Markku Soikkeli: 50 rakkauselokuvan klassikkoa

 

Minusta on mukava lukea kirjoja, joissa arvioidaan tai esitellään elokuvia. Omassa hyllyssäni on muun muassa Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat ja Steven Jay Schneiderin 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään (sitä en toki ole lukenut kokonaan). Kun huomasin, että Markku Soikkelilta ilmestyy kirja rakkauselokuvan klassikoista, varasin sen heti kirjastosta.

Kirjan 50 elokuvasta olen nähnyt 33. Joukossa on itsestäänselvyyksiä kuten Casablanca, Tuulen viemää ja Titanic, mutta muutamia elokuvia, joista en ollut kuullutkaan. Se on tietysti oman elokuvasivistykseni puutetta. Nyt tiedän, että kannattaisi katsoa vaikka David Leanin Lyhyt onni (Brief Encounter) tai William Dieterlen Unelma Jennystä (Portrait of Jennie).

Asiantuntevan kirjoittajan näkemys elokuvista avaa niitä tavalla, jota satunnainen elokuvien katsoja ei tule ajatelleeksi. Johdannossa Soikkeli sanoo suurimman osan kirjan tulkinnoista perustuvan tuoreeseen elokuvatutkimukseen. Lähdeluettelo on mukana. Liian teoreettinen kirja ei kuitenkaan ole, vaan oikein sujuvaa luettavaa.

Kutakin elokuvaa käsitellään noin kahden ja puolen sivun verran. Lyhyeen tekstiin on saatu mahtumaan elokuvan analyysi usein jotakin tiettyä näkökulmaa painottaen, elokuvan taustoitusta ja usein myös vertailua ohjaajan muihin elokuviin.

Näytteeksi tekstiä Ang Leen Brokeback Mountainista:

”Kun sitten kaksi cowboyta tekee erämaahan yhteisen pesäpaikan, he ottavat kohtalon omiin käsiinsä – siinä myyttisessä vapauden valtakunnassa, jota cowboy-tarinat ovat vaalineet. Tunneside, joka meillä katsojilla syntyy luonnonkauniiseen maisemaan, kytketään päähenkilöiden suhteeseen. Heidän eronsa etenee sitä mukaa, kun katsojat menettävät maiseman, joka lopulta kutistuu pelkäksi postikorttikuvaksi asuntovaunun kaapissa.”

Soikkeli perustelee johdannossa kirjaan tekemiään valintoja. Perusteluista huolimatta olisin kaivannut mukaan edes yhtä suomalaista elokuvaa ja mieluiten Aki Kaurismäeltä. Mies vailla menneisyyttä olisi sopinut tähän kokoelmaan hyvin.

Markku Soikkeli: 50 rakkauselokuvan klassikkoa
Oppian 2025, 182 s.

***********

Helmet-haaste: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2025.

Katja Kallio: Valkokangastuksia

Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Katja Kallion haastattelua. Hän sanoi kirjoittavansa elämästä ja elokuvista. Tuo on ihan totta. Valkokangastuksien elokuvakirjoituksissa on oivaltavia yhteyksiä Kallion omaan elämään, ja tietysti niistä voi laajentaa kenen tahansa elämään, kuten puolalaisen Paweł Pawlikowskin elokuvasta Ida:

”Minä en ole puolalainen, ja silti Pawlikowski tapailee myös minun (varsin yleistä) kokemustani. Idassa seurataan, miten suuri mysteeri jokainen ihminen on, epämääräinen ominaisuuksien yhdistelmä, jota veri, tausta tai aikakausi eivät kykene tyhjentävästi selittämään. Ja sittenkin kaikista niistä on kyse, kaikesta siitä mitä meille on tapahtunut, ja siitäkin mitä on tapahtunut ennen meitä.”

