
sisarensa lapset pois Helsingistä pommitusten alta, ja hänen sukulaistensa
kohtaloita seurataan koko ajan. Rahjasta tekee inhimillisen hänen rakkautensa
lapsiin. Se oli todellisemman tuntuista kuin hänen rakastumisensa Vilja
Oljenpaloon.
Vilja Oljenpalolla ja Janne
Mutkalla on historialliset esikuvat, vaikka kirjan yksityiskohtaiset tapahtumat
ovat heidän osaltaan Tervon mielikuvitusta. Joillain muillakin henkilöillä on omat
esikuvansa ja jotkut esiintyvät ihan omalla nimellään.
Tervo on kekseliäs sanankäyttäjä,
mutta joskus kikkaileva teksti oli tuskastuttavaa luettavaa. Siitä huolimatta
luin kirjan nopeasti ja kaiken kaikkiaan pidin siitä.
Ohranan vaikuttavimmaksi asiaksi
nostaisin Helsingin pommitusten kuvauksen. Rahja liikkuu kaupungilla pommien
putoillessa. Lukija näkee ja melkein kuulee ja haistaa räjähdykset ja
tulipalot. Rahjan sisko kuvaa tuntemuksiaan pommisuojan romahdettua:
”Vasemmalla puolellani istui ennen seinän repeämistä Oiva. Yritin päättää missä oli vasen. Vasemman käteni tunsin mutta sen vasemmalla puolella tai ainakin siellä, missä luulin sijaitsevan vasemman käden vasemman puolen, ei ollut mitään. Soraa, hiekkaa ja puunsäleitä joista yksi pisti syvälle keskisormeeni.Kauanko oli kulunut täysosumasta?Kaasu haisi. Talo saattaisi räjähtää milloin tahansa. Huusin enkä nytkään kuullut mitään.”
Muita arvostavia arvioita: Sallan lukupäiväkirja, Kaiken voi lukea ja Booking it some more.
Jari Tervo: Ohrana
WSOY 2006, 380 s
Olen lukenut tämän ennen blogiaikaa, muistaakseni varsinkin loppuosa oli sujuvaa sanailua, Attila Rahjan "nykyisyydessä", sodan ajan kuvaus sen sijaan takkusi ja kokonaiskuva oli kokkareinen? ja minusta liian erikoinen?
VastaaPoistaMinä taas luin tätä niin vuoden 1944 kertomuksena, että pidin joitakin nykyisyyteen liittyviä juttuja turhina.
PoistaKiva että tykkäsit sinäkin tästä, muistot virkistyivät kun luin juttuasi. Tervon tyyli on omanlaisensa... yhtä kaikki, minusta Ohrana ja Myyrä ovat huippukamaa. Ja Rahja on symppis. :-)
VastaaPoistaOhrana oli odotuksiani parempi. Tämän jälkeen voisin taas lukea Tervon kirjoja.
PoistaMinulle juuri Ohrana on jäänyt parhaiten mieleen Tervon historia-trilogiasta ja pidän sitä sarjan parhaana.
VastaaPoistaMinullekin Ohrana oli nimenomaan kuvaus vuodesta 1944 ja siitä mitä sotaa käyvän Suomen pinnan alla tapahtui. Kerronta on tervomaisen polveilevaa, mutta pysyi kyllä mielestäni koko ajan hyvin koossa.
Hauskaa, että sinäkin pidit tästä.
Blogiarvioita lukiessani huomasin, että Ohranaa taidetaan pitää yleisesti parhaana tuosta trilogiasta.
Poista