Kirjamessuilla torstaina

Pohjanmaan Antikvariaatti ja Planeetta-antikvariaatit

Vietin eilen koko päivän kirjamessuilla. Kirjabloggaajana sain sinne tällä kertaa ilmaisen lipun Suomen Messuilta.

Kuten ennakkojutussani kirjoitin, viihdyn Antikvaarisilla Kirjamessuilla. Aloitin siis antikvariaateista ja tutkinkin niitä perusteellisesti. Kahta etsimääni kirjaa en löytänyt, mutta muuten olen tyytyväinen ostoksiini, jotka onnistuin rajoittamaan vain kuuteen.

Kirjat näkyvät kuvasta, mutta tässä listaus:

1. Christa Wolf: Medeia (tätä olen etsinyt kauan)
2. Hermann Hesse: Ystävykset (puuttui Hesse-kokoelmastani)
3. Hermann Hesse: Alppien poika (sama kuin edellä)
4. Konstantin Paustovski: Valkoista kultaa (neuvostoklassikko, jota en ole lukenut)
5. Pär Lagerkvist: Barabbas (tulee aikanaan Kuukauden nobelisti -sarjaani)
6. Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956 (tästä olen blogannut, mutta lainasin kirjan; nyt halusin sen omaksi)

Jyrki Lappi-Seppälä, Jaana Kapari-Jatta, Kristiina Rikman, Ville Keynäs

Messuojelmassa minua kiinnosti eniten kääntäjien keskustelu Eroaako klassikoiden ja best sellereiden kääntäminen? Keskustelemassa olivat tunnetut kääntäjät Kristiina Rikman, Jaana Kapari-Jatta, Ville Keynäs ja Jyrki Lappi-Seppälä.

Kaikki neljä sanoivat, että heidän ensimmäinen ajatuksensa otsikon kysymyksestä oli, että ei eroa, mutta joitakin eroja keskustelussa löytyi. Kääntäjän asenteessa ei ole eroa, mutta best sellereissä kääntäjälle annettu aikataulu on tiukka, käytettiin jopa sanaa hirveä. Klassikoihin ainakin nämä neljä kääntäjää ovat saaneet tarpeeksi aikaa. Vanhoissa kirjoissa kieli on myös vanhaa. Keynäs esimerkiksi sanoi, että hänen tällä hetkellä kääntämänsä Rabelaisin kieli on sellaista, että nykyranskalainen ei ymmärrä sitä. Toisaalta klassikoista on olemassa tutkimuksia, jotka auttavat, mutta joihin perehtyminen vaatii aikaa. Ja klassikoista on olemassa paljon käännöksiä eri kielille, niitäkin voi käyttää tukena. En edes muista kuinka monelle eri kielelle tehtyjä käännöksiä Keynäs luetteli, että hänellä on Rabelaisista. Kristiina Rikman huomautti hauskasti, että kääntäessään ei voi edes aina tietää, kääntääkö tulevaa klassikkoa, ja mainitsi esimerkkinä Alice Munron.

Kääntämisestä yleensä puhuttiin myös. Kääntäjä joutuu usein perehtymään jonkun alan erikoissanastoon (Keynäs mainitsi esimerkkinä pitsinvalmistuskoneen). Nykyisin on sellainenkin ongelma, että joillakin erikoisaloilla ei ole termeille suomenkielisiä vastineita, vaan asiantuntijatkin käyttävät englanninkielisiä termejä.  Kääntäjän kokemusta ja jonkinlaista vaistoa tarvitaan, kun kirjoissa on sitaatteja, joita ei ole merkitty (esimerkiksi Hustvedt kuuluu käyttävän sellaisia). Keskustelun kuuntelijana ajattelin, että kääntäjällä täytyy olla huikea yleissivistys.

Kun yleisöstä esitettiin kysymys, millainen on hyvä käännös, niin vastaukseksi tuli, että kirjaa ei pidä tunnistaa käännökseksi. Sen pitää siis olla kuin kirja olisi kirjoitettu suomeksi.

Muustakin kuin edellä kirjoittamastani puhuttiin. Keskustelu oli todella mielenkiintoinen ja voimme olla iloisia, että meillä Suomessa on keskustelijoiden kaltaisia hienoja kääntäjiä

Chimamanda Ngozi Adichie, haastattelijana Jukka Petäjä

Viimeisenä ohjelmanumerona seurasin Chimamanda Ngozi Adichien haastattelun. Sitä ennen kuuntelin samalla esiintymislavalla käynnissä olleesta keskustelusta Miten voi 2000-luvun suomalainen kirjallisuus? lopun. Tuo keskustelu vaikutti aika hajanaiselta. 

Adichie kiinnosti minua, koska olen lukenut kaksi hänen kirjaansa ja postaukseni Purppuranpunaisesta hibiskuksesta on ylivoimaisesti suosituin blogikirjoitukseni. Adichien uusinta käännöstä Kotiinpalaajat en ole lukenut. Onneksi Adichie ei suostunut paljastamaan kirjasta oikeastaan mitään, vaan keskustelu liikkui yleisissä asioissa kuten suhtautumisessa rotuun Nigeriassa ja Yhdysvalloissa sekä Adichien kirjoittamisessa yleensä. Hän kertoi olevansa toivoton tekstin hioja ja uudelleen kirjoittaja. Adichie osoittautui huumorintajuiseksi ja sanavalmiiksi haastateltavaksi.