Kallion analyysit elokuvista eivät tuhoa elokuvaa katsojalta selostamalla juonta. Hän kirjoittaa elokuvan hengestä, sen tunnelmasta ja ennen kaikkea sen vaikutuksesta katsojaan. Teksti on kevyttä ja kuplivaa, joskus jopa humoristista, mutta tavoittaa tarvittaessa myös vakavuuden ja surun. Olen nähnyt Valkokangastusten elokuvista vain muutaman, esimerkiksi Frances Han ja Daniel Blaken, mutta se ei haitannut. Mainitsemassani haastattelussa Kallio sanoikin, että hän kirjoittaa nimenomaan ihmisille, jotka eivät ole nähneet kohteena olevia elokuvia.

Valkokangastuksissa muutama luku on omistettu myös näyttelijöille. Ilokseni yksi heistä oli suosikkinäyttelijäni Russell Crowe, jonka toistuvista rooleista yksinäisinä yhden asian miehinä Kallio toteaa: ”Kyse on bravuurista, eikä bravuurissa ole mitään mukavaa eikä helppoa.” Miten samaa mieltä olenkaan!

Katja Kallio: Valkokangastuksia

Otava 2019, 159 s.

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Helsingin kirjamessuilla kuulin, että kirja Ruutia valkokankaalla – Elokuvien Villi länsi on elokuvakriitikko Pertti Avolan pitkäaikainen haave, jonka hän on nyt saanut toteutetuksi.

”Tämän kirjan tarkoitus on antaa lukijalle käsitys siitä, millaista elämä Villissä lännessä todella oli ja miten se toisaalta on nähty elokuvissa. Miten historialliset ja kulttuurihistorialliset faktat eroavat siitä, millaiselta länsi elokuvissa näyttää? Millä tavoin historiallisesta todellisuudesta on muokattu visuaalinen myytti?”

Tuon tarkoituksensa kirja täyttää hyvin. Pidin siitä, että luvut on jaoteltu aiheittain, eikä elokuva kerrallaan niin kuin elokuvia käsittelevissä kirjoissa usein. Kirja alkaa cowboy-myytistä (opin, että pitkiä karjanajoja oikeasti oli olemassa) ja päättyy nykyajan westerneihin. Niitä todella tehdään vieläkin, jopa Tarantino tekee. Välissä käsitellään kuuluisat lainsuojattomat, intiaanit ja naiset. Billy the Kidistä ja Jesse Jamesista on tehty valtava määrä elokuvia, joiden todenmukaisuus on niin tai näin. Kuva intiaaneista muuttuu realistisemmaksi nykyaikaa kohti tultaessa. Jotkut vanhat Villin lännen elokuvat ovat niin rasistisia, ettei nykykatsoja pysty niitä kunnolla katsomaan. Luvun otsikkona onkin ”Valkoisen miehen historiaa”. Niinhän Villi länsi elokuvissa on.

Italowesternit ja niiden vaikutus amerikkalaisiin Villin lännen elokuviin saa oman lukunsa. Yksi minun western-suosikkejani on Hyvät, pahat ja rumat, jonka olen käynyt katsomassa teatterissa kaksi kertaa ja dvd minulla on myös. Elokuvakriitikoiden tapaan Avola arvostaa Leonen elokuvista enemmän Huuliharppukostajaa.

Olen nähnyt suuren osan kirjassa mainituista melkein kahdestasadasta elokuvasta ja pystyin vertaamaan tekstiä omiin mielikuviini. Olen sitä ikäluokkaa, joka lapsena aloitti tutustumisensa Villiin länteen Bonanzasta ja Virginialaisesta. Nekin Avola mainitsee. Valitettavasti en tullut katsoneeksi Deadwood-sarjaa, jolloin olisin voinut verrata vanhaa lännen kuvaa uudempaan kehuttuun.

Tämän kirjan taustoitukset ovat varmasti mielessä, kun seuraavan kerran katson jonkun westernin.

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla – Elokuvien Villi länsi

Jalava 2017, 205 s.

***********

Sen verran olen katsonut Villin lännen elokuvia, että sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

Peter von Bagh: Chaplin

Peter von Baghin kirja Chaplin ei ole elämäkerta, vaan kirja Chaplinin elokuvista. Von Bagh kirjoittaa Chaplinin lyhytelokuvista, ei tietenkään kaikista, mutta monista. Pitkät elokuvat käsitellään kaikki. Kirja on jaettu osiin tuotantoyhtiöiden mukaan eli alkaa Keystone-kaudesta ja päättyy United Artists -kuviin. Liitteenä on täydellinen filmografia.

Jos minulta kysytään, mistä elokuvasta pidän eniten (vältän puhumasta parhaasta elokuvasta), en osaa valita kahden elokuvan väliltä. Toinen on Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti ja toinen Chaplinin Nykyaika. Olen pitänyt von Baghin tavasta puhua elokuvista siitä asti, kun kuuntelin radiosta hänen upeaa sarjaansa Elämää suuremmat elokuvat. Siirsin ihastukseni hänen kirjoihinsa, joita minulla on muutama, muun muassa juuri Elämää suuremmat elokuvat. Von Baghin kirjan Chaplinista halusin siis ehdottomasti lukea. Lukiessani kuulin korvissani von Baghin innostuneen äänen vyöryttävän ylisanoja. Tämä sanottuna positiivisessa mielessä.

Vaikka Chaplin ei ole elämäkerta, siinä löydetään joistakin elokuvista yhteyksiä Chaplinin yksityiselämään. Olen lukenut Chaplinin omaelämäkerran, joka on hyvä tausta, mutta tämän kirjan tiedotkin riittävät. Perusteellisemmin von Bagh yhdistää elokuvat maailman ja Yhdysvaltojen taloudelliseen ja henkiseen tilaan.

Lyhytelokuvia käsitellään parin kolmen sivun mittaisissa luvuissa ja sitä mukaa kuin elokuvat pitenevät, pitenevät myös tekstit. On aina antoisampaa lukea näkemistään elokuvista, mutta von Bagh kirjoittaa siten, että sain paljon irti myös elokuvista Nainen Pariisissa ja Hongkongin kreivitär. Nuo kaksi ovat ainoat Chaplinin pitkät elokuvat, joita en ole nähnyt. Elokuvien juonia ei tässä kirjassa ole selitetty tarkasti.

Meillä on kotona Chaplinin lyhytelokuvien dvd-boksi, jossa on melkein kaikki tässä kirjassa käsitellyt filmit. Katsoin niistä joitakin ennen kuin luin von Baghin kirjoituksen. Tavallisena elokuvan katsojana huomaan Chaplinin loistavan hahmon ja gägit, mutta en osaa analysoida tutkijan lailla. Vaikutus tulee tiedostamattomasti. Esimerkiksi elokuvasta The Tramp (Kulkuri) vuodelta 1915 von Bagh sanoo:

”Jacques Lourcelles muistuttaa, että Tramp on ensimmäinen elokuva, jossa voimme tunnistaa Chaplinin tunnetuimman hahmon kaikki ulottuvuudet: koomisuuden ja pateettisuuden, jotka välittyvät yhtä lailla hänen vaatetuksestaan kuin käytöksestään.”

Ja elokuvan lopusta, jossa kulkuri on kirjoittanut jäähyväiskirjeen saavuttamattomalle ihastukselleen:

”Hän kirjoittaa viestin selin katsojaan, mikä tuo kajoamattoman yksityisyyden tunteen. Syntyy fantastinen tutkielma tärkeästä aiheesta: kulkuri etsii sivullisuutensa sielua. Tuokio saavuttaa poeettisen maagisuuden asteen.”

Katsomiskokemus muuttui von Baghin tekstin lukemisen jälkeen. Hiukan kyllä ihmettelen, että kun Chaplin uransa alussa joutui tuottamaan lähes yhden lyhytelokuvan viikossa, niin ajattelikohan hän kaiken niin tarkasti ja hienosti kuin Peter von Bagh ja hänen siteeraamansa elokuvakriitikot sanovat. Sen tiesin ennestään, että pitkiä elokuviaan Chaplin työsti vuosikausia.

Sirkus on ainoa elokuva, josta von Bagh löytää negatiivista sanottavaa. Kaikkia muita hän ylistää. Minulla taas ainoa asia, jota tässä kirjassa arvostelen, oli siihen liitetty radio-ohjelmasta työstetty von Baghin ja Jouko Turkan Chaplinia koskeva keskustelu. Se oli minusta tarpeeton.

Myös Amman lukuhetkessä on Chaplinista innostunut kirjoitus.

Peter von Bagh: Chaplin

Like 2013, 496 s

John Irving: Elokuvaurani

Elokuvaurani on kirja, joka kannattaa lukea vain jos on tutustunut John Irvingin kirjaan Oman elämänsä sankari (The Cider House Rules) ja siitä tehtyyn elokuvaan. Muiden ennen vuotta 1999 ilmestyneiden Irvingin kirjojen olisi myös hyvä olla tuttuja.

Elokuvan tekeminen kirjasta Oman elämänsä sankari kesti neljätoista vuotta. Irving teki siihen itse käsikirjoituksen, josta hän sai Oscarin (tulevasta Oscarista hän ei ole tiennyt tätä kirjaa kirjoittaessaan). Muutenkin Irving oli vahvasti mukana elokuvan tekemisessä. Hän sai valita ohjaajan – hänen hyväksymiään ohjaajaehdokkaita oli noiden neljäntoista vuoden aikana neljä. Joku meni aina pieleen kunnes lopulta Lasse Hallström onnistui. Irving vaikutti myös näyttelijävalintoihin. Hän esiintyi elokuvassa jopa itsekin, hyvin pienessä roolissa ”yrmeänä asemapäällikkönä”, jolla ei ollut yhtään repliikkiä.

Irving perustelee tässä kirjassa elokuvassa tehtyjä ratkaisuja. Niin laajasta kirjasta kuin Oman elämänsä sankari on vaikea tehdä elokuvaa. Siitä tulee väkisinkin typistetty, mutta Irving yrittää valottaa, mitä muutoksia ja miksi elokuvassa on kirjaan verrattuna. Oman elämänsä sankari on Irvingin tuotannon parhaimmistoa ja minusta elokuva oli kirjaan verrattuna vaisu. Luulen, että elokuva tuntuu paremmalta, jos ei ole lukenut kirjaa.

Joka tapauksessa Elokuvaurani antaa mielenkiintoista taustatietoa. Koska elokuvaa tehtiin enemmän tai vähemmän aktiivisesti niin kauan, Irving kirjoittaa muistakin asioista, ja erityisesti muista hänen kirjoihinsa perustuvista elokuvista, kuten Garpin maailma ja Kaikki isäni hotellit. Irvingin fanille Elokuvaurani on välttämätöntä luettavaa, niin paljon se kertoo myös Irvingin kirjoittamisesta.

Irving arvostaa todella paljon Oman elämänsä sankarin näyttelijöitä. Kuolevaa pikkupoikaa Fuzzya esitti Per Erik Sullivan, josta esimerkiksi tohtori Larchia näytellyt Michael Caine sanoi: ”Se poika on aarre.” Ja John Irving itse:

          "Fuzzyn kuolinkohtauksen jälkeisenä päivänä näin Erikin äitinsä kanssa vanhan kaupunginsairaalan cateringautolla. 

          ”Herra Irving!” Erik huusi minulle. ”Näittekö kun minä kuolin?”

          ”Näin! Sinä kuolit tosi hyvin, Erik”, minä sanoin. Poika säteili.

          Ja samalla lailla hän näytteli Fuzzya, kuolevaa poikaa – säteillen."

John Irving: Elokuvaurani. Muistelma

Suomentanut Kristiina Rikman

Tammi 2000, 176 s

Päällyksen kuva Stephen Vaughan; päällyksen suunnittelu Eero Heikkinen

Englanninkielinen alkuteos My Movie Business. A Memoir, 1999

Kahdeksan tunnustusta

Sain Sinisen linnan Marialta tämän tunnustuksen ja haasteen. Kiitos! Ideana on kertoa kahdeksan asiaa itsestään. Useimmat ovat kertoneet suhteestaan kirjoihin, mutta ajattelin tehdä poikkeuksen ja tehdä elokuvatunnustuksia.

1. Ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva oli Disneyn Prinsessa Ruusunen.
2. Paras näkemäni kirjaan perustuva elokuva on Elia Kazanin Eedenistä itään.
3. Elokuva, jota rakastan, on Tuulen viemää. Sekin perustuu kirjaan, kuten kaikki tietävät.
4. Katson kerran vuodessa Notting Hillin dvd:ltä. Huh, kehtasin tunnustaa tuon. Yleensä en edes pidä romanttisista komedioista.
5. Kaikkien aikojen kaksi parasta ohjaajaa ovat Charlie Chaplin ja Ingmar Bergman. Minun täytyy sanoa kaksi, koska en pysty valitsemaan vain toista.
6. Kuuluisin tapaamani elokuvanäyttelijä on Matti Pellonpää, joka kerran myi minulle lipun Kaurismäen Andorra-teatterissa. Sen olen unohtanut, minkä elokuvan menin katsomaan.
7. Katson joskus elokuvia dubattuna dvd:ltä. Esimerkiksi Hatari! espanjaksi on varsin hauska.
8. Viimeisin katsomani elokuva on Franco Zeffirellin Teetä Mussolinin kanssa. Tallensin sen tv:stä digiboksiin ja sieltä katsoin. Tallentava digiboksi lisäsi tv:n katseluani, mutta en tallenna mitään muuta kuin elokuvia.

Varmaan lähes kaikki bloggaajat ovat jo kirjoittaneet tunnustuksia, mutta laitan kuitenkin haasteen eteenpäin Jokkelle ja Jaanalle.

Brian J. Robb: Johnny Depp. Kapinallinen

Etsin kirjastosta, olisiko siellä jonkun mielenkiintoisen filmitähden elämäkertaa, jota en ollut lukenut, ja löysin tämän Brian J. Robbin kirjan Johnny Deppistä. Valitsen katsomani elokuvat ohjaajan ja aiheen perusteella, enkä näyttelijöiden vuoksi. Siitä huolimatta luen mielelläni filmitähtien elämäkertoja. Deppin elokuvia olen nähnyt kymmenen kappaletta. Syynä on pitkälti se, että pidän ohjaaja Tim Burtonista (Saksikäsi Edward, Ed Wood, Päätön ratsumies, Jali ja suklaatehdas).

Pidin Robbin kirjassa siitä, että siinä keskitytään elokuviin. Yksityiselämä kuuluu tietysti tällaiseen kirjaan, mutta sillä ei mässäillä. Deppin nuoruusvuodet ja alkoholi- ja huumesekoilut kerrotaan lyhyesti. Koska en lue juoru- enkä naistenlehtiä, en edes tiennyt Deppin seurustelleen Winona Ryderin ja Kate Mossin kanssa, ja että hänen puolisonsa ja lastensa äiti on Vanessa Paradis.

Deppin elokuvat käsitellään perusteellisesti, viimeisenä Tim Burton's Corpse Bride vuodelta 2005. Kunkin elokuvan kohdalla kerrotaan, miksi ohjaaja on tehnyt juuri sen elokuvan, miksi hän on halunnut Deppin mukaan ja miksi Depp on valinnut elokuvan. Johnny Depphän on tunnettu joskus oudoista roolivalinnoistaan. Lainaus Deppiltä: " Minusta on vain luontevampaa näytellä sellaisia rooleja - niihin on jotenkin helpompi samaistua kuin 'tavallisiin' roolihahmoihin. Inhoan itsestäänsevyyksiä, ne eivät herätä minussa minkäänlaista vastakaikua."  Elokuvien saama vastaanotto käydään läpi. Kirjassa on lainauksia arvosteluista, jotka ovat yleensä Deppiä kehuvia, mutta arvosteluista löytyvät myös kirjan harvat negatiiviset kommentit.

Kirjassa on aika paljon painovirheitä. Lisäksi suomennoksessa ihmetyttää se, että on jätetty suomentamatta joitakin nimityksiä, joille on olemassa vakiintunut suomenkielinen vastine. Esimerkiksi kirjassa mainitaan Venetsian elokuvajuhlien Golden Lion -palkinto ja Spider-Man-elokuvat.

Kirjan kanteen on valittu kuva Deppistä Pirates of the Caribbean -elokuvien kapteeni Jack Sparrowina, varmaan myynnin edistämisen vuoksi. Katsoin televisiosta ensimmäisen Pirates of the Caribbean -elokuvan Mustan helmen kirous, koska halusin nähdä, millainen se on. Olihan se aika huvittava. Elokuva on tietysti osittain tarkoitettukin humoristiseksi, mutta epäilen, että hymyilin väärissä kohdissa.

Brian J. Robb: Johnny Depp. Kapinallinen

Suomentaja Jouni Porio

Minerva Kustannus Oy 2007, 319 s.

Donald Spoto: Elizabeth Taylor

Ennen kuin aloin lukea Elizabeth Taylorin elämäkertaa, mietin, mitä hänen elokuviaan olin nähnyt. En kovin monta. Ainoatakaan en ole käynyt katsomassa elokuvateatterissa, eikä dvd-hyllyssäni ole yhtään Elizabeth Taylorin elokuvaa. Olen katsonut televisiosta muutaman hänen parhaista elokuvistaan: Paikka auringossa, Jättiläinen, Kuka pelkää Virginia Woolfia? Joskus kauan sitten katsoin Pikku naisia. Viime kesänä tallensin digiboksiin Kleopatran ja katsoin sen, kolmessa osassa, vaikka se oli niin huono, että katsominen oli suorastaan tuskallista.

Donald Spoto on kirjoittanut hyvän ja perusteellisen elämäkerran. Joskus perusteellisuus tuntuu jopa liioitellulta, esimerkiksi kun hän kuvaa Taylorin jatkuvia flunssia ja hengitystieinfektioita. Lähdeviittaukset on merkitty huolellisesti ja lähteitä on paljon. Kirjassa on täydellinen filmografia ja luettelo muusta Taylor-kirjallisuudesta.

Spoto liittää toisiinsa Elizabeth Taylorin elämän ja elokuvat. Hänen tulkintansa mukaan "Hän oli oppinut näkemään maailman ja oman paikkansa siinä sen ainoan prisman läpi jonka hän tunsi, ja se oli elokuvakäsikirjoitus; hän ei osannut hakea ihmissuhteille ja yhteiskunnallisille suhteille vastineita muualta kuin elokuvan rakenteesta." Taylorin elämän peilaaminen hänen elokuviinsa tuntuu joskus hyvin osuvalta, toisinaan hiukan kaukaa haetulta.

Elizabeth Taylor aloitti lapsinäyttelijänä Metro-Goldwyn-Mayerilla. Hän kävi studion koulua, joka oli siis tavallinen koulu (ja ilmeisesti huono). Hänelle ei koskaan opetettu näyttelemistä, ei siis lainkaan näyttelemistä. Hän oppi näyttelemään elokuvissa näyttelemällä niissä. Kummallista.

Spoton kirja on muuten kronologinen, mutta se alkaa Taylorin viimeisistä häistä, jotka pidettiin Michael Jacksonin Neverlandissa. Aloitus tuntui ensin oudolta, mutta sen ja vertailujen Peter Paniin ja Helinä-keijuun tarkoituksena on ilmeisesti korostaa kirjailijan ajatusta, että Elizabeth Taylor ei koskaan kasvanut täysin aikuiseksi.

Donald Spoto: Elizabeth Taylor

Tammi 1995, 427 s (3. painos 2011)

Päiväni Margueritten kanssa (elokuva)

Olin ajatellut kirjoittaa blogiini vain kirjoista, mutta kävin nyt katsomassa elokuvan, joka sopii myös kirjablogiin. Elokuva on Päiväni Margueritten kanssa (La Tête en friche), ohjaus Jean Becker. Ainakin tällä viikolla se vielä meni Kino Engelissä Helsingissä.

Elokuva kertoo vähälahjaisesta - tai sellaisena pidetystä - Germainista (Gérard Depardieu). Germain ei hallitse lukemista. Jossain vaiheessa elokuvaa hän toteaa itse, ettei pysty pitämään kolmea sanaa järjestyksessä. Germain tapaa puistossa 95-vuotiaan Margueritten. Margueritte, kahdella t:llä, kuten rouva korostaa. Marguerittelle kirjat ovat olleet aina tärkeitä. Nyt hän on pikku hiljaa menettämässä näkönsä.

Margueritten ja Germainin tutustuminen johtaa siihen, että Margueritte alkaa lukea Germainille kirjoja ääneen. He aloittavat Albert Camus´n Rutosta. Käy ilmi, että Germain muistaa hyvin, mitä on kuullut. Kirjoihin ja sanoihin tutustuminen Margueritten kanssa vaikuttaa suuresti Germainiin ja hänen elämäänsä.

Elokuvassa on muitakin henkilöitä: Germainin äiti ja tyttöystävä sekä joukko ystäviä, jotka kokoontuvat ranskalaiseen tyyliin paikallisessa kahvilassa. Katsoja saa elokuvasta irti lisää, jos osaa niin hyvin ranskaa, että ymmärtää sanoilla leikittelyn, jota on ollut välillä mahdoton suomentaa.

Gérard Depardieu on loistava Germainina. Margueritteä näyttelee Gisèle Casadesus, joka elokuvan teon aikaan on ollut 95-vuotias. Hän on syntynyt vuonna 1914.

Päiväni Margueritten kanssa perustuu Marie-Sabine Rogerin romaaniin, jota ei tietääkseni ole suomennettu.

Marcello Mastroianni: Muistan...muistan

Pidän elokuvista ja elokuvista lukemisesta. Kirjahyllyssäni on mm. Gerald Mastin A Short History of the Movies, 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään, Helena Yläsen Sata parasta elokuvaa sekä tietysti Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat ja Aki Kaurismäki. Muutama ohjaaja- ja näyttelijäelämäkerta on myös.

Muistan...muistan on poikkeuksellisella tavalla tehty kirja. Anna Maria Tatò kuvasi Mastroiannista dokumenttifilmin Mi ricordo, sì, io mi ricordo, samalla kun Mastroianni oli  Portugalissa kuvaamassa viimeiseksi jäänyttä elokuvaansa Viagem ao Princípio do Mundo (ohjaaja Manoel de Oliveira). Dokumentissa Mastroianni puhuu muistoistaan. Kirja on toimitettu hänen puheestaan. Suomennos on Tuula Saarikosken.

Mastroianni kertoo perheestään, vanhemmistaan ja veljestään, joka oli myös elokuva-alalla, leikkaajana. Toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia vilahtaa. Ura lähti alkuun teatterissa Luchino Viscontin ohjauksessa. Kirja ei ole kronologinen. Puhe vaikuttaa usein vapaalta assosiaatiolta, mutta on todennäköisesti tarkkaan harkittua. Yksityiselämän ihmissuhteita (tarkoitan: naisia) ei käsitellä.

Perusteellisimmin käsitelty aihe on näyttelijän työ, mikä on näyttelijä, miten elokuva ja teatteri eroavat toisistaan. Ohjaajista on paljon tekstiä, nimeltä mainitaan vain ne ohjaajat, joita Mastroianni arvostaa. Pisimmät tarinat ovat Federico Fellinistä. Syvällisiä pohdintoja (esimerkiksi Tshehovista) seuraa pieniä muistoja isän puusepänverstaasta tai kotona salaa pidetyistä hipoista.

Suuren näyttelijän mielenkiintoinen kirja.

Marcello Mastroianni: Muistan...Muistan

Tammi 1998. 187 s